Graafinen suunnittelu Käytännöt, tekniikat, strategiat
Toimittanut Johannes Ekholm
Tsto
Sisällys Esipuhe — 7 Johdanto — 9 Keskusteluja 1. Antti Uotila, Inka Järvinen, Jonatan Eriksson — 21 2. Antti Uotila, Inka Järvinen — 31 3. Terapeutin vastaanotolla — 37 4. Antti Uotila, Inka Järvinen, Suvi Saloniemi.— 49 5. Janine Rewell, Jussi Takkinen, Kaarle Hurtig — 71 6. Jaakko Pallasvuo — 77 7. Elmeri Terho — 91 8. Jaakko Pallasvuo, Kimmo Modig — 119 9. Inka Järvinen, Antti Uotila — 147 10. Janne Saario, Teemu Saario, Jeremias Delgado — 150 11. Matti Kunttu, Elmeri Terho — 168 12. Gra, Linda, Tuomas Tofferi, Elisa, Jenni — 174 13. Anni Puolakka, Tommi Vasko, Emmy Murata, Johanna Lundberg, Inka Järvinen — 193 14. Jaakko Pallasvuo — 205 15. Teemu Suviala, Timo Ilola, Niklas Ekholm, Ville Tikka — 228 16. Joel Hietanen — 243 17. Juha Siltala — 263 18. Laura Köönikkä, Paavo Arhinmäki, Pekka Toivonen. Suvi Saloniemi, Kasper Strömman, Martta Louekari, Anssi, Antti Uotila, Kevin, Lauri Johansson — 272 19. Pecha Kucha -tapahtumassa — 285 20. Antti Uotila, Inka Järvinen — 289 21. Kimmo Modig — 302 Hakemisto — 312
5
Esipuhe Mitä on ”graafinen suunnittelu”? Minusta kysymykseen ei voi tyhjentävästi vastata keskittymällä ainoastaan ammatin sisäisiin käytäntöihin tai teknisiin seikkoihin. Minusta on tuntunut, että voidakseni edes auttavasti alkaa hahmottaa, mistä ”graafisessa suunnittelussa” tällä hetkellä on kyse, on minun täytynyt yrittää ymmärtää mistä meidän (suunnittelijoiden, ihmisten) elämässä tässä ja nyt on kyse. Keitä me olemme, mitä me teemme, miksi me teemme sitä mitä me teemme? Millaisessa maailmassa me elämme, millaista meidän arkemme on, mitä me haluamme, mistä me unelmoimme? Toivon tämän kirjan auttavan lukijaa ymmärtämään muuttuvan työelämän problematiikkaa entistä monipuolisemmin ja kenties suovan myös pienen kurkistuksen oman sukupolveni kokemusmaailmaan. Kirjaa voi mielestäni alkaa lukea mistä kohtaa tahansa, ja sen eri lukuja voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Lukijalle, joka kokee jonkun tietyn kohdan hämmentäväksi tai omia perusolettamuksiaan loukkaavaksi, suosittelen lämpimästi kahlaamaan tekstin kokonaisuudessan läpi, koska uskon, että kirja itse sisältää tavalla tai toisella myös vastauksen jokaiseen asettamaansa kysymykseen. Monet kirjan väittämistä saattavat myös näyttäytyä toisella lukukerralla aivan eri valossa kuin ensimmäisellä.
Helsingissä 24.9.2013 Kaikella rakkaudella, Johannes Ekholm
7
Johdanto Helvetica – And Justice For All Sekä graafikon toimenkuva että työn merkitys ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen sadan vuoden aikana. Modernismista ja uudesta typografiasta alkanut kehityskaari näyttäisi saavuttaneen päätepisteensä Ikeassa ja Tumblr-blogien päättymättömässä kuvavirrassa. Keväällä 2013 julkaistussa Can Jokes Bring Down Governments? -kirjassaan Metahaven kysyy, mikä tehtävä graafikolla voi talouskriisin, prekarisaation ja säästökuurien runtelemassa maailmassa enää olla? Miten graafikko voi ottaa kykynsä käyttöön vastustaakseen valtaapitävien markkinaliberalistista austerity-politiikaa? Metahaven esittää näkemyksen, jonka mukaan graafinen suunnittelu Hollannissa kehittyi alkujaan julkisen ja valtiollisen kentän välimaastossa, missä funktionalismin rinnalla toimi radikaali poliittinen design. Legendaaristen designereiden kuten Wim Crouvelin tai Jan van Toornin työ valveutuneina teknikko-käsityöläisinä ja maailmanparantajina liittyi elimellisesti hyvinvointivaltion toimintaan, sen palveluhin, infrastruktuuriin, instituutioihin ja museoihin. 80- ja 90-lukujen yksityistämisten myötä työ menetti yleishyödyllisen luonteensa, minkä vuoksi aiemmin toimineet visuaaliset strategiat kuten julistetaide kävivät kelvottomiksi. 2010-luvun vastarinta hyödyntää sosiaalista mediaa. Suomessa graafinen suunnittelu on alusta lähtien kytkeytynyt joko kansallisromanttiseen identiteetiprojektiin tai mainontaan, minkä vuoksi sitä onkin muotoilijoiden ja arkkitehtien keskuudessa vähätellen kutsuttu “kevytmuotoiluksi” ja pelleilyksi. Minun kokemukseni mukaan myös koulutus Suomessa on trivialisoimalla työn käytäntöjä ja mahdollisuuksia omalta osaltaan myötävaikuttanut kyynisen ja näköalattoman graafikko-identiteetin muodostumiseen. Jostain syystä monet graafikot, Suomessa ja maailmalla, näyttäisivätkin soveltavan Beatrice Warden 1930-luvulla esittämää vaatimusta designin näkymättömyydestä typografian lisäksi myös omaan moraaliinsa ja omaantuntoonsa. Tämän olettamuksen 9
mukaan graafikon ei kuulu arvioida asiakkaittensa liiketoiminnan eettisyyttä. Freelancer on palkkasotilas, “gun for hire”, valmiina tekemään mitä vain rahasta koska taloustilanne.1 Konsulttien kesken suosittu “Are you a consultant or a whore” -meemi esittää 25 väitettä, joiden on määrä osoittaa konsultin ja huoran työn yhtäläisyydet. Tällainen itsensäruoskiminen on tietysti lähinnä huvittavaa. Paljon mauttomampaa onkin se, kun suomalainen mainosihminen vertaa itseään lääkäriin, joka “täyttää velvollisuutensa jokaista kohtaan ketään syrjimättä”. Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu… Luovuutta, vauhtia ja kosmopoliittista elämänasennetta edellyttävä graafinen suunnittelu on monessa mielessä uusliberalistisen ideologian ihanneammatti, joka lupaa helpon ja nopean tavan tehdä rahaa, tutustua ihmisiin, matkustaa, voittaa palkintoja, tulla kuuluisaksi… Joillekin se on todellisuutta, mutta kilpailulla on myös varjopuolensa. Antti Nylénin sanoin: “Mukavuuden ideologia lupaa nautintoa ja voimaa ja valinnanvapautta. Ja antaa addiktion, heikkouden ja orjuuden.” Kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) psykohistoroitsija Juha Siltala osoittaa, miten 1970-luvulta lähtien suomalaisten pitkäaikaiset työsuhteet ovat korvautuneet epävarmoilla pätkätöillä ja työntekijän neuvotteluasema on heikennyt. Samalla työmäärä ja työn rasittavuus ovat kasvaneet, minkä seurauksena esiintyy yhä enemmän stressiä, uupumusta, unettomuutta, sairautta, masennusta, persoonallisuushäiriöitä ja itsemurhia. Samaa aihepiiriä käsittelee Franco Berardin 2009 ilmestynyt teos The Soul at Work, From Alienation to Autonomy, tällä kertaa niin sanotun Uuden työn, eli tietotyön, näkökulmasta. Ulospäin kaikki tietotyö näyttää samalta: ihmisiä tietokoneiden ääressä, toimistoissa, kahviloissa, lentokoneissa, puistoissa. Jokainen on kuitenkin oman kapean alansa erikoisosaaja. “Luovan luokan” kesken ei vallitse solidaarisuus vaan kaikkien kilpailu kaikkia vastaan. Uudessa työssä työn arvo ei enää määräydy siihen käytetyn ajan perusteella. Arvonluonti perustuu luovuuteen, tunnit eivät ole yhteisverrannollisia, “tuntihinta” on pelkkä vertauskuva. Koska 1 Kulttuurialan yleistä käytäntöä noudattaen graafikko on itseasiassa valmis tekemään mitä tahansa kenelle tahansa mihin hintaan tahansa – vaikka ilmaiseksi, koska Uuden työn hengessä “luova työ tekijäänsä kiittää” ja jokainen työkokemus on tärkeä lisä CV:hen.
10
työ ei enää ole sidottu aikaan eikä paikkaan on ihmisten oltava jatkuvasti tavoitettavissa ja työ valtaa vähitellen yhä suuremman osan elämästä. 2000-luvun alussa esitetty vaatimus 35 tunnin työviikosta on menneisyyden oikku. Nykyajan pomo on nuorekas ja letkeä, kiroilee, pukeutuu Niken tennareihin, väittää vihaavansa kapitalismia ja kehottaa olemaan autenttinen. Liberation management -johtamiskäytäntö sanoo: “Jättäkää heidän omiin oloihinsa ja he työskentelevät loputtomiin!” Siinä missä fordistinen tehdastyö oli ruumiillista toimintaa ja toistoa, perustuu tietotyö innovointiin ja henkisen pääoman investointeihin. Kaikki käsillä oleva kyky ja kapasiteetti ollaan valmiita sijoittamaan “huippuosaamista” edellyttävään työhön, koska sen päämäärät eivät ole vain taloudellisia vaan myös psykologisia. Tietotyö edellyttää tekijältä “totaalista mobilisaatiota”: yliidentifikaatiota omaan tekemiseensä, työn asettumista Minän keskiöön, omien affektien alistamista sosiaaliselle verkostoitumispaineelle ja oman intimiteettinsä hyödyntämistä keinona nousta “reittä pitkin”. Koska jokainen on oman onnensa seppä. Kun “kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt representaatioksi” (Guy Debord, Spektaakkelin Yhteiskunta) elämästä itsestään tulee luonnonvara, resurssi, joka voidaan jalostaa kauppatavaraksi. Ystävyys, ulkonäkö, kanssakäyminen, tunteet ja seksuaalisuus ovat kaupan, kuten kahden graafikon huomionhakuprojekti 40 Days of Dating (www.fortydaysofdating.com) kekseliäästi osoittaa. Kun käskyksi muotoiltu vastuu pärjäämisestä ja “henkilökohtaisen potentiaalinsa toteuttamisesta” lepää vain yksilön omilla harteilla, saattaa riittämättömyyden tunne patologisoitua masennukseksi. Masennus on kieltäytymistä, eräänlaista lakkoilua ja vastarintaa itsensä toteuttamisen imperatiivin edessä. Psykotrooppiset aineet kuten masennuslääkkeet, amfetamiini ja kokaiini ovat sisäänrakennettu Uuden talouden kilpailukeskeiseen rakenteeseen, missä ihmisen kyky innostua on kaiken mittari. Niiden luonnollisena vastakappaleena toimii kaikki “työkyvyn ylläpitämiseen” tähtäävä toiminta kuten jooga, meditaatio, terapia, kuntoilu tai shoppailu. Näin saadaan johdonmukaisesti iskostettua, että “maailmassa ei ole vikaa, sinussa on”. Burnoutin saaneita ja itsemurhan tehneitä pidetään omana lukunaan, alun alkaen menetettyinä tapauksina; nähtävästi he eivät olleet riittävän motivoituneita, kärsivällisiä, itsepintaisia. 11
Battle of who could care less Kiristyvässä kilpailussa työpaikat yrittävät houkutella terävimpiä huippuosaajia luokseen lisäämällä työviihtyvyyttä. Kulhoissa on aina karkkia. Luovuustoimistojen huoneet sisustetaan erilaisten eksoottisten teemojen mukaisesti. On leikkihuone missä sähkörummut ja Guitar Hero, kahvila, lepotila. Kaikki on sallittua – paitsi olla ankeuttaja! Yritysten yhteiskuntavastuulla (Corporate Social Responsibility) saadaan ylläpidettyä mielikuvaa siitä, että ekologiseen ja sosiaaliseen eksploitaatioon perustuva liiketoiminta on itseasiassa tehokkain työkalu yhteiseen hyvään. Tulehtuneisiin tilanteisiin tarjotaan ratkaisuksi team building -harjoituksia tai jotain vastuullista varainkeruukampanjaa kuten walkathonia. Hieman yllättäen vastarinta tällaisessa tilanteessa ei ole vain sallittua, vaan jopa suotavaa! “Subversion is a real seller!” Kriittisyys on henkistä pääomaa ja ovelimmat henkilöstöpäälliköt osaavat valita töihin kaikenlaiset anarkistit, dissidentit ja muut tarmonpesät, jotka tuovat työpaikalle “elämää”. Heidän kyynisyytensä ja avoin halveksuntansa työnantajiaan kohtaan ei ole ongelma. Koska he eivät ole lähdössä mihinkään. Pehmeä työkulttuuri nielee kaikki radikaalitkin ajatukset ja kriittisesti etääntynyt työntekijä on yhtä sidoksissa tilanteeseensa kuin siihen aktiivisesti osallistuva. Kriittisyydestä tulee fetissi, joka palvelee sitä mitä se pyrkii vastustamaan. Näin vallitsevat olosuhteet pysyvät ennallaan, eivät kriittisestä tietoisuudesta huolimatta, vaan sen ansiosta. Koska “on helpompi kuvitella maailmanloppu kun kapitalismin loppu” haaveillaan katastrofista, joka tulisi ja pyyhkisi kaiken pois. Berardi kuvailee runossaan Waiting for the Tsunami miten aaltoa odottaessa kaikki haalistuu entisestään, käsky tehdä työtä, lisääntyä, kuluttaa, rentoutua, olla onnellinen, olla eettinen, totella… Aallon lähestyessä kaikki kevenee… Mutta aaltoa ei ikinä tule! Kärsimys ei koskaan pääty! Näin syntyy henkinen umpikuja, mistä Carl Cederströmin ja Peter Flemingin kirja Dead Man Working kertoo: yhä useampi työntekijä kuvailee oloaan “tyhjäksi, kuihtuneeksi… kuolleeksi”. Kyynisyydestä tulee viimeinen selvitymiskeino ja hipstereistä Uuden työn mallioppilaita. Tiedostaen varsin hyvin, että autenttisuus, jota he tavoittelevat on harhaa, he jatkavat ironista simulaatiotaan 12
yhtä kaikki. Hyperitsetietoisuuden ja “terveen itseinhon” voimin he ovat valmiita tuomitsemaan kaiken, mutta pakenemisen sijaan he lukittautuvat identiteettinsä rippeisiin, passiivis-aggressiiviseen vihaan, jonka mukaan “the less I give a fuck the happier I am”. Niin kuin eräs nuori markkinoinnin superlupaus kirjoitti Markkinointi&Mainonta -lehden verkkosivulla: “Arvostusta mainostajien ammattikuntaa kohtaan on vaikea löytää sen ulkopuolelta. Itse asiassa arvostusta ammattikuntaa kohtaan on vaikea löytää sen sisältäkään. Onko olemassa alhaisempaa kuin mainosmies tai -nainen?” Hänen mukaansa alalle hakeutuvan nuoren on muututtava “paatuneeksi paskiaiseksi” oppiakseen tekemään sellaista huikeaa markkinointia, millä voitetaan palkintoja. Näin Uuden työn lupaamasta vapaudesta syntyy uusi vankila, tai Jacques Lacanin sanoin: “The gift of freedom swiftly becomes a gift of shit.” Hyvällä maulla on muotonsa Koska olen käynyt Taideteollisen korkeakoulun, olen oppinut yhdistämään graafisen suunnittelun vahvasti tiettyyn boheemiporvarilliseen elämäntyyliin, missä graafikon tehtävä on toimia ikäänkuin hyvän maun asianajajana. Koska kaikki on pintaa, voi sommitelmaa kutsua ongelmanratkaisuksi. Asenne tuo mieleen erään tuntemani muotoilijan reseptittömät silmälasit, joiden tehtävä ei ole parantaa näköä vaan ulkonäköä. Pierre Bourdieu on ollut 80-luvulta alkaen yksi sovelletuimpia ja viitatuimpia sosiologian teoreetikkoja. Hänen mukaansa maku ja sen myötä käsitys “hyvästä mausta” on yhteiskuntaluokan (tai nykyaikana kuluttajasegmentin) sisäistä yhteenkuuluvuutta ylläpitävä tekijä, keino luoda sosiaalista erottelua. “Luovan luokan” maku on näin ollen tapa diskvalifisoida alempiarvoiseksi miellettyjen ryhmien elämäntyyli. Metahaven noteeraa, miten Richard Floridan ja vastaavien trollaajien mukaan ammattitaitomme lattenkeittäjinä ja muffinsinleipojina ja halukkuutemme lattenjuojina ja muffinsinsyöjinä postata kuvia itsestämme ja ruoastamme Tumblriin tai Facebookiin saa luovuuden ja talouden kukoistamaan. Gentrifikaatio ei ole kuitenkaan ongelmaton ilmiö. Esimerkiksi Venäjän viimeaikaisten ihmisoikeusrikkomusten (Pussy Riot, homovastaiset lait jne) valossa Helsingin Sanomien 13
(4.8.2013) artikkeli Moskovasta tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä. Ulkomaisten design-hammasharjojen ja ukulelejen kaupustelua tai illalliskerhotoimintaa esitellään käypänä vaihtoehtona poliittiselle toiminnalle, koska “uuden eliitin tavoite on itsensä toteuttaminen”. “Ellei ole hallinnon kanssa eriäviä poliittisia mielipiteitä tai ellei ole homo ja halua osoittaa sen, Moskovasta on tullut mahtava paikka elää”, sanoo Venäjän GQ:n päätoimittaja Mihail Idov artikkelissa. Nautit, tai itket ja nautit. “Don’t try to save yourself – in fact, your self has to be sacrificed!” Tästä tilanteesta ei ole yksinkertaista ulospääsyä. “Metropolilla ei ole ulkopuolta.” Jostain on kuitenkin aloitettava. Monet ovat jo aloittaneet. Näen mielessäni GIF-animaation kissasta, joka työntää tassullaan esineitä pöydältä, kuvan päällä Impactilla tekstattuna: “Fuck this. Fuck that. Fuck those too. Fuck all these. Fuck this thing in particular.” Samalla Bob Hund laulaa: “Jag rear ut min själ! Allt skall bort!!!” Onko graafisesta suunnittelusta, modernismin projektin kariuduttua, jäljellä muuta kuin digitaalinen, mutta klassisessa mielessä vieraantunut, palkkatyöläisyys? Toisella puolella niin kutsuttu liukuhihnatyö, syväyspalvelut, logo-on-demand, kotisivukoneet ja default templatet, toisella äärimmilleen erikoistuneet luksusmarkkinat. Onko edessä pian hetki, jolloin koneet oppivat nämäkin tehtävät ja vievät graafikoilta viimeisetkin työpaikat, niin kuin miehittämätön Google-auto on tekemässä kuljetusalalle tai Instagram teki filmivalokuvaukselle? Kriittisen teorian ja Frankfurtin koulun hengessä alunperin 60-luvulla julkaistu, vuonna 2000-päivitetty ja edelleen varsin validi First Things First Manifesto ehdottaa, että graafiset suunnittelijat suuntaisivat ongelmanratkaisukykynsä ja energiansa pois kulutukeskeisestä mainosmaailmasta ja kohti tarpeellisempia, kestävämpiä ja demokraattisempia tehtäviä. Olenko vain väärällä alalla? Ehkä olen työnvieroksuja? Voiko graafisen suunnittelun käytäntöjä muuttaa? Opetusta? Käyttötarkoitusta? Voiko graafisen suunnittelun jotenkin reclaimata? Marxilaisen näkökannan mukaan työläinen, joka on ylpeä työvoimansa myynnistä on idiootti. Palkkatyö itsessään pitäisi lakkauttaa. “Vain ne elävät, jotka eivät tee työtä.” 14
Työ ei ole taidetta. Osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, sanoi mission statement mitä tahansa. Työ on erotettava elämästä. Ihminen on erotetava “brändipersoonastaan”. Ehkä ei ole edes kysymys työstä yleensä, tai graafisesta suunnittelusta sinänsä. Ehkä minä vain kaipaan uutta elämänsisältöä, uutta näköalaa. Tiedän, ettei mitään suurta mullistusta tai lopullista ratkaisua ole tulossa, maailma on ja tulee aina olemaan keskeneräinen. Adbustersin taannoisen julistuksen mukaan “me hipsterit” kuulumme (jälleen kerran) kadotettuun sukupolveen, joka roikkuu epätoivoisesti kiinni kaikessa aidontuntuisessa kykenemättöminä itse minkäänlaiseen aitouteen. Minusta tämä kuva on väärä. Hedonistiset moccalattehipsterit eivät edusta länsimaalaisen kulttuurin päätepistettä, vaan ohimenevää ja epäkiinnostavaa kooma-vaihetta. Uskon johonkin kulutuskulttuurin tarjoamien identiteettiprojektien tuolla puolen. Mitä se on, en tiedä. Michael Hardt ja Antonio Negri puhuvat rakkaudesta poliittisena ja taloustieteellisenä käsitteenä, ilmeisesti he tarkoittavat sillä jotain muuta kuin Marko Ahtisaari, jonka mukaan myös Nokian tehtävä kiteytyy sanaan rakkaus. Huomaan omalla kohdallani, miten usein moralistinen asenteeni, joka ei johda tekoihin on lähinnä arvoton ellei peräti valheellinen keino tuudittautua omaan nokkeluuteeni. Erään ystäväni mukaan poststrukturalismi toimiikin erinomaisesti yksinäisten ihmisten ylemmyydentunnepalveluna. Taloustaantumaa sanotaan myös depressioksi. Berardin mukaan talouteen pätee sama logiikka kuin psyykeeseen. Masennus on tila, missä tullaan kosketuksiin ajan rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden kanssa ja jäädään siihen pakonomaisesti lukkoon torjunnan ja toiston muodossa. Deleuzen ja Guattarin mukaan ystävyys tarjoaa keinon selvitä masennuksesta, koska se luo tunteen jaetusta kokemuksesta, “yhteisestä rytmistä”, joka vie ulos masennuksen toistopakosta. Mitä jos kieltäytyisimme kyynisestä etäisyydestä? “Oletko intohimoinen (autat toisia) vai kunnianhimoinen (autat itseäsi)?” kysyy mainonnan sunnittelija Jaakko Veijola blogissaan. Veijolan mukaan intohimoiset ihmiset, jotka haluavat auttaa toisia, 15
hakeutuvat mainosalalle ja kunnianhimoiset ihmiset, jotka haluavat auttaa itseään, hakeutuvat taidealalle. Sorry Jaakko, Morgan Freeman has cotton candy, your argument is invalid. Eräässä haastattelussa vuodelta 1977 Gilles Deleuze neuvoo intellektuelleja heidän suhteessaan mediaan: “Kieltäytykää, esittäkää vaatimuksia, ruvetkaa tuottajiksi sen sijaan, että olisitte tekijöitä, joilla on jäljellä enää palvelijan julkeus tai hovinarrin nauru.” Ehkä samaa voisi soveltaa graafikoihin? Arvostan ihmisiä, jotka osaavat käyttää värejä. Arvostan Times New Romanin kaventamista 4% itseilmaisun muotona. Arvostan kuvia, jotka nousevat arkisen ja helpon yläpuolelle yksinkertaisuudessaan tai monimutkaisuudessaan. Arvostan ihmisiä, jotka antautuvat sille, mitä he rakastavat. Arvostan ironiaa, joka saattaa vääryyden naurunalaiseksi. Arvostan Michael Hanekea ja Harmony Korinea, Hito Steyerliä, Kenneth Goldsmithiä, FolkFrediä ja Leea Klemolaa. Rakastan monimuotoisuutta typografiassa, kielessä, kuvataiteessa, musiikissa, rakennuksissa, ihmisruumissa, liikkeessä, laulussa, luonnossa, valomainoksissa, postimerkeissä, ihmisten kasvoissa. Rakastan ihmisiä, jotka pystyvät lauseen kesken hyppäämään kulttuurisesta rekisteristä toiseen ja tunneskaalan päästä päähän. Rakastan ajatuksia, jotka aluksi tuntuvat pelottavilta, mutta kun niihin tutustuu, osoittautuvat suuriksi, huimaaviksi, kirkkaiksi. Rakastan elämää, kun se pilkahtaa esiin asvaltin alta tai ihmisen kuoren lävitse. KIRJALLISUUTTA Debord, Guy: ”Spektaakkelin Yhteiskunta” (1967, suom. Tommi Uschanov, Summa, 2005) Hardt, Michael & Negri, Antonio: ”Commonwealth” (Harvard University Press, 2009) Siltala, Juha: ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” (2004) Berardi, Franco: The Soul at Work, From Alienation to Autonomy (Semiotext(e), 2009) Metahaven: ”Can Jokes Bring Down Governments? Memes, Design and Politics” (Strelka Press, 2013) Cederstrom & Fleming: ”Dead Man Working” (Zero Books, 2012) Poynor, Rick: ”First Things First Revisited” (Emigre 51, 1999) Holt, Douglas B.: ”Does Cultural Capital Structure American Consumption?” (1998) Roos, J-P: ”Suomalaisen elämäntavan muutokset.” (1990) Leskinen & Soronen: ”Sosiaaliset distinktiot – Bourdieun makuteoria.” (2006) Tiqqun: ”Theory of Bloom” (2010, http://zinelibrary.info/files/newer%20Bloom%20II.pdf) ”A Critique of The Theory of Bloom by Tiqqun: Power, Subjectivity, Difference, and Unbecoming” (http://loneberry.tumblr.com/post/1245886356/a-critique-of-the-theory-of-bloom-by-tiqqun-power) http://deterritorialsupportgroup.wordpress.com http://www.metahaven.net http://carrotworkers.wordpress.com
16
Jag rear ut min själ Jag har talat ut jag har pratat sönder om jag tänker har jag inte sagt ett ord Jag rear ut min själ Jag har gett mig iväg mot min längtan men alla vägar leder längre in Jag rear ut min själ Om du tror att du vet var du har mig är jag närmre än du vågar be mig om Jag rear ut min själ allt skall bort –Bob Hund
17
KESKUSTELUJA
19
1. Maanantaina päiväsaikaan, 26. elokuuta 2013, Tsto:n toimistolla, Helsingin Punavuoressa. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila, Inka Järvinen ja Jonatan Eriksson, kaikki Tsto:n osakkaita ja graafisia suunnittelijoita.
ANTTI: Alottakaa vaan mä tuun kohta. JOHANNES: Voi tietty miettiä onks noi hyviä noi kategoriat. Onks ne tasapainossa keskenään. Tuntuu että toisiin on paljon sanottavaa, toisiin vähän. INKA: Niin ja jotkuthan on helpommin hahmotettavia kuin toiset. Jos ajattelee kuvitusta niin kuka tahansa tietää heti mitä se on. JOHANNES: Sekin on ihan kiinnostava kysymys, mitä kuvitus tekee tuolla. JONATAN: Itseasiassa, nyt kun kattoo tarkemmin mitä noi työt on, niin eihän se periaatteessa ole graafista suunnittelua sellaisena kuin sitä on meille opetettu. Tai jos kuvittelee sitä verrattuna siihen mitä sä löydät jos sä meet… Siellä ei ole typografiaa, siellä ei ole klassisia muotoja niin paljon. Ihminen joka harhailee tohon näyttelyyn luultavasti ei noiden teosten perusteella arvais että se on graafista suunnittelua. INKA: Mutta tavallaan se kuitenkin on. Kyllähän se luokitellaan graafiseks suunnitteluks. Mut että tavallaan se on yks osa-alue, ja nää on ehkä enemmänkin eri tyyppisiä… Että nää ei oo ihan verrannollisia keskenään. JOHANNES: Niin, kuka oikeastaan luokittelee… INKA: Niin, kuvituksen tilalla vois olla yhtä hyvin vaik typografia tai ”nettisuunnittelu”… JOHANNES: Se on vähän sama kuin että tykkäät sä vietnamilaisesta ruoasta vai lihapullista, että toinen on yläkäsite… INKA: Ja toinen spesifi. (yleistä mumimaa) JONATAN: Mutta jos esimerkiks kirjotettais esittelyteksti tälle näyttelylle tarviiks siinä edes mainita sanoja ”graafinen suunnittelu”, vai mitä kautta tähän tullaan tähän näyttelyyn? Esimerkiks näissä kuudessa aiheessa ei sitä edes mainita.
21
JOHANNES: Mutta tavallaan se on se outo poissaoleva… Se mikä sitoo nää yhteen. Koska esimerkiks toi ”New Thinking” on ihan ton ”Don’t Shoot The Messenger” -teeman vastainen. Sehän on nimenomaan sitä että ei olla vaan viestinviejiä, vaan sanotaan myös jotain, ollaan tulilinjalla… JONATAN: Nii. JOHANNES: Että nimen mukaisesti graafikko on se joka on näkymätön ja niin poispäin. Että suunnittelu vaan toimii säiliönä, tai niinku apteekissa, niissä putkissa kulkevana kapselina. INKA: Lihamylly… (hetki hiljaisuutta) JONATAN: Muutenkin tässä on aika paljon raameista kyse… The New Illustration, miten se on uutta kuvitusta, verrattuna vanhaan kuvitukseen? INKA: Oli yhtenä ideana että toistaiseks mennään rajojen yli, ei pysytä missään kategorioissa, yritetään ettei lokeroida liikaa… Onks siinä enemmän se miten kuvitus jalostuu… JOHANNES: Niin ehkä nää on vaan suuntaa-antavia kysymyksiä enemmän kuin rajaavia kategorioita… Että minkälainen sija ajattelulla on tässä, millainen sija teknologialla… Ollaaks me rakentamassa Suomibrändiä vai tehdäänkö henkilökohtaisista lähtökohdista vai… Mikä median rooli on… Jotenkin tuntuu että Media, Methods ja Illustration tossa on aika samaa… Ja myös New Notion of Work… Nää on niinku praktiikkoja, tai sellasii epämääräsiä, että… Että kuvittaja joka työskentelee yksin tietokoneella… ANTTI: No nää kaks ekaa on enemmän tollasii radikaalimpii sisältölähtösempii juttuja verrattuna noihin muihin. JOHANNES: Ja onks ”ajattelu” jotain täs yhteydessä mikä voidaan laittaa erikseen omaan huoneeseen? JONATAN: Ehkä siinä on vaan annettu sillai paukkua joka suuntaan… Täällähän kyl, mä en ollu huomannu, täällä puhutaan ”graafisesta suunnittelusta”. Mikä on ihan mielenkiintosta, ja myös Suomesta, vaikka näyttelyssä on vaan murto-osa suomalaisia… ANTTI: Niin toi ”Don’t Shoot The Messenger” on vaan nimi, ja sit kysytään miten nää vaikuttaa siihen graafiseen suunnitteluun… (katsoo puhelintaan) Se tyyppi laitto mailii et se tulee vartin myöhässä. (yleistä muminaa) JOHANNES: Niin. Toi… Tuntuu kans haastavalta, että noi on nimetty tollai isoilla alkukirjaimilla…
22
JONATAN: Niin… JOHANNES: Ikäänkuin ne olis jotain yleiskäsitteitä… JONATAN: Että kaikki tietäis… ANTTI: Niin. Niinku ”kaikkihan nyt ton New Methodsin tietää”… JONATAN: Mm. JOHANNES: Ja sit sen jälkeen kysytään mitä ne on… INKA: Niin. Mut sehän oli että useimmat noista duuneista vois mennä moneenkin kategoriaan. Eikä oltu oikeastaan yhtään varmoja halutaaks näitä edes mainita. Että nää on tavallaan vaan sisäisiä jotain niinku… ANTTI: Niin et niitä ei tarvii sillai niinku… INKA: Ei… ANTTI: Siel on vaan niinku jotain duunei siellä. INKA: Periaatteessa se jako menis niiden huoneiden mukaan. Mut ei tarvii… Tai että mehän kysyttiin että haluuks että niitä korostetaan niin se oli vähän… ANTTI: Niin et se on vaan sen kuratoinnin työkalu tavallaan. INKA: Niin, että me voidaan päättää, tai että siit voidaan keskustella, mikä se linja on… JOHANNES: Niin. INKA: Näähän on aika kryptisiä… JOHANNES: Toi oli ihan hyvä pointti että noi ei oo mitään suljettuja… Että ne on enemmän niinku ”paon viivoja”, niinku tienviittoja jotka osottaa tiettyyn suuntaan mut ei oo mitään päätepisteitä tai suljettuja… ANTTI: Jos mekin ajatellaan sitä meidän… Jos meillä on joku oma kulma niinku ”Bad News”… Niin sit me voidaan enemmän ajatella vaan niitä huoneita… Että ei tarvii niin ajatella mitä niissä huoneissa on… Että se meidän juttu olis sillai itsenäinen. INKA: Nää on vaan aika sillai kryptisiä nää jotkut otsikot… JOHANNES: Ehkä ne antaa vaan jotain ideoita miten sitä voi ymmärtää, ja se johtaa sit tähän ja tähän ja tähän… Mut ne ei oo niinku lukkoonlyötyjä, että tää on tätä eikä mitään muuta. (yleistä muminaa) … Ja ”Bad News” olis vaan yks lisää… Tapa katsoa mitä siellä on esillä… INKA: Mut miks sen nimi olis Bad News? JONATAN: Don’t Shoot The Messenger. Sehän…
23
ANTTI: Jos on huonoja uutisia niin sit se yleensä ammutaan. Jos sil on hyviä uutisia niin eihän sitä sillon ammuta. JOHANNES: Voihan sitä nimeä muuttaakin. Niinku se vois olla vaik ”Lorem ipsum”… Tai joku. Jos siihen löytyy joku parempi. Mut jos me pysytään tossa, niin sit se looginen jatkokysymys on että miks se pitäis ylipäänsä ampuu? Mitä se on sanonu jotta se ansaitsee tulla ammutuks? INKA: Mut eiks se voi olla niinku… Vastata enemmän ”Why *would* you shoot the messenger”? JONATAN: Eiku, mä kuvittelin sen nimen niin että se viestinviejä irtisanoutuu siitä vanhasta roolista, että sen uus tehtävä on periaatteessa toi mikä toi on… hmm… Että mitä se meidän ”bad news” vois olla olis sitä taustaa, että minkä takii suunnittelija tekee mieluummin omia ”taideprojekteja” kuin edistää sitä modernia suunnittelua… JOHANNES: Tai toi että graafinen suunnittelija olis automaattisesti vain viestinviejä, se näkymätön, tahdoton, orja, joka ei oo vastuussa siitä mitä viestejä se välittää, ja sen takii sitä ei pidä rangaista. Se asettaa suunnittelijan kokonaan ulos siitä että sillä olis mitään tekemistä sen suunnittelemansa asian kanssa… Se pienentää sut suunnittelijana siihen, että sul on se oman tyylinen värikäs tahna, jolla sä aina pursutat esiin mitä ikinä kuningas käskee… Sä oot se hovinarri… (hiljaisuutta) INKA: Sithän lähes kaikki duunit mitä tääl on niin nehän on sellasii mitä suunnittelijat ite on pistäny alulle… Että tos ei oo mitään asiakaslähtösii… Käsittääkseni. Ehkä sinne tulee. Että ne on luonu ne raamit itse… JONATAN: Tai tekijöitä jotka ainakin pyrkii siihen. JOHANNES: Mikä antaa tietyllä tavalla tosi epärealistisen kuvan graafisesta suunnittelusta ammattina. JONATAN: Niin! Mut toisaalta se on ehkä just tän näyttelyn idea… JOHANNES: Tai sit se idea on ihan auki vielä… Se voi olla mikä vaan. Että tässä nyt on kaikenlaisia juttuja jotka voidaan laskea graafiseks suunnitteluks, mutta ei oikeestaan mitään tiettyä syytä miks just ne on valittu, eikä jotain muita, mitä niillä halutaan sanoa, miks ne ylipäänsä lasketaan graafiseks suunnitteluks… On jotain, ja se ”jokin” muuttuu kokoajan, on tavallaa ainoo mitä voidaan sanoa… (hiljaisuutta) ANTTI: Niin, no ne työt on ainakin sellasten ihmisten tekemiä, jotka on, tai on jossain vaiheessa ollu graafikoita…
24
JONATAN: Niin. Enemmän se on ihmisistä kyse… Kuin ideoista… JOHANNES: Sit vois kysyy miks ei esimerkiks Nene Tsuboi oo tuolla, niinku saunottajan roolissa, koska sekin on koulutukseltaan graafikko, mut nykyään se saunottaa ihmisiä, mut se vois näiden kriteerien perusteella hyvin olla mukana tos näyttelyssä… ANTTI: Niin. Kulttuurisauna vois olla yks teos siellä, jossain nurkassa. INKA: Mm. JOHANNES: Sekin on asiakaspalvelua. (hiljaisuutta) JOHANNES: Mut joo, vois olla kiinnostavaa taittaa noi kaikki vaikka TextEditillä… Koska graafinen suunnittelu on sellanen ammatti mitä monella tavalla suojellaan… Niinku ”jos kuka tahansa osais tehdä nettisivut niin meistä tulis työttömiä”. Ja sen takia luodaan jotain mystiikkaa sen ympärille. Ainoastaan graafikko, koulutettu graafikko, osaa! ANTTI: Niin! ”Ohjelmat on niin vaikeita”. JOHANNES: Sillon murtais tavallaan sitä… Myös sitä Adoben monopolia… Ja jos käyttäis sitä fonttigeneraattoria, joka on avoimesti kaikkien saatavilla netissä, ja tekstieditori on joka koneella… ANTTI: Että kuka tahansa olis voinu tehä… JOHANNES: Se mitä Kiasma sillä yhellä kamppiksella teki, ne sahas omaa jalkaansa sillä ”olisitko ite tehny paremman?” ANTTI: ”Tee ite parempi”. JOHANNES: Mikä on vähän hassu kannanotto kun puhutaan taiteesta… Mut jotenki. Ei tässä oo mitään taikaa. Tai että tähän liittyy niin paljon muita asioita. Että meidät valittiin tähän jostain muusta syystä kuin siks että me osataan valita fontteja… ANTTI: Niin. Ehkä me siitä päästään tähän ajatteluun. JOHANNES: Niin. Että kysymys ei ole siitä fontin tai värin valinnasta vaan siitä mitä tästä pitäis ajatella kaiken kaikkiaan ja tarviiks tätä mihinkään. (hiljaisuutta) ANTTI: Niin. Toivottavasti sitä vielä vähän tarvii. Ettei kaikkien meidän tarvii vaihtaa alaa. JOHANNES: Ei mut mä uskon että mikä tahansa ala säilyy hengissä vaan jos se käy avoimesti keskustelua omista edellytyksistään… Jos vaan lukittaudutaan siihen että kaiken täytyy olla nättiä… Niin sitten se on jo kuollut. Sit jäljellä ei ole mitään paitsi koristelu.
25
(hiljaisuutta) JONATAN: Onhan se silti mielenkiintoista että koko näyttelyssä on vaan murto-osa asiakastöitä. ANTTI: Oliks niistä joku lista? INKA: Ei… JONATAN: Nois kuvissa… ANTTI: Eiks ne lähettäny jonkun listan? (muminaa) INKA: Ellei siinä ihan meilissä ollut kirjotettuna… (hiljaisuutta) JOHANNES: Jotenkin tos nostetaan esiin paljon sellasia asioita jotka on tosi ylimääräisiä… Jotka kiinnostaa tosi harvoja paitsi graafikoita. Se on sellasta pienen sisäpiirin peliä, missä vaan ne joilla on jotain erikoistuntemusta asiasta osaa innostua koska ne kokee narsistista mielihyvää siitä et tajuaa… Mutta se ei vaan liikuta tavallista kansalaista… En tiiä sit… ANTTI: Mut ei moni taideteoskaan välttämättä liikuta… JOHANNES: Toisaalta kukaan ei oo ikinä purskahtanut itkuun nähdessään jonku typografisen julisteen… ANTTI: Niin. Musiikki ja elokuva on ehkä sellaisa vahvoja, jotka liikuttaa tavallista kansalaista. JOHANNES: Mut kyl taide joutuu kokoajan kyseenalaistamaan miks se on olemassa… Jos ketään ei kiinnosta… INKA: Eihän taidetta tehdä muille vaan itselle! JOHANNES: Mut taiteessa on jotenkin mun mielestä joku sellanen utooppinen haave että vois tehdä sen ultimaattisen taideteoksen, joka tekis kaiken taiteen mahdottomaks… Joku viimeinen nerokas lause jonka jälkeen ei voi enää sanoa mitään… INKA: Me puhuttiin sitä että tää on niinku elitistinen näkymä, mut jos Designmuseossa olis joku muotoilunäyttely niin onhan nekin aina tosi elitistisiä, että eihän se oo sitä jokapäiväistä, eihän sinne tuoda jotain Alepan ilmoitustaulua näytille, että tällanen tää on… Mä mietin vaan miks mä suhtaudun ite siihen, että tää on mun mielestä väärä kuva. Tain vaan yks kuva. Tää on niinku näyttelykuraattorin näkemys siitä… Ei että olis oikeeta tai väärää… Tai että toi ei oo realismiin kosketuksissa… Tai tarviiks sen ees olla… ANTTI: Se olis tietty tylsä jos se olis jotain realismia.
26
INKA: Mut voiks tätä kutsua graafiseks suunnitteluks? Tai ehkä me just siitä puhuttiin että tää menee kaikkien rajojen yli joka suuntaan… ANTTI: Ja samahan se on meillä itellämme [Tsto:lla] ollut, että jos on yritetty määrittää jotain ”hissipuhetta”, että ei sitä pysty vaan… Se on niin häilyvä käsite… JOHANNES: Niin. Ei yks näyttely pysty ikinä kattamaan kaikkea mitä siihen käytännössä kuuluu. Vaikka olis tuhat duunia. Koska graafinen suunnittelu pakenee kaikkii määrittelyjä… Tai sitä ei vaan oo olemassa. Niin sen sijan että edes yrittäis väittää että tää on… INKA: Kattava katsaus. JOHANNES: kattava katsaus, niin tää esittelee erilaisia keinoja joilla voi tehdä ”jotain” mutta jätetään auki mitä sillä oikein tehdään… Ja siks ehkä toi nimi kertoo jotain enemmän kuin jos se olis nimeltään ”Graphic Design Now”… Ehkä noita duuneja yhdistää se, että ne tapahtuu sillä kentällä missä graafikko on viestinviejä… ANTTI: Mut niillä duuneilla on sit oma viesti… JOHANNES: Niin näissä on joku ristiriita. Ehkä graafinen suunnittelu on vaan joku välivaihe, matkalla kohti jotain itseilmaisua… ANTTI: Niin jos ikinä oppii… Harva oppii… JOHANNES: Mut mä kuvittelen jotenkin että kuvittajan ihanne olis että se ei ikinä joutuis myymään kuvituksiaan kellekään asiakkaalle, vaan sen kuvitukset olis arvokkaita sellaisinaan. Kuvittajat keskenään jotenkin ajattelee että se että tekee duunia jollekin ”isolle asiakkaalle” vaik Calvin Kleinille, nostaa niiden kuvitusten arvoa, kun taas se että taideteosta käytettäis jossain mainoksessa pikemminkin vähentäis sen arvoa… Tai niinku, pitää kysyä: tekisit sä tätä vaikka sulla olis loputtomasti rahaa? Joistain kuvituksista mä uskon että näkee että joo, mut suurimmasta osasta ei. Tai kun mä toimin kuvittajana, mä vaan mietin miten mä voisin tehdä jotain joka menis hyvin kaupaks. En mä sitä itseni takia tehnyt. Siin mielessä viestinviejän tehtävä on äärettömän tylsä. Tai tyhjä. Mut ehkä täs näyttelyssä on jotain sellasia joiden homma itsessään on kiinnostava. Jotka tekee jotenkin eri lähtökohdista… Ainakin tällanen romantisoitu käsitys mulla on esimerkiks Metahavenista. INKA: Niin se mikä tästä puuttuu on sellanen perusgraafikon näkökulma… Moni on varmaan tosi onnellinen ihan perus rivigraafikkona jossain toimistossa. Se voi olla sen unelma. Että nää on ehkä enemmän taiteellisia ambitioita… Tai jos ihmisellä on tavote johonkin suurempaan kuin siihen että saa vaan leiskata… Koska monillehan se myös riittää ihan hyvin.
27
ANTTI: Niin et maksaa niinku omat jutut… INKA: Tai sit niitä kiinnostaa just graafinen suunnittelu ja ne on tosi onnellisia siitä. Et niillä ei oo tarvetta tehdä jotain ”itseilmaisullista”… JOHANNES: Mä en ehkä ajattele että se on noin ongelmatonta. Eiks tää oo tosi ylimielistä että me puhutaan jostain poissaolevista ”rivigraafikoista”? Onks sellasia? Tavallaan se on tosi epäoikeudenmukaista että jotkut saa tehdä ”mitä lystää” ja toiset joutuu hampaat irvessä…myymään työvoimaansa… ANTTI: Niin että saa liksaa… Ja voi vapaa-ajallaan tehdä asioita jotka kiinnostaa enemmän. JOHANNES: Mut jos puhutaan graafisesta suunnittelusta ”työnä töiden joukossa”, niin onks se sit joko sillai ”suojatyö”, koska jokainen joka osaa kirjottaa tietokoneella pitäis pystyä vaihtamaan fonttikokoa, riviväliä ja marginaaleja, vai onks se täysin ”bullshit job”, jota ilman maailma toimis ihan yhtä hyvin, niinku koiranpesijä… Vai onks siinä kuitenkin se haave itseilmaisusta… Että kaventamalla fonttia neljä prosenttia mä tuun todellisemmaks ihmisenä koska maailma näkee mun persoonallisen kädenjäljen? INKA: Niin… JOHANNES: Ja jos ne on ristiriidassa. Niin sit niinsanottu rivigraafikko alkaa purkaa sitä tyytymättömyyttään joidenki mielenosoituksellisten väliintulojen kautta, niinku piilottaa kuvituksiinsa toimeksannon vastaisia piiloviestejä, sabotoi sitä prosessia. Koska viestinviejä ei uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen niin se alkaa toimia passiivisagressiivisesti. Niinku joku goatse-viittauksen ujuttaminen automainokseen. Tai jotain kuvia teurastuslaitteista ja suolenpätkistä elintarvikepakkauksessa… Mut useimmiten se vaan tarkottaa yhtä korjauskierrosta enemmän kun joutuu poistamaan ne pelleilynsä. (hiljaisuutta) JOHANNES: Jos tarvii sanoa ”älä ammu” niin sillon on varmaan jo tuonut jotain huonoja uutisia. Ja se on vaan fakta että meidän alalla on paljon huonoja uutisia. JONATAN: Se on totta. Tää ei ole semmonen ala millä on pelkästään loistava tulevaisuus takana vaan se etsii itseään… JOHANNES: Me graafikot jotenkin eletään sen varassa että tekemällä vaan jotain tarpeeks mageeta niin saa rahaa ja kuuluisuutta… Ja sit ajatellaan vielä että autetaan ihmisiä, ratkotaan ongelmia, muutetaan maailmaa tai jotain. INKA: Niin onhan joku vaik Pekka Toivonen ottanu sellasen rokkitähti asenteen.
28
JOHANNES: Niin, se on hauskaa koska se tekee sen sillai rehellisesti, ettei se yritä perustella sitä mitenkään. Ja se tekee sen hyvin. Ei siinä mitään! INKA: Niin! JOHANNES: Mut voi tietty kysyy aina onks sellanen palkkasotilas asenne yleisesti ottaen perusteltu. Että tekee mitä vaan kelle vaan rahasta. Että onks se niinku moraalitonta vai moraalin vastaista… Tai jos vetää rajan johonkin. Niin sit jokainen niinku neuvottelee ittelleen sen omatuntonsa mukaan, mihin se raja vedetään. Että joku voi sanoo että ei missään nimessä tekis duunia öljy- tai tupakkayhtiölle. Mut entä firmat jotka käyttää lapsityövoimaa? Pitäiskö niistä kieltäytyä? Tai pitäiskö graafikkona olla siinä sillai että joo, kyl mä voin tehdä kunhan te lopetatte ton lapsityövoiman käytön… ANTTI: Mut ei joku H&M kyl kuuntelis vaikka olis millanen sankarimuotoilija kyseessä… Ne ehkä kuuntelee kuluttajia. Sit jos suuret massat… Mut se on ihan sama vaik joku Bono olis siel sanomassa että laittakaa paremmat olosuhteet teidän tehtaisiin. Sama onks se graafikko vai Bono. JOHANNES: Nimenomaan. Voi kysyä onks mitään sellasta ku kriittinen suunnittelu. JONATAN: Huvittavaahan on se että meillepäin näyttää siltä että tällä alalla on loistava tulevaisuus jo takana, ja silti tää on ensimmäinen näyttely Suomessa täst aiheesta… Ja tää materiaali mitä me tosta [tietokoneelta] nyt katotaan ja mitä se näyttely tulee varmaan olemaan on niinku… graafisen suunnittelun jälkeistä… suunnittelua. INKA: Niin oli puhetta että tää ei ole missään nimessä mikään historiikki eikä mikään katsaus sinänsä tulevaisuuteen, vaan niinku nykyhetki, vähän myöhässä ehkä… JONATAN: Niin ja se on ajan kuva jollain tavalla… Että jos siellä on kirjakauppa niin ne kirjat tulee olemaan sellasia pienilevikkisiä juttuja… Ehkä. Kirjamaailman vähän erikoisempia… Jos siellä on jotain pienii kustantamoja tai omakustanteita. Jotka on paljon pienempiä kuin joskus kirjojen kulta-aikaan, mitä kirjan tekeminen oli… INKA: Tää näyttely on aika sillai graafista viihdettä, että ei se oo sillai niinku… JOHANNES: Niin se on jollain tavalla kulttuurin muoto mut suunnattu vaan tosi suppeelle yleisölle. Tai jos modernismissa designilla oli joku tarkotus… JONATAN: Maailman valloitus.
29
JOHANNES: Joku parantaminen… Luettavuuden tai saavutettavuuden tai… Joku funktio. Niin nyt sillä ei enää oo. Tai tossa on vaan paljon sellasia overläppääviä tasoja… Että on niinku liukuvia kenttiä. Blurred lines. JONATAN: Se on meidän sukupolven keksintöjä kans. Niinku kivoja kuriositeetteja. INKA: Eiku nimenomaan, kivoja kuriositeetteja… ANTTI: Kivoja kuvia ja sillai… INKA: Tai mitä muuta voi tehdä ku logoja, henkisesti… JOHANNES: Niinku, maailma on valmis… (oveen koputetaan, keskustelu päättyy, kukin palaa tietokoneensa ääreelle)
30
2. Tiistaina iltapäivällä, 27. elokuuta, Tsto:n toimistolla, Helsingin Punavuoressa. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen.
INKA: Ne oli hyvii ne kaikki mitä sä eilen tykitit sähköpostiin, mut se oli varmaan hyvä jotenkin selkeyttää. Mä tykkäsin siitä keskustelusta, aika paljon, että se on sellasta yleistä pohdintaa… Se vois näkyä jossain… Sit sä laitoit niitä räppejä… JOHANNES: Mun mielestä vois olla kiinnostavaa tässä avoimessa ”tutkimusvaiheessa” brainstormata vaan kaikkee… Mä lähetin tänään niitä Ad Reinhardtin teesejä. Ehkä sitä vois ajatella vaan mahdollisimman monesta suunnasta. Mitä se on… Mut jos me lähetään esimerkiks tollasella ”anti-design” kulmalla, niin me luodaan ittellemme sellasii keinotekoisia sääntöjä. Ehkä se vois olla just kiinnostavaa. Jos meillä on jotkut dogmit tai pelisäännöt niin se poistaa siitä sellasen käsityöläistaiteilijuuden, tai muuttaa sen enemmän silleen käsitteelliseks… INKA: Niin. Mua kiinnostaa kyl sellanen lähtökohta. Koska yleensähän sellaset säännöt tulee asiakkaan suunnalta, sehän on graafisen suunnittelun jotenkin perus, siinähän on tietyt säännöt yleensä, mut harvemmin ne on sellasii mitä tuol näyttelys on… Se on mun mieletäs ihan hyvä että tuo ne raamit… Ja siit tulee sellanen tietynlainen ”peli”… Jota pitää osata pelata oikein. (~5 sekuntia hiljaisuutta) INKA: Mut sit vaan, otetaanks me ne säännöt, että me vaan ite määritellään ne? Vai? Otetaanko jostain? Ollaan alisteisia jollekin, vaik sä puhuit siitä aanelosesta? ANTTI: Kyl meidän pitää ite jotekin ne määritellä vaan lopulta. JOHANNES: Mitä me eilen puhuttiinkaan… Jotain niistä rajotteista. Nyt mä en muista… Mut siis… Jotenkin niin, että mietitään onks graafinen suunnittelu vaan jotain Excelin pyörittämistä, ja miten se näkyy siinä, ja jos siinä on jotain taiteellista, niin miten se näkyy siinä… Miks sen pitäis olla. Jos ajatellaan vaikka ohjelmien käyttöä, niin kalliit ohjelmat on yks kynnys miks muut kuin ”ammattilaiset” ei voi tehdä sitä, ja jos me halutaan tehdä se TextEditillä niin se tavallaan osoittaa että kellä tahansa vois olla välineet siihen… Sit jos esimerkiks väreistä puhuminen, ”sininen on luotettavuuden ja
31
punainen rakkauden väri” diibadaaba, jätetään pois, kaikki värit on samanarvoisia, niin miten me käsitellään värejä, onks värejä, vai onks vaan mustavalkoista… ANTTI: Eiks meillä oo vähän niinku kantava teema, täl ilmeellä, että lähdetään haastamaan graafiseen suunnitteluun liitettyjä ”lainalaisuuksia”. Jos haluu paketoida mistä on kyse täs meidän konseptissa… JOHANNES: Koko toi, että on näyttely graafisesta suunnittelusta, niin yks päätehtävä on selittää mitä helvettiä graafinen suunnittelu on. Ensinnäkin pitäis kysyä onks graafinen suunnittelu ”kriisissä”? Mikä se kriisi on? Esimerkiks ”onko kaikki vain pintaa” vai ”onko designilla joku merkitys” ja niin edelleen… Niin yks meidän tehtävistä on tutkia miten se on kriisissä, miksi se on kriisissä, ketä kriisi koskettaa, mitä seurauksia sillä on, miten siitä selvitään, voiko siitä selvitä jii än ee. Sit toisaalta graafinen suunnittelu on ennen kaikkea sanatonta ilmaisua, eli osoittaa itse itsensä. Toisaalta harvoilla muilla kuin vaan suunnittelijoilla itsellään on sellaista ”visuaalista lukutaitoa” mitä sanattomien viestien ymmärtäminen edellyttää. Niin meidänkin tehtävä on ikäänkuin näyttää, että kaikki voi olla sitä tai mikään ei ole sitä… INKA: Demystifioida! ANTTI: Periaatteessa voitais myös listata mitä kaikkee se on, ja sit tehdä ne päinvastoin… JOHANNES: Niin, ja sit vois miettiä miten se ”viestinviejän” roolin vois kääntää ympäri… Koska nyt tää näyttely käsittelee niinku meitä. Niin siks se Jonden idea että me otettais käyttöön silleen ”välitilat” tai että se leviäis niinku viruksina ympäri… Liitteinä tai jotain… ANTTI: Niin. JOHANNES: Tai kommenttiraita. Tai joku itsereflektio. Joku kommenttiraita. ANTTI: Ei käytetä vaik ollenkaan marginaaleja… Ku yleensä se on sitä että ”tonne noin, ja marginaalit hienosti, ja valitaan fontit, että ei todellakaan mitään Arialia” tai niinku Inkalta kysyttiin, että ”miks et sä käytä ilmaisfontteja”… Just se että käytetään tollasta koneella tehtyä, mitä kuka tahansa voi käyttää… INKA: Mut noista väreistä. Kun se sisältö tulee olemaan tosi värikästä ja runsasta, niin mua kyl edelleen kiehtoo tosi ehkä, en mä tiiä miks mä näkisin, esimerkiks mustalla taustalla, oli se sit vaik turkoosii mustalla taustalla… Vaik kyl se mustavalkoinen kyl on hyvä vaik se on niin kliseinen. Mut miten me saadaan vaik se meidän viirus siellä näkymään parhaiten? Oli se sit musta ja tumman sininen tai tumman
32
vihreä tai mitä vaan, niin se erottuis sieltä enemmän… Se on kuitenkin niin värikäs, niin jos siellä on sit sata väriä, niin ettei se pysy… Joku niinku elementti joka sitoo sen yhteen, ja sit jos niit värei on miljoona, tai jos kaikki olis vaik negana, niin sit se sitois sen jo yhteen… JOHANNES: Mun mielestä on ihan hyvä kysyy onks sen pakko ”sitoo yhteen”… INKA: Niin… Mut sit… Kommunikointi sille katsojalle, sit jos me halutaan olla viruksia, niin miten se… ANTTI: Voitaishan me tehdä silleen että ne meidän väliintulot siellä näyttelyssä olis aina vaan jotenkin erilailla ripustettu. Sillä tavalla se… INKA: Mun mielestä jos vaik tää kirja olis se meidän viirus, niin sit se olis vaik sellanen kortti minkä voi laittaa sinne väliin tai… Sit niitä voi olla lisää jossain muualla. Mut sitä ei saa sekottaa. Sen tekijään. Koska se on vaan meidän kommenttiraita. ANTTI: Se olis siistii jos olis jotain mikä roikkuis jostain, semmosta niinku… INKA: Mehän voidaan tehdä! ANTTI: Just sillai että se voi olla vaik keltasel kopiopaperilla. Sit siel jossain muualla voi olla vihreellä. Tai punaisella. JOHANNES: Kyl toi fontti on jo niin ruma ja erottuva… Sit jos tekee sil TextEditillä niin ne variaatiomahdollisuudet on aika rajattu, että vasen tai keski tai oikee tasaus, ja sit tabulaattorilla, siitä sais kyl varmaan sellasii sanakuvia. Mul tuli just eilen yöllä mieleen kun skidinä teki noita ASCII ja ANSI grafiikoita, kakssataaviiskytkuusvärisellä PC:llä, silleen piirs kirjainmerkeillä tosi monimutkasii kuvii… Niin toi menee tavallaan takas myös siihen että on se merkin tekemä gridi… INKA: Mut täs olis tärkee ettei täs menis silleen huumorilinjalle. JOHANNES: Ei, ei. INKA: Että tekis silleen niinku, ei mitään Comic Sans huumoria, että vaik tää on itseironinen, niin ei menis siihen… Ei lähteis silleen räkäilemään, liikaa, että pitäis sen silleen tosi kompaktina. ANTTI: Että yrittäis sil TextEditillä tehdä mahdollisimman ”hyvin” vai? INKA: Nnn-iin… Tavallaan, että ei lähtis sellaselle ”huumorilinjalle”, ettei pistä *ihan läskiks* sitä! Että ees yrittää! Samalla tavalla kuin jos joku tavallainen tyyppi yrittäis tehä, niin ne ehkä laittais niitä Comic Sanseja sinne, mut jos meidän olis pakko tehdä se sillä, niin me kuitenkin yritettäis ainakin…
33
ANTTI: Niin, ei kannata tehdä niinkuin tavallinen tyyppi tekee, vaan kylhän meidän pitää sit yrittää käyttää sitä TextEdittiä tavallaan niin ”innovatiivisesti” kuin me pystytään. JOHANNES: Eikä siinä oo oikeestaan mitään huumoria. ANTTI: On ne aika tiukat rajat missä liikutaan. Ja niistä pitäis saada mahdollisiman paljon irti. Ei sillai mitään Comic Sans, höpölöpöö… Yrittäis oikeesti tehä silleen *siistin näkösii* vaik tietysti omalla rujolla tavalla. (~8 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mua jotenkin kiehtois se ajatus että tekis sellasen statementin… Tai olis silleen ”all in”. Rehellisesti ja omalla äänellä. Poistais sitä mystiikkaa, mikä on silleen toimeksannon ja toteutuksen välissä. Miks on tehty jotain, miks joku näyttää siltä kuin näyttää… Missä graafikot yleensä vetäytyy omiin oloihinsa ja haukkuu asiakkaan ja haukkuu briiffin ja yrittää keksii jonkun tavan taistella ”oman asian puolesta” ja tehä jotain coolia mistä kolleegat tulis kateellisiks. Tää on ehkä ainoa projekti ikiniä, missä meille annetaan mahdollisuus oikeesti olla innoissamme siitä mikä normaalisti on vaan ”itsetoteuttamisen” tiellä… Mun mielestä tää on paljon kiinnostavampi projekti kuin mikään ”oma projekti”, koska tää pitää sisällään, ja tästä voi myös tehdä just niin ”oman” kuin ikinä haluaa… ANTTI: Niin, kunhan vaan menee läpi asiakkaalla… INKA: Mä luulen et menee. En mä nää että siinä olis mitään ongelmaa. Johannes vähän räpäyttää ripisiää siinä… JOHANNES: Niin. No mua ehkä just kiinnostais että onnistuttais luomaan joku ”haloo”… Että joku huomiois tän. Ja se että kukaan huomioi nykyään yhtään mitään on älyttömän vaikeeta. Tuskin ykskään lehti oo ikinä kirjottanut siitä pienintäkään juttua jos jonkun museon mainosjuliste on ”oudon näköinen”, vaikka se olis kuinka outo. INKA: Tai ruma. JOHANNES: Niin. Mut jos me onnistutaan tökkimään jotain arkoja paikkoja… Siinä ei oo mun mielestä edes mitään arvellutavaa, koska se on meidän omaa lihaa… Me puhutaan meidän omasta ammatista. INKA: Niin ja se on meidän mielipide ja jos joku muu on jotain eri mieltä niin ne on eri mieltä. ANTTI: En mä usko että se meiltä myöskään mitään duuneja vie. Ehkä jotain paskoja. Mut ehkä se just tois jotain uusia kivoja duuneja… Että saa huomioo…
34
JOHANNES: Niin koska kaikki kritiikki oikeestaan vaan parantaa systeemin toimivuutta. ANTTI: Ja kyl varmaan ihan joka alalla ja ihan johtoportaalla, niin kyl se himas haukkuu sitä firmaa… JOHANNES: Must tuntuu että just tollanen passiivisagressiivinen hakkuminen johtuu siitä että ei oo sinut ittensä ja työnsä kanssa koska ei oo koskaan päässyt käsittelemään niit juttuja… Tää vois ehkä olla silleen alan ryhmäterapiaa. INKA: Niin, kyl mä kans luulen, tai mehän kokoajan just pyritään kans pois sellasista asiakkuuksista jotka vois tästä jotenki hermostua… En mä nää tässä mitään ongelmaa. JOHANNES: Ja sit pitää muistaa että se on jo tosi paranoidi ajatus että kukaan ikinä tulee näkemään tätä. Missään. Koskaan. Ja jos tää sit jostain syystä syntyiskin jotain keskustelua niin se on vaan plussaa. Se on kaikki kotiin päin. Että ”vihdoin jotain tapahtuu”… MATTI: Mitä te ootte päättäneet nytte? INKA: Me demystifioidaan graafinen suunnittelu. ANTTI: Tehdään vaan TextEditillä, ei käytetä ollenkaan inDesignii. MATTI: Okei. INKA: Ja tehään sil fonttiohjelmalla… JOHANNES: Ja avataan ”rohkeesti uusia näkökulmia ja yhteiskunnallista keskustelua” ja rikotaan rajoja… INKA: Rehellisesti avataan kommentteja ja keskustelua, ja kun Johannes eilen nauhotti meidän keskustelun, niin ehkä sekin tulostettais sinne jotenkin… Must tää on ihanaa ku tää on jotenkin niin kaukana siitä mitä joku muu toimisto täällä tekis. Ku moni varmaan just kirjottais kutsukorttiin jollain hienolla fontilla ja kertois mistä se fontti on syntynyt, silleen hienolla paperilla. Must tuntuu että moni ehkä suunnittelija närkästyy tästä. Koska usein ehkä haluttais mystifioida tätä enemmänkin. JOHANNES: Mä uskon että ”voi voittaa vaan muuttamalla sääntöjä”… Jotenkin tähän on ehkä vaan pakko ottaa kantaa. INKA: Jotenkin tuntuu että tää on ainoo tapa millä me voidaan tää näyttelyidentiteetti tehdä, kaikki muu tuntuu jotenkin… ANTTI: Niin, kun tää on graafisen suunnittelun näyttely, niin siihen ei sovi… MATTI: *Helveticaa*!
35
JOHANNES: Niin eiku just jollain Arialilla olis ollu ihan hyvä tehdä, jos ei sitä olis tehty jo. Mut meidän on pakko keksii vaan joku oma uus juttu. MATTI: Niin niin, mutta just jos se olis Helveticaa niin se olis semmonen maailman helpoin ratkaisu. JOHANNES: Jotenkin pinta ei oo enää silleen ”tarpeeks”. INKA: Täytyy toivoo vaan että ne on valmiit tähän. Mut kyl mä luulen. JOHANNES: Niin, koska muuten meil ei oo mitään. Jos se on visuaalisesti rujo koska halutaan alleviivata että sisältö on tärkeetä, ja sit poistetaan se sisältö, niin sit se on vaan rujo ja siit rujoudesta tulee silleen vaan tyhmä ”gimmick”.
36
3. Torstaina aamulla, 29. elokuuta, terapeutin vastaanotolla.
JOHANNES: Joo… Mä olin eilen kaks kertaa lenkillä, ensin aamulla ja sit illal ennen saunaa… (~4 sekuntia hiljaisuutta, taustalla kuuluu kellon sekuntiviisari) JOHANNES: Mun kaveri Kaarle kysy mua mukaan… Ehkä se oli kuullut että mä oon eronnut ja halus silleen osottaa, että on ”käytettävissä”, tai niin mä sen tulkitsin… TERAPEUTTI: Mmm… JOHANNES: Mutta oli ihan hauskaa kyllä… Ihan kivaa… Yks meidän yhteinen tuttu on suunnitellut ja rakennuttanut saunan tonne Hakaniemen rantaan, tai sinne Merihaan kulmaan… TERAPEUTTI: Onko se se Kulttuurisauna? JOHANNES: Joo, Kulttuurisauna… (~3 sekuntia hijaisuutta) JOHANNES: Niin, niin Kaarle sano jotain sellasta että jos hän olis sillai ”täysin vapaa”, niinku mä ehkä jossain mielessä oon… Kolkyt vee ja sinkku. Heh. Niin hänelle se ei toteutuis mitenkään erilaisena elämänä, vaan hän asuis just Helsingissä ja tekis just samoja asioita ja samaa työtä ja ainoa asia mikä eroais siitä millasta se elämä on nyt olis että perhe puuttuis… Niin mulla tuli sellanen olo että mä on ehkä jotenki konkreettisesti vastuussa ittelleni että mä teen jotain tällä ”vapaudella”… Mmm… Must tuntuu että mä käy läpi sellasta ”transformatiivista” oppimisprosessia. Että mä oon muuttamassa kaikkia elämän osa-alueita. Silleen itsetunnosta maailmankatsomukseen, ja elämäntyyliä ja myös sosiaalisia suhteita… Mut joo… Jotenkin mä koen että mä yritän laajentaa mun ”vapautta”. TERAPEUTTI: Että sä voisit sit myös olla toisin sitten vai… JOHANNES: Niin, tai… Mulla on sellanen olo että koska se on se minkä nimissä, sellanen myös positiivinen vapaus, minkä pitäis kuulua kaikille, ja niin poispäin, niin mä oon itse ikäänkuin riskialueella… Että mä valahdan takas sellaseen helppoon rutiininomaiseen… Mut sit se vapaus on myös siinä mielessä abstrakti, sisäinen asia, että se ei liity ainoastaan paikkoihin mihin mennä, vaan ihan siitä lähtien mitä voi ajatella, mitä saa ajatella, ja mitä saa tuntea… Mä luen tällä
37
hetkellä kirjaa velasta. Ja miten velka toisaalta säätelee maailmantaloutta, ja toisaalta henkilökohtaista elämää… Että jos on velkaa, on sidoksissa, tai… Taloudellinen velka on myös aina henkilösuhde, ja se velallinen on aina ikäänkuin… Vähän niinku feodaaliyhteiskunnassa, että tietty osa työstä on jo etukäteen sen maanomistajan, tai Kuninkaan, omistuksessa, ja sillon kun mulla oli tota verovelkaa, pari kolme vuotta sitten, niin musta tuntu että koko elämä on etukäteen lukittu sellaseen… Mä kirjotinkin siitä, että musta tuntu että velka ja ”syyllisyys”, syyllisyydentunto, on jotenkin samaa… Ja ruotsiks, samoin kuin saksaks, ne on samaa, se on sama sana… Mm… Ja sit nyt mä oon ehkä nyt alkanut hahmottaa, koska se taloudellinen velka on kadonnut… Siihen liitty myös että mä jouduin lainaamaan mun äidin mieheltä rahaa, koska pankki ei myöntänyt mulle edes luottoa, niin mä olin hänelle velkaa, ja koska mä samaan aikaa myös tein hänelle jotain pieniä töitä tai toimeksiantoja, niin siitä synty sellanen tilanne, että mulle saa ikäänkuin soittaa millon vaan, ja pyytää jotain… Tai mä en voinut kieltäytyä, tai musta tuntu että mä en voi kieltäytyä, koska mä oon jo jollain tapaa toisen ”armoilla”… Sitähän ei tietty toinen voi tietää, miltä se tuntuu olla velkaa, koska se jolta on lainannut, sen niinku etuoikeus on olla ajattelematta sitä asiaa, unohtaa se koska sillä ei oo sillai mitään väliä, tai se unohdus jopa tulkitaan yleisesti sillai ”pyyteettömyydeks” tai silleen ”hyveelliseks”, mutta se joka on velkaa, sille se velka niinku ”kirjotetaan sun ruumiiseen”, merkitään verellä niin sanotusti, tai sillai ku Franz Kafkan ”Rangaistussiirtolassa”, niin siitä tavallaan just koko muistaminen alunperin syntyy… Enkä mä oon näitä sillai ehkä muuten yhdistänyt, mut joskus viime kesänä, suunnilleen just niihin aikoihin kun mä sain ne velat kaikki maksettua, niin mulla tuli voimakas tarve sanoa että ”mä en haluu enää ikinä tehdä töitä sulle”, koska me ollaan tavallaan ”sukua” tai jotain, ja se ammatillinen suhde jotenkin… Sit mä jotenkin myös tajusin miten se että mies maksaa naisen ruoan ravintolassa on sitä samaa… Että se nainen niinku luovuttaa ruumiinsa… TERAPEUTTI: Niin sä oot jo vuoden ollut kuivilla niistä, niin sanotusti? JOHANNES: Joo. Suunnilleen. Tai alkuvuonna mulla tuli taas uusia mätkyjä. Mut nekin on nyt maksettu. Että se tavallaan kuuden vuoden kierre on sillai avautunut. Ja nyt mä just sain viestin verottajalta että on tulossa veronpalausta! TERAPEUTTI: Jaha! Mä oon itseasiassa ollut siinä uskossa että se on vielä jatkunut, mutta sähän oot sit hyvin saanut… JOHANNES: Se on ihan kuin se olis jotenkin hoitanut itse itsensä…
38
TERAPEUTTI: Ne hoitaa kummasti itsensä samalla kun… Ehkä siinä on vahvasti kysymys siitä että ihminen alkaa ikäänkuin välittää itsestään… JOHANNES: Mmm… Mä on huomannut myös mun kavereista, joilla mä tiedän että on velkoja, niin… Tai ehkä tää nyt on sellasta että mä jälkikäteen oon huomaavinani jotain muutosta käytöksessä, mutta että esim tää yks mun kaveri oli ennen sillai arrogantti tasapuolisesti kaikkia kohtaan, ei sillai epämiellyttävällä tavalla, vaan sillai että sillä oli jotain integriteettiä ja koskemattomutta, mut sen myötä että se on alkanut purkaa sen tosi isoa verovelkaansa tekemällä mainostoimistossa töitä ja maksamalla joka kuukaus pois jonkun osuuden, niin se on jotenki lyöttäytynyt sit yhteen pomonsa kanssa ja must se vaan vaikuttaa ihmisenä sillai pakotetun laimeelta ja miellyttävältä nykyään… Mä oon varmasti tän asian suhteen nyt epäreilu, koska mä haluun ajatella että mä olisin ite jotenkin erilainen, mutta esimerkiks se on ollut nyt ryyppämättä sillai aika pitkään, kun me aikoinaan oltiin aina yhessä jossain sekoilemassa, niin musta tuntuu että se syy miks se ei juo enää niin paljon ei oo se että se olis löytänyt ittestään uuden ”terveellisemmän” elinvoiman, tai jotain, vaan se on vaan tilanteen pakosta juomatta, ja heti kun ne velat on maksettu niin sit se voi palata siihen vanhaan… Mä en nyt siis tosiaan tiedä miten asia oikeesti on mutta mä vaan kuvittelen itteni siihen tilanteeseen ja miten mä ite siinä toimisin, tai ihan todellisuudessakin oon just toiminut… Must tuntuu että suurin muutos mun elämässä on että mä oon yrittänyt paikantamaan niitä tilanteita tai suhteita tai rakenteita missä mä oon velvotettu jotekin… Pakotettu johonkin… Esimerkiks kun äidin puolelta joku sukulainen kuoli ja mä oon saamassa jonkun pienen perinnön, siis ihan tyylin pari tonnia, mutta sit kun mulla oli tossa kesäloman aikana semmonen hetki jolloin mä vastasin johonkin mun äidin lähettämään viestiin tosi äkäsesti ja annoin ymmärtää että mä en haluu nyt olla yhteydessä, niin sit mul tuli pari päivää myöhemmin sellanen, täysin hypoteettinen, mut sillai oivallus, siitä että mun pitäis tavallaan tehdä sovinto mun äidin kanssa niiden rahojen takia. Tai että tietenkin mä halusin tehä niinsanotusti sovinnon ihan vaan koska mä ite koin olleeni ehkä epäreilu siinä mun käytöksessä. Mut että just *koska* meidänkin välillä on tällä hetkellä joku taloudellinen sopimus tai sidos, niin on *ikäänkuin* just se määrittäis meidän suhdetta eniten… Mikä ei siis pidä paikkaansa, mut mä vaan niinku tajusin millasta se *vois* olla jos vaikka odottais jotain miljoonaperintöä. Ei se kaks tonnia oikeesti, mä pärjään ihan hyvin ilmankin niitä, mut jotenki ne vaan on tullut yhtäkkiä osaks tätä meidän… Mä olin odottanut että ne olis tullut viime keväänä ja mä olisin saanut
39
vero-ongelmat ratkaistua niillä mut nyt ne on vaan sellanen lisä… Ehkä mä ratkasen jotain muuta niillä nyt sitten… (~19 sekuntia hiljaisuutta, taustalla kuuluu kellon sekuntiviisari) JOHANNES: Mä oon miettinyt kans sitä millä tavalla tää terapia… Tai miten mä suhtaudun tähän… Tai mä ajattelen että sä odotat multa jotain, vaikka sä… Tai en mä edes tiedä onks niin että mä *vain* siirrän mun tunteita suhun, vai kuuluuko siihen se, että sä myös oikeesti odotat jotain, ja teeskentelet että sä et odota, koska jos tulis ilmi että sä odotat jotain niin mä reagoisin siihen esimerkiks lopettamalla tän kokonaan… Siitä mä oon kyllä päässyt yli että… Tai oon mä täällä puhunut sellasia asioita mitä mä en olis sanonut mun vanhemmille vielä, koska mä haluun jotenkin ”suojella” niitä, mikä johtuu jostain pelosta että jos mä kerron mun vanhemmille vaikka käyttäneeni huumeita niin ne ajattelee automaattisesti että mä oon jotenki ”syyntakeeton”, sairas, eikä mua voi enää ottaa vakavasti, ikään kuin se ei olis enää ”minä” vaan joku vieras kolmas osapuoli joka olis tullut keskelle meidän suhdetta, niinku kliseisesti ”It’s not Johannes talking, it’s the drugs”… TERAPEUTTI: Mitä ne minun ajatukset voisivat olla? (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Kyllä mä niinku tavallaan ajattelen että tää tilanne jo määrää sen että sä oot lääkäri ja mä oon täällä koska mun tehtävä on ”parantua”… (hekotusta) TERAPEUTTI: Mm-hm… (~3 sekuntia hiljaisuutta) TERAPEUTTI: Parantumisen tehtävä… Se olisikin jo… (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mä oon miettinyt sitä ku Freudilta kysyttiin että mistä tietää että analysoitu on parantunut ja analyysi voidaan lopettaa, niin se sano että potilas voidaan laskea parantuneeks kun hän ymmärttä että analyysia ei voi lopettaa… Niin mä oon miettinyt että mikä… TERAPEUTTI: Toi on lainaus Siddharthalta… Liittyen nirvana käsitteeseen… Tai valaistumiseen… Syvin valaistuminen on sitä että tajuaa ettei sitä syvintä valaistumista ole… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mä ajattelen että mulla on niinku kaks tapaa lopettaa tää… Toinen on se että mä ajattelen tätä sillai että mä oon lentokone ja mä oon laahannut maassa ja tän avulla mä oon saanut tuulta siipien
40
alle ja pääsen lentoon… Että se olis alunperinkin ollut se tarkotus… Mä muistan ihan ensimmäisinä kertoina kun tavattiin sä kysyit mitä odotuksia mulla on tän suhteen, ja mä vastasin että ehkä mä haluisin oppia tuntemaan mitä mä oikeastaan tunnen enkä vaan mitä mun odotetaan tuntevan, ja sä kysyit että kai mä tiedän sitten että tää tulee maksamaan saman verran kuin auto… TERAPEUTTI: Kyllä. Voin hyvin omiksi sanoikseni tunnistaa… JOHANNES: Ja mä sanoin että mä en tarvii autoa, ja sit sä kysyit miltä tää tavoite musta kuulostaa, mihin mä sanoin että kuulostaa siltä että sä olisit myymässä mulle lentävää autoa… TERAPEUTTI: Mm… JOHANNES: Niin ehkä sillai ”lentävän auton tapa” on yks… Ja ehkä mä oon myös jollain tavalla sitoutunut tai ajatellut että se on joku päämäärä… Ja sitten on se toinen päämäärä, tai tapa lopettaa tää terapia, mikä myös tuntuu järkevältä… Että mä kasvan tästä ulos. Samalla tavalla kuin musta tuntuu että mä oon hiljaa kasvanut ulos mun perhesuhteista tai työstä tai veloista… Että lopputulos ei olis pelkästään se, että mä oon oppinut tän nimenomaisen pelin säännöt, vaan että koko peli diskvalifisoidaan, ja että mm…. Niin jotenkin että mä pääsen… En mä tiedä voiks se ikinä tapahtua, mutta että mä pääsen sellaseen asemaan, että mä voin totaalisesti määrittää ite mun suhteen maailmaan, määrittää mun henkilökohtaiset ”paranemisen kriteerit” tai jotain… TERAPEUTTI: Olisko se mahdollinen… Jotenkin Freudia seuraillen, että meidän tapaamiset loppuu, mutta ei sen enempää? JOHANNES: Niin… (~7 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Ehkä mä oon senkin jo kertonut moneen kertaan, mutta kun mä olin yhdeksäntoistavuotiaana siviilipalveluksessa leikkipuistossa niin viimeisenä päivänä kun mä tajusin että mä en tuu ikinä näkemään niitä lapsia enää uudestaan ja olin siks aika surullinen, mä taisin itkeäkin siellä toimisossa salaa, mut sit mä olin siinä ulkona pihalla pieni tyttö tuli kysymään ”ootsä surullinen koska sä joudut lähtemään” ja mä sanoin joo, ja se sano että ”niin mäkin” ja me oltiin hetki hiljaa, mut sit se kysy ”lupaaks sä että susta tulee taiteilija?” ja mä vastasin ”joo” ja se sano ”hyvä” ja lähti siitä onnellisena leikkimään… Ehkä siinä on jotain tosi viisasta… TERAPEUTTI: Siinä se on… JOHANNES: Ehkä se on se ero, että taiteilijalla on elävä suhde maailmaan, ja sen takii jotkut uhraukset voi olla arvokkaita, kun taas hullu tai nihilisti on vaan niinku ”musta aukko”…
41
TERAPEUTTI: Toi pikkutytön kommenttihan on tavattoman hyvä… Se on suunnilleen niinkuin Lao Tse olisi voinut vastata kysyjälle… JOHANNES: Niin se on uskomatonta mistä se on sisäistänyt, tai miten sillä on niin selkeä käsitys siitä mitä ”taiteilija” tekee ja että se on arvokasta, tai jotenkin, että meidänkin puutteellisessa maailmassa joka on täynnä surua ja murhetta on se yks positio, jossa voi olla jotain ”ylimaallista” tai jotain… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Niin ehkä voidaan ajatella että mä nyt teen sen saman lupauksen tässä… Että vaikka meidän käynnit loppuu niin mä jotenkin jatkan… TERAPEUTTI: Niin sillä voi olla tärkeä merkitys että ”tämä” ei ole myöskään tiellä… JOHANNES: Niin… (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mun oli jotenkin tosi hankala täyttää niitä Kelan lomakkeita näille viimeisille kuukausille. Ne tuntu jotenkin niin valheellisilta. Tai jos siellä lausunnossa lukee että ”pelkää riittämättömyyttä ikävaiheen kehitystehtävien toteuttamiselle”, niin niinku mitä vittua, ehkä se on ollutkin niin, mutta ne ”ikävaiheen kehitystehtävät” jotka on ikäänkuin standardina annettu on vaan vitun ongelmallisia itsessään ja ehkä se että ne toteutuu tarkottaa että on myös sisäistänyt ne ongelmat omaan itseensä… Sillai, ”Civilization and Its Discontents”, ei niitä oo pakko internalisoida, tai ehkä just psykoanalyysin mukaan on, mut sillai, eiks se oo jotenki jo purettu se ”oidipalisaatio”, että mitä tekemistä tällä tuhansia vuosia vanhalla sadulla on modernin ihmisen tunne-elämään muuta ku että Freud sattu vihaamaan ja pelkäämään naisia ja keksi tän hegemonisen dialektisen kehitysmallin joka vaatii isi-äiti-minä-kolmion toteutuakseen sellasena että se osaltaan ylläpitäis länsimaalaista sivistysvaltiota, ja niin poispäin… Nykyään tuntuu että mä oon vaan täysin vapaa näistä ”kehitystehtävistä”, tai mun ei tarvii kärsiä siitä että mä en haluu samaa mitä ”kaikki muut” haluu… Niinkuin olis kyse jonkun kyvyn puuttumisesta… Perheenperustamiskyvyn tai ”ostohaluntekokyvyn” niinku meidän markkinoinnin kurssilla opetettiin, tai ”terapoitumiskyvyn” tai ”työkyvyn”… Jotenkin mä oon vasta nyt, kohta kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kolmen vuoden terapian ja ehkä kymmenen ”väärän” kirjan jälkeen ymmärtänyt että on enemmän kuin yks tapa elää… TERAPEUTTI: Yleensä niistä Kela-papereista mun mielestä näkyy että ”keisarille se mikä keisarille kuuluu”, eli ei yhtään enempää…
42
JOHANNES: Mmm… Niin mä ehkä ajattelinkin. Esimerkiks siihen hoidontarpeen arviointiin liittyen kun kysyttiin mikä on kuntoutuksen tavoite… Että ”kerro, miten toivot kuntoutuksen parantavan selviytymistäsi työssä tai opiskelussa”, niin mitä mä voin muuta vastata kuin että ”Toivon kuntoutuksen parantavan selviytymistäni työssä ja opiskelussa niin että jaksan tehdä työtä ja opiskella paremmin”… (hekotusta) TERAPEUTTI: Korulauseeseen vastaat korulauseella… (~7 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mä puhuin mun isän kanssa puhelimessa tossa eilen, tai olisko se ollut toissapäivänä… Mä en ollut kuullut siitä mitään vähään aikaan, sen jälkeen kun mä lähetin sille listan kirjallisuutta mitä sen pitäis mun mielestä lukea jos se haluaa ymmärtää politiikkaa nykypäivänä, tai ymmärtää mua… TERAPEUTTI: Oliks se tässä yhteydessä kun sä totesit että sun isällä on se ”vahvan puolueen” ajatus… JOHANNES: Joo. Tai sillai mä sen oon tavallaan tulkinnut. Että sille horisontaalinen, niinku ”rhizomaattinen” demokratia ei vois toimia… Mut nyt se oli lukenut loppuun sen Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumin”, semmonen mikä on ollut paljon sillai anarkistisen teorian viitetos, ja ne on myös paljon toimineet silleen äänitorvena tolle Occupy-liikkeelle, esim tää niiden uusin ”Declaration” yrittää antaa jotain malleja sille miten muutos vois materialisoitua niinku subjektitasolla… Niin isä sano että nyt se kyllä ymmärtää mua paljon paremmin… Ja mitä mä tarkotin… Meillä oli itseasiassa ihan hauska ja miellyttävä keskustelu. Ehkä mä oon kans hahmottanut sen nyt enemmän sillai, mitkä jutut on mun isän ja mitkä on mun, ja kuinka paljon mun pitää ollenkaan ajatella asioita silleen isän kautta. Se kantaa jotenkin sellasta ”syyllisyyttä”, mikä on ihan kohtuuttoman raskas, eikä siin oo mitään järkee, mut se ei vaan pääse siitä ikinä eroon. Mutta ehkä mä oon myös tajunnut, että jos sillä on jotain ”mustaa sappea” liikaa, niin se ei oo mun vika, enkä mä voi asialle mitään. Jotenkin ehkä mun isän ympärillä on sellanen ”lasikupu”… Ja että näinhän se on aina ollut, että se lasikupu ei oo mun, vaan mun isän, mut aiemmin mä oon kans ollut sen sisäpuolella, mut siis sillai miten jokainen lapsi on jotenkin vanhempiensa ”vaikutuspiirissä” ainakin johonkin tiettyyn ikään saakka… TERAPEUTTI: Saman lasin takana? JOHANNES: Niin, mutta nyt mä oon jotenkin oppinut eriytymään, ja mä voin olla erilainen, koska se on vaan se mun isän lasi eikä mun…
43
TERAPEUTTI: Ja sä et sille mahda mitään… JOHANNES: Niin… Ja sit toinen asia mitä isä sano… Kun mä yritin selittää että musta tuntuu että mulla on paljon muutoksia edessä ja mä löydän kokoajan enemmän mun ”oman ääneni”, ja yritän harmonisoida sitä mitä teen työkseni, sillä tavalla että se olis kokonaan niinku ”linjassa” sen kanssa mitä mä ajattelen… Niin isä sano siihen vaan, että pitää varoa että ei polta ”liikaa” siltoja… Ikäänkuin olis joitain siltoja mitä saa tai pitää polttaa, ylipäänsä että siltoja kyllä saa polttaa, mutta niitä ei saa kuitenkaan polttaa liikaa, että tavallaan olis joku minimimäärä siltoja mitkä pitää jättää koskemattomiks, mikä musta kuulostaa taas siltä että oletus on että ihminen on sisimmissään paha, joku villieläin, joka vapaaks päästettynä tuhoaa kaiken, vaikka mun mielestä se on just päin vaston… Että vasta kun joku ”sisin” tai oma niinku singulaarinen subjektiviteetti pääsee vapaasti virtaamaan, niin siihen voi muodostua sitä niin sanottua ”clinamenia”, niinku Lucretius sanoo että atomit virtaa lineaarisesti ajassa, mut niissä on pientä sattumanvarasuutta, joka takaa niiden indeterminismin, ja tää ”clinamen” mitä joku sano myös niinku ”kallistumaks” just manifestoituu subjektiivisuudeks, ja että samanhenkiset subjektiviteetit kallistuu toisiaan kohti, ja voi syntyä jotain aitoa ”toveruutta” tai jotain… Niin jotenkin tuntu, että taas isällä meni ihan huti. Että ei kyse oo siitä, että mä neuvottelen kuinka paljon jotain epätoimivaa rakennetta mun pitää oppia sietämään, tai että mä korvaisin yhen systeemin toisella erilaisella mut samalla tavalla toimivalla systeemillä, vaan musta tuntuu, että mitä mä teen on se että mä murennan tietynlaisia muureja… Mä en niinku polta siltoja, sillat yhdistää ihmisiä, vaan mä poltan muureja, jotka erottaa ihmisiä… Ja se että mä luovun muureista tekee sen helpommaks muille päästä mun luo, jos haluaa… Enkä mä nyt myöskään odota että kaikki haluais. Varmasti se mitä mä teen tulee monille vaikuttamaan kyseenalaiselta tai hullulta, tai vaan sillai ”itsemurhalta”, mut… Tai musta tuntuu vaan yhtäkkiä että mun on paljon helpompi olla, sekä mun ystävien kanssa, että muiden, ja itseni kanssa, eikä kukaan mun läheisistä ystävistä oo tähän mennessä ainakaan hylännyt mua sen takia… Ja ainakin nyt tuntuu että tää, voisko sanoa tätä ”rehellisemmäks toimintatavaks”, ei oo mitenkään lisännyt kitkaa, vaan päinvastoin poistanut kitkaa mun sosiaalisista suhteista… (~3 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Tietty ”yrittäjän” tilanne on se että kaikki muut ihmiset, kaikki ”Toiset”, on nähtävä potentiaalisina asiakkaina, jotka on aina oikeessa, jolloin jokaisen edessä pitää polvistua… Ja näinhän se toimii käytännössä, että jos sä tarviit rahaa, koska sulla on esimerkiks
44
luottokortti tai asuntolaina tai auto, niin sit sä et voikaan valita vapaasti mitä sä teet, vaan on pakko tehdä mitä tulee eteen, ja sun liikkumatila on rajattu tai jopa olematon… (~3 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Hauska sattuma sinänsä, että meillä tuli firmalle toimeksianto että pitää suunnitella Designmuseolle visuaalinen ilme just graafisen suunnittelun näyttelyyn… Suomessa ei oo ollut mitään sellasta aiemmin, ja koko käsite on niin epämääräinen että vaikka sitä oppiaineena opetetaan monessa koulussa jopa niinsanotusti yliopistotasolla, niin kellään ei tunnut olevan mitään käsitystä mitä se on tai mitä se pitää sisällä… Mä voin kuvitella että sä et esimerkiks tiedä mitä se on… TERAPEUTTI: Tämä voi olla ihan totta… JOHANNES: Ja että tuntuu että tää on tilaisuus tarttua siihen, koska sit se on taas menetetty sukupolveks eteenpäin tai jotain… Jos sitä sanaa nyt ylipäänsä käytetään enää kymmenen vuoden päästä, mitä mä oikeastaan epäilen… Ja ehkä mä siinä mielessä tunnen itteni tavallaan ulkopuoliseks, vaikka mulla on kytköksiä moniin niihin instituutioihin ja toimijoihin, mutta oikeestaan mulla ei oo mitään velvotteita, vaan mä voin olla rehellinen sen suhteen mitä tässä on tapahtumassa, rehellinen tätä tilannetta kohtaan… Ja sit toi Designmuseon asema instuutiona antaa tilaisuuden käydä läpi, onks siinä mitään mistä kannattaa olla enää kiinnostunut, että on se kanava, missä moni asia kohtaa, missä eri alan sisäiset kysymykset kohtaa, ja alalla työskentelevät ihmiset kohtaa… Vai onks graafinen suunnittelu vaan joku kaivo mihin tiputaan ja sit siellä ollaan vankeina onnellisina elämänsä loppuun saakka… Ja musta tuntuu että tohon sisältyy sellanen positiivinen mahdollisuus, että vois jotenkin yhdessä osoittaa että se ei oo kaivo… Että ehkä niitä pelin sääntöjä vois vaan muuttaa niin että… Tai sekin on yks ongelma että onks graafinen suunnittelu tavallaan vaan tietty identiteettirakenne, tai ”elämäntyyli”, vai määräytyyks se työkäytäntöjen ja teknisten taitojen ja taloudellisten rakenteiden mukaan… (~7 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Nojoo. Mutta me ollaan nyt sovittu että se tehdään jonkinlaisena metakeskusteluna, että sen sijan että ollaan vaan ”viestinviejiä” niin ollaan itse mukana… TERAPEUTTI: Te olette siis mukana muotoilemassa itse viestiä myös? JOHANNES: Niin. Ja must tuntuu että sitä ei tällä hetkellä voi tehdä tavallaan millään muulla tavalla kuin just näin, että jos se ongelma
45
on kyynisyys ja vieraantuminen ja kaksinaismoraali, niin ainoo mahdollinen ratkaisu on rehellisyys ja intiimiys ja sellanen konkretia, teon tasolla… (~6 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Ja tietty myös ihan älyllisenä ”shakinpeluuna” siitä tulee kiinnostava feedbackluuppi, missä kommentoidaan kommentointia, ja niin edelleen… Mä nään sen jotenkin sellasena ”ryhmäterapia” henkisenä tapahtumisena, missä kaikki tunteet on sallittuja… Että kellään ei oo mitään viimeistä sanaa sanoa että se on tätä tai tätä, mutta me voidaan jotenkin avata sitä kenttää sillai dialogille… Ehkä tää on tosi idealistinen haave, mikä tuskin tulee toteutumaan, ensinnäkin siks että ehkä ketään ei vaan oikeesti kiinnosta, ja toisekseen siks että tää on vaan jotenkin niin epänormaalia, niin ”epäkyynistä” että tätä ehkä pidetään yksinkertaisesti lapsellisena… (~12 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Koska mä oon joillekin ihmisille sanonut, että mä haluisin ehkä vaihtaa alaa. Niin musta tuntuu että mä tässä myös käyn sellasta neuvottelua itseni kanssa, että onks tää sellanen kulttuurin sivuhaara jonka sisällä voi… TERAPEUTTI: Voisko sitä ajatella myös sellasena ituna, tai mahdollisuutena vaihtaa… Sitä alaa? JOHANNES: Mm… TERAPEUTTI: Siis muuttaa sitä alaa… JOHANNES: Niin niin. Kun mä oon nyt tavallaan käynyt siinä, jotenkin tutkimuksen tuloksena, että se on kuollut kulttuurin muoto, ja on keksittävä jotain muuta tilalle… Niin ehkä mun pitää vielä myös arvioida uudestaan se mahdollisuus että siinä on myös jotain mistä ei kannattais luopua… TERAPEUTTI: Niin, kalliollekin voi rakentaa… JOHANNES: Ja kyllähän siihen liittyy nimenomaan sellanen niinku usean säikeen historiallinen päällekäisyys, että vaikka on tosi anakronistista väittää että luolamaalaukset on typografiaa, tai sen alkumuoto, niin tietyllä tavalla ne kuitenkin sijottuu jollekin jatkumolle vaikka ne ei olekaan lineaarisesti samaa asiaa, mutta että ne on syntyneet sellasen genealogian myötä… TERAPEUTTI: Vähintäänkin ne heijastaa sellasta ihmisen jatkuvaa tarvetta symboloida… JOHANNES: Jotenkin sillai modernismin jälkeisessä maailmassa vaan ylipäänsä merkitseminen, ja merkityksen luominen, signifikaatio,
46
merkkien suunnittelu tai viestintä on niinku katkaistu sillai ”autenttisuudesta” tai jostain ”luonnollisesta”, ”ihmislähtöisestä”, ja siitä on tullut pelkkä manipuloinnin keino… TERAPEUTTI: Eiks siinä kuitenkin edelleen manipuloi ihmiset ihmisiä? JOHANNES: Niin, tota… (~12 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Niin… Tai siis on turhauttavaa yrittää määrittää jotain… Niinku nimetä… Tai mä jouduin tossa viime viikonloppuna sellaseen tilanteeseen että joku kysy multa mitä mä ”teen”. Ja mä tajusin että mulla ei oo mitään sellasta, minkä mä voisin sanoa, joka vois sillai tyhjentävästi… Ehkä se on ihan typerä ajatus alun alkaen mut silleen me ihmiset vissiin usein toimitaan, että pitäis olla joku ”mä oon mä ja mä teen tätä” silleen valmiina… Must vaan tuntuu että mulla ei oo mitään ”identiteettiä” mikä olis niin eheä, että se täyttäis sen sanan määritelmän, että mä voisin sanoa esimerkiks että ”mä oon graafikko” tai ”mä oon elokuvaohjaaja”… Tai sillai, siks mä oon aina jos multa on johonkin pyydetty jotain lyhyttä biografiaa yrittänyt vaan sanoa jotain mahdollisimman triviaalia, niinku että mä urheilen, koska se on vaan niin tyhmä kysymys… Mut se on jotenkin se mistä mä oon selittänyt aiemminkin, että mä koen tarpeelliseks antaa jotain informaatiota mun ympäristölle mun motiiveista tai jotain, että jos mä juoksen tällai farkuissa ja hupparissa kadulla mä näytän varkaalta, mut jos mul on valkoset sortsit ja teepaita niin mut mielletään lenkkeilijäks… Heh. Toisaalta se on tietenkin ihan hysteerinen ajatus, että ketä mä siinä sitten suojelen väärinkäsityksiltä… Mutta että se on sellasta myöntämistä, että kaikessa on kyse vaan… Mikä on ”appearance”? … Sellanen… Mielikuva, tai… Että joku vaikuttaa joltakin olematta sitä ”oikeasti”, koska mitään ”oikeasti” ei ole… Tai että on niinku rooleja, ja roolien takana rooleja, ja niiden takana rooleja, mutta roolien takana ei oo mitään, mutta se koko pointti onkin siinä että ne ”roolit” on todellisia koska ne just ilmentää niitä valtasuhteita ja niitä mahdollisuuksia mitä kukin tilanne sallii… (taustalla kuuluu paloauton tai ambulanssin sireeni) TERAPEUTTI: Mm… (~9 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Eilen saunassa Kaarle kysyi multa myös että… Tai Kaarle sano sen niinku itsestään mut mä tulkitsin sen kysymyksenä, että jos häneltä katoais tai kuolis joku läheinen niin hän varmaan älyllistäis sen sillai niin pitkälle, ettei se tavallaan tuntuis miltään…
47
Ja mä vastasin siihen, niinku se olis ollut suora kysymys, että joo, niinhän mä teen… Koska sitähän tää on… Nää keskustelut… Mut onks se sit peittämistä vai kanavointia… Vai… Että on yhtäkkiä sillai täynnä ajatuksia, tai määrätietonen, tai jotain… (~6 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Noniin. Ensi viikkoon… TERAPEUTTI: Ensi viikkoon… Hei. (kolinaa, poran ääntä kaikuvassa tilassa)
48
4. Perjantaina aamulla, 30. elokuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen, sekä Don’t Shoot The Messenger -näyttelyn kuraattori ja Designmuseon näyttelyintendentti Suvi Saloniemi.
JOHANNES: Sen sijaan että me vaan valitaan sun puolesta fontti ja niin edelleen, niin me ajateltiin että nauhotetaan erilaisia keskusteluja ja katsotaan johtaisko se johonkin… SUVI: Vau, siistiä… Moi! ANTTI: Moi! SUVI: Pelottavaa! INKA: Me ei voida enää puhua palavereissa mitään nykyään koska saattaa päätyä… JOHANNES: Eeh, siis tottakai voidaan. Heh. SUVI: Ai niinku ideat? JOHANNES: Niin me ollaan nauhotettu meidän ideoita että itsekin ymmärrettäis paremmin tätä prosessia, miten me toimitaan. (~3 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Mites muuten? ANTTI: Hyvin, hyvin menee… Eipä tässä muuta. SUVI: Perjantai… ANTTI: Niin. Nyt vaan toi kesäkin lakkas. SUVI: Hsss, hitto! JOHANNES: Mä oon täs tänään illalla tai huomenna aamulla lähössä Turkuun toivottavasti kesätunnelmiin, kattomaan Antagon taidebiennalen vikoja esityksiä… INKA: Ai sä lähet sinne? SUVI: Ai ku kiva, kiva suunnitelma… Mä ajattelin jos mä saisin myytyä huomenna Siivouspäivänä, niinku omaisuutta pois, mut en tiiä jos on tällanen sää… INKA: Tiina Latva aikoo viedä mut tänään Kuurnaan treffeille… JOHANNES: Noni! INKA: Pitää kuulemma pukeutua seksikkäästi…
49
SUVI: Ai onks se menossa niinku sun kaa treffeille? Okei… Että se ei… JOHANNES: Aa... Mäkin ymmärsin… INKA: Niin, mun pitää pukeutua seksikkäästi… Treffeille. JOHANNES: Janine oli menossa kans treffeille. SUVI: Aa, teil on joku tällanen ”rinki”. INKA: Haha, ei, vähän erityyppinen… (naurua) SUVI: Haha, tästä tulee hyvät noi, hyvät nauhat… (Taustalla iPhonen ”Trill” soittoääni. Antti vastaa.) SUVI: Joo… Ei vitsi mä oon jotenkin ihan pihalla, mä oon ollut… Sillee parina iltana vähän juonut viiniä ja (ääni hiipuu kuiskaukseksi, ei saa selvää). Ja sit meil oli pihajuhlat eilen… INKA: Ai ihan niinku taloyhtiön? SUVI: Joo. Talkkarin kaa sit juotiin… ANTTI: Kahestaan? SUVI: Joo viimeseks me jäätiin… (naurua) SUVI: Mut ei siis myöhään, et varmaan… JOHANNES: Niin eilen oli myös tuolla Pursan päädyssä, Merikorttelissa pihajuhlat… ANTTI: Ai siellä missä oli ennen meidän [Agent Pekalta alivuokrattu] työhuone? Olitsä siellä? JOHANNES: Mä kävin siellä Elmerin kanssa… En jäänyt ryypiskelemään. SUVI: Tää on raskasta aikaa tää… ku tapahtuu niin paljon taas. JOHANNES: Niin, onks koskaan mitään aikaa ettei tapahtuis… HESSU: (…) ANTTI: Mikä se Turun taidetapahtuma sit? JOHANNES: Se on semmonen Antagon… Sitä järjestää sellanen Kimmo Modig… Siel on kaikkii, jotain ulkomaalaisia… INKA: Ja Jenna ja Johanna… Näytti hienolta… ANTTI: Missä sä asustat sit siellä? JOHANNES: Jaakko Pallasvuolla on joku kämppä… (hiljaisuutta) ANTTI: Siellä vietetään taiteilijaelämää…
50
SUVI: Niin, se voi olla rankka reissu. JOHANNES: Mä en oo nyt juonut mitään viiteen viikkoon, enkä ajatellut sielläkään… Ehkä en enää ikinä. Heh. SUVI: Niin. Siihen jää koukkuun, siihen… JOHANNES: Tuntuu kokoajan hyvältä. SUVI: Joo, mä huomaan silleen että ei se dokaaminen, tai mä aina mietin sitä rahaa jotenkin kun mua hirvittää laittaa siihen sitä rahaa. Ja sitten mä huomaan että heti kun on ollut joku tollanen että on mennyt myöhään ja juonut vähän viiniä, ja sit sillai rupee ostaa ihan älyttömiä niinku ruokia ja tulee sellanen et niinku ”no, mä oon vaan täs tilassa, et voin mä ostaa totakin, ja…” JOHANNES: Menee taksilla ympäriinsä ja… SUVI: Just tollai. Siitä tulee sellanen kaaos hetkeks elämään, joka vie sit myös rahaa ja kaikkee… Mä en pidä siitä. INKA: Mmm. JOHANNES: Mä tykkään kyl kaaoksesta, kun yhtäkkii huomaa että ei enää mitkään arjen säännöt päde… (~6 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Niin. Että se on yllättävää… Mä oon nyt kun mä oon ollut siellä lomalla Italiassa, mä innostuin siitä tosi simppelistä elämästä, mitä tuli elettyä… Söi jotenki pari kertaa päivässä ja se oli tosi simppeliä se ruoka mitä siel söi, ja jotenkin mul jäi se päälle vähäks aikaa ja mä rupesin eväitä aina… Ja heti ku alkaa joku baarijuttu niin sit menee ihan, ei todellakaan oo illalla kokkaamas himassa… INKA: Alkaa vetää ranskalaisia ja… Tunkee naamaansa… SUVI: Niin se ei oo myöskään sitä simple lifeä… Mun mielestä… Sit… Jooh… Onhan se hauskaa. (~3 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Mut käydääks me asiaan? INKA: Heh. Joo. Käydään! (~2 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Niin. Me ollaan mietitty tota paljon, jotenkin sen kautta että tää on tilaisuus… Tai meillä on niinku vastuu… Että miten voi tehdä graafista suunnittelua näyttelyyn joka käsittelee graafista suunnittelua, sillai että se on oikeesti relevanttia, ja liittyy siihen näyttelyyn… Ja me ollaan myös mietitty millaisissa tilanteissa graafinen suunnittelija voi laajentaa rooliaan, että se ei ole vaan viestin viejä, vaan on myös mukana luomassa jotain viestiä…
51
INKA: Ja mitä ylipäätään on grafiinen suunnittelu. Kun kukaan muu kuin graafikot ei edes tiedä… JOHANNES: Niin, kun mekään ei tiedetä mitä se on. Se on niinku vaan joku suhde monen asian välillä… SUVI: Ja sehän se on oikeestaan se näyttelyn… Rajaus on myös… Tavallaan. Ku se kokonainen asia, että se kenttä laajenee, kaikki kentät laajenee… Asiantuntijuus on vaarassa… Ja, se on hävinnyt… Kun ei tiedä minkä asiantuntijana on… Kun tää ei oo enää se mitä tää oli ennen… ANTTI: Niin sitä me ollaan just kans mietitty, että mekin ollaan kaikki vähän ulapalla että mitä tässä nyt tulee käymään… Että mikä meidän oman ammatin tulevaisuudenkuva tai sillai… Vieks koneet meidän työt, ja sillai… SUVI: Toisaalta toi on sillai et on aina ollut sit niit ajatuksia… ANTTI: Tai että välil miettii just sitäkin että joissain asioissa mitä on totuttu että graafikot tekee, niin koneet vois oikeestikin osata sen, tai sit asiakas suoraan niil koneilla, että välttämättä meitä ei kaikissa niissä välivaiheissa missä meitä on totuttu käyttämään edes tarvita. SUVI: Että onks se tavallaan templatet, mistä joku vois, jos vaan ymmärtäis, vois pistää rahaksi… ANTTI: Niin ja enemmän niinku nettisaitteja sillai on tosi päteviä sellasia, kokoajan tulee uusia, valmiita alustoja, että pystyy helpostikin sit muokkaamaan… JOHANNES: Niin jotenkin meidän selviytymisen kannalta meidän pitää määritellä meidän tehtävä sellaseks että se ei oo pelkkä koneenkäyttäjä, kaikki osaa käyttää koneita, mut ihmisinä me voitais ehkä käyttää meidän ”inhimillisiä” taitoja, niinku osallistua… Kun graafisen suunnittelunkin kenttä on paljon kiinni siitä sosiaalisesta pääomasta. Meiltä edellytetään niin paljon muuta kuin vaan että me osattais valita hyvän näkönen fontti. ANTTI: Tai kivan värin. SUVI: Niin. Nythän on ollut hirveen paljon kansainvälisessä designkeskustelussa puhetta empatiasta, että mikä erottaa ihmisen ja koneen… ANTTI: Meidänkin ”hissipuheessa” pyörähti kans ”empathic design”… Mut me ollaan just mietitty että mitä se on, miten me viestitään mitä me tehdään, mitä palveluja meiltä saa, Tsto:lta, mut sekin on hirveen vaikeeta… Jos sä sanot että ”graafinen suunnittelija” niin mitä ihmiset ajattelee…
52
INKA: Tai toiset miettii et sä oot taiteilija ja toiset että sä teet mainoksia… Ja se meidän idea olis nyt ”demystifioida” graafinen suunnittelu. SUVI: Siis tässä, vai niinku koko elämässä? (naurua) INKA: Noh. Alotetaan tästä… ANTTI: Tässä ilmeessä… JOHANNES: Niin, tuoda näkyväks niitä käytäntöjä millä tehdään jotain mitä sit kutsutaan ”graafiseks suunnitteluks”, millasia ajatusprosesseja siinä on taustalla… Ja esimerkiks näyttelyssä kävijän kannalta olis varmasti tärkeetä vähän avata mistä on kyse. Tai Jonde sano mun mielestä hyvin, että jos näkee ton näyttelyn tietämättä mikä sen aihapiiri on niin se ei myöskään käy siitä mitenkään ilmi. On kuvaa, liikkuvaa kuvaa, sitä ja tätä, mut mistä vois päätellä että se on just ”graafista suunnittelua”. Niin me haluttais että se avautuis sillai keskustelukenttänä, tai me voitais antaa jotain vihjeitä miten sitä voi ajatella, mistä suunnasta sitä voi katsoa… SUVI: Kuulostaa hyvältä. ANTTI: Ja ehkä just sitä että se näyttelyn nimi, se ”Don’t shoot the messenger”, mikä on sillai hyvä nimi, mut just sillai että tossa monet työt mitä siellä on voi olla sellasii, graafikoiden omia projekteja, missä ne on ollut ite sitä ”messagea” luomassa, sitä me ollaan ajateltu just että ei olla pelkästään viestin viejä, vaan luodaan myös sitä sisältöä… SUVI: Käy. Oikein hyvin. JOHANNES: Ja sit me ollaan myös sitä sillai viiruksena, tai tapahtumana, tai sillai että se leviää ja otetaan välitiloja tai tyhjiä tiloja käyttöön, sekä niinku sekä fyysisesti että ajatuksen tasolla… Tai me ei haluta mitenkään kommentoida niitä muita teoksia, että me ollaan jotain mieltä niistä, vaan oltais vaan niinku äänitorvi, tai kanava, mitä pitkin syntyis sitä keskustelua mistä tässä on kyse… INKA: Että ehkä se katsoja pystyy suhtautumaan siihen tai ajattelemaan sitä jollain eri tavalla, koska se on niin vaikea aihe käsittää ulkopuoliselle, päästä käsiks, että ei vaan niinku kato että ”täs on kiva lehti”, vaan että se osais nähdä siinä sen yhteyden… ANTTI: Ja meidän viesti on myös että me ollaan siinä aika alasti, että me ei pelätä myöntää että me ollaan siinä itekin aika ulapalla… (hekotusta) ANTTI: Ja että siel voi olla jotain näitä, mitä mekin ollaan keskusteltu ja nauhotettu, ja kirjotettu auki, että siellä voi olla jotain sellasta…
53
SUVI: Okei! Ihan mahtavaa! ANTTI: Että sit sekin vois… SUVI: No tätä, tällasta mä jotenkin toivoinkin… Että hirveesti puhutaan kaikest niinku avoimuudesta, mä olin just seminaarissa tos Kiasmassa avoimuudesta, ja open source, tai miten sen voi tuoda vaikkapa taidenäyttelyyn, tai taideympäristöön, niin siellä oli tosi hienoja projekteja, ja sit mulla jäi vaan mieleen pyörimään kun ne yritti sitä näyttelyä ja noin… Niin yks siinä on se kontrollista luopuminen… (kuorossa: ”Niin”) SUVI: Niin mä oon tosi fiiliksissä tästä sen takia, että mä en oo sillai ”ei, että mun ideaa kommentoidaan” ja ”apua, voinko mä joutua huonoon valoon” ja ”mitä, ai, joo, mitä, öö”, vaan mun mielestä on ihana luopua siitä kontrollista ja kattoo mitä tapahtuu… Tosi kiinnostavaa! JOHANNES: Ja me ollaan vastaavasti myös tietyllä tavalla valmiita luopumaan kontrollista, että me ei haluta tässä tehdä mitään ”itseilmaisullista” mikä olis jotenkin meidän ”kädenjälkeä”, vaan me haluttais nimenomaan tähän sellasta dialogia… (Johannes antaa Suville tulosteen) JOHANNES: Tää oli vaan yks asia mikä tuli mieleen, tää on Mos Defin alkuspiikki, missä se retorisesti kysyy että mihin hiphop on menossa, ja jos siitä korvaa sanan hiphop sanoilla ”graphic design” niin siinä on oikeastaan sanallistettu nää meidän lähtökohdat. Että graafinen suunnittelu on just siinä kriisissä missä mekin ollaan, ja se on menossa just sinne minne me ollaan sitä viemässä, me kaikki siis… SUVI: Niinpä! (~4 sekunnin hiljaisuus) SUVI: Niin aika hauskaa… Tota eilen oli yks, tota, taiteilija kautta graafinen suunnittelija, siellä Kiasman seminaarissa, sellanen egyptiläinen, oliks sillä jotain jenkkijuuriakin, mikäs sen nimi oli… Se perusti sen puheen siihen niinku että ”never waste a good crisis”, tai jotain sellasta, että varsinkaan taiteilijan ei pitäis hukata kriisiä, jos tulee joku kansainvälinen kriisi, tai joku sellanen niin se pitäis hyödyntää ja kattoa mitä siitä voi saada aikaseks… JOHANNES: Hmm. Niinku sanotaan, kriisi on aina kasvun paikka, ja ehkä sillai ”hyödytön kriisi” on sellanen että asiat palaa sen jälkeen vaan ennalleen tai vaan huononee… Me ollaan mietitty kans… SUVI: Tää on aika hauska!
54
JOHANNES: Sit me ollaan mietitty kans ihan tätä arkista ulottuvuutta… (Avaa ison taitellun paperikutsun) SUVI: Meillä on käynyt sama postinkantaja näköjään! JOHANNES: Että miks mennään aina siitä mistä aita on matalin. Tai sillai, täs on kuva jostain mustasta laatikosta mistä pistää ulos naisen paljaat sääret, ikäänkuin se yrittäis kömpiä sinne sisään, tai sieltä ulos, niinku ”miks?” Kuka toi nainen on, onks se töissä tuolla, ja saaks sen nähdä siellä bileissä sit kokonaan, tai jos ei oo niin kuka se on, miks just noi sen sääret kertoo parhaiten millasista bileistä, tai minkälaisen designtoimiston bileistä on kysymys? Tai siis ehkä kertoo… Mut onks se viesti, mikä tosta välittyy, välttämättä just sitä mitä ne ite ajattelee että ne haluu viestiä? (Pöydällä on myös toinen kutsu, joku ottaa sen käteensä) SUVI: Mun mielestä nää oli hyvin saman tyyppiset… Itseasiassa… Vaikka ne on eri tekijöitä käsittääkseni, kuitenkin… ANTTI: Niillä on sama ”arvomaailma” selkeesti… JOHANNES: Joo meitä huvitti kans että molemmilla firmoilla on nettisivuillaan samat kuvat samasta duunista… Tää on ilmeisti sit vaan tällanen tilanne, minkä on pakko syntyy Suomessa kun on niin pienet markkinat, ja tietynlaiset asiakkaat, ja tietynlaiset asiat mitä halutaan tehdä, niin sit kaikki toimistot jotka tavottelee tietynlaista toimeentuloa kilpailee niistä samoista, ja alkaa tavallaan muistuttaa toisiaan… Ja että se on joteknin pakostakin aika geneeristä, tommosta ”helposti sulatettavaa”… SUVI: No siis, sehän on ihan hirveetä! ANTTI: Mm. SUVI: Ja mä teen sitä samaa! Siis esimerkiks ”aa, ja niin, nytten taas uusi näyttely”… Kolme kuukautta se kestää, no se kestää vaan kolme kuukautta, että ”se on vaan yks näyttely”, näiden kaikkien meidän näyttelyiden putkessa, ja sit kaikkien tän kaupungin näyttelyiden putkessa, ja koko tän maailman näyttelyiden… Ja sit ei enää anneta aikaa… Asiat tehdään hirveen nopeesti, niinku nyt me tehdään nopeella aikataululla, ja sitten… Se on hirveetä. Tai sit että mikä jälki siitä jää, jääkö mikään jälki? Ennen tehtiin katalogeja, nyt ei tehdä katalogejakaan enää… (~3 sekunnin hiljaisuus) SUVI: Koska se olis liian hidasta.
55
ANTTI: Niin se menee helposti sellaseks että tehdään työtä, suoritetaan, mut ei sillai… (~2 sekunnin hiljaisuus) INKA: Jatketaanko sillä fonttiasialla? ANTTI: Niin me ajateltiin että tää varsinainen miten tää toteutetaan, että meil olis tällasia teesejä, että me haastettais sitä suunnittelun… (kolinaa) JOHANNES: (mumisee) ANTTI: Kyl se on kiinni. JOHANNES: Ei käynnisty. ANTTI: Eihän se oo sieltä takaa irti? JOHANNES: On se kiinni. ANTTI: Noni, nyt se heräs. Se oli vaan syväjäässä… JOHANNES: Niin yhtenä semmosena ”kimmokkeena” meillä oli noi Ad Reinhardtin kakstoista teesiä. (näyttää lista Reinhardtin teeseistä) JOHANNES: Niin me ollaan mietitty ittellemme niinku jotain dogmaa, tyylin ”ei kuoseja”, ei ”liukuvärejä”, ei ”graafikon nokkeluutta”, ei Helveticaa, ei Times New Romania, ei ”laadukkaita” fontteja, ei ”skandinaavista minimalismia”, ei kuvitusta, ei Bauhaus perusmuotoja, ei pensselinjälkeä tai kalligrafiaa, ei nettitaide-estetiikkaa… Ja mitä siitä jää jäljelle… Esim ”ei sääntöjä”… SUVI: Toi olis ollut aika hyvä näyttelyn aihe! Tai kriteerit. (hekotusta) JOHANNES: Niin yhtenä keinona, ehkä se putoo tavallaan noiden ulkopuolle, tai sit ei, mut vois ehkä paremman puutteessa silti käyttää, tällasta ”konseptuaalista” lähestymistapaa, fonttigeneraattoria, mitä joku Jonden kaveri [Simon Egli, Marco Müller, Alexis Reigel] tuolla Nykissä on kehitellyt… Tämmönen ku MetaFlop. (Mighty Mouse -hiiren klikkailua) JOHANNES: Niin nää on niiku kirjaimen perusrakennetta, ne on niinku ”vaan aakkoset”, ja sit niille voidaan määritellä eri parametreja… Viivan paksuutta voi muttaa, ja mittasuhteita… (klikkailua) SUVI: Eli fonttikone? ANTTI: Tai vähän niinku fonttisyntetisaattori… JOHANNES: Joo…
56
SUVI: Vau! (klikkailua) JOHANNES: Niin tää on yks tapa päästä niinku eroon ”itseilmaisusta”… Ollaan tavallaan modernin typografian perusajatuksen äärellä, että se on täysin koneellistettu prosessi, periaatteessa puhdasta matematiikkaa… SUVI: Onks tää jotakin ihan… Niinku… (klikkailua) SUVI: Onks tää teille… Tai onks tää ihan uus juttu? ANTTI: Joo. JOHANNES: On tää sillai ”uus”, että tätä ei oo vielä hirveesti käytetty, ja tää on vast nyt 2013 ollut semmosessa julkaisussa kuin ”Yearbook of Type”. Mut tätä on aika vähän toistaiseks käytetty… Mut me haluttais tuoda tää myös yhtenä teoksena, tai elementtinä, mukaan näyttelyyn, että se vois olla jotenkin esillä jollain koneella, että sitä pääsee kokeilemaan. Ja tosta pääsee suoraan generoimaan ite noita fontteja ja ne voi sit lähettää vaik ittelleen sähköpostilla… SUVI: Että se on kans tavallaan open? JOHANNES: Joo… Tietenkin siinä on käyttölisenssit. (klikkailua) JOHANNES: Ja just avoimuutta me ollaan tässä mietitty, saatavuus… Tai kun esim ohjelmat on tosi kalliita ja sit on kaikenlaista mystiikkaa sen ympärillä mitä on ”taittaminen”, että ”normaali ihminen” ei osais esim taittaa jotain aanelosta tekstiä… SUVI: Mulla on ainakin sellanen fiilis! (hekotusta) SUVI: Mut mistä siinä on teidän mielestä kyse loppujen lopuks? JOHANNES: No aika paljon ihan käytännön asioita… Tai kun aikoinaan oli metalliladonta tai valoladonta, niin niitä varten oli työntekijöitä, niinku ”painopinnan valmistajia”, ja kaikki tollaset työvaiheet on sit siirtyneet tietokoneistumisen myötä graafikolle… Ja sit se on vähän niinku ammattiliittoajattelua, että halutaan säilyttää työpaikkoja, sillai luddiittimaisesti, että ei osata sopeutuu siihen että teknologia kehittyy, ja sitä halutaan estää… Ja sellanen ”ammattiylpeys” ja kalliit ja vaikeet koneet ja ohjelmat on sellanen tapa pitää suljettuna se prosessi. Mut siin ei oo sillai mitään ”taikaa”… Tai täs vois niinku tehä työkaluilla jotka on kaikkien saatavilla…
57
ANTTI: Että ei tavallaan käytettäis niitä Adoben työkaluja, vaan tehtäiskin vaan TextEditillä. Ja tolla fontilla. Että tavallaan kuka tahansa vois tehdä sen. JOHANNES: Teknisesti se kans asettaa uusia haasteita ja pakottaa käyttämään mielikuvitusta eri tavalla. Joudutaan niinku luopumaan kaikista rutiineista. ANTTI: Niin tää on tosi paljon rajottuneempaa. Ja se varmasti myös näyttää sillai erilaiselta. Voihan sil TextEditilläkin tehä sit jotain ”kuorrutuksia”, mut… JOHANNES: Voi esimerkiks tulostaa jonkun osan peedeeäffäks ja sit liittää sen takas siihen tiedostoon ja monistaa sitä tai jotain… Sekin mahdollistaa jotain leikkaa ja liimaa juttua… ANTTI: Ja että senkin vois siinä sit jotenkin avata, että tää on tehty näin, että sekin on niinku osa tätä ilmettä… INKA: Mut että tavallaan toi ilme tulee olemaan aika riisuttu ja puhdas mut se sit kuvastaa aika hyvin tota näyttelyä… Ja että esimerkiks tossa kutsussa vois olla mukana muutamia eri jotain ”lappuja”, ja vois hyödyntää vaikka painolta jotain ylijäämäpaperia että sais kustannuksia alas, ja sit vois ehkä käyttää jotain erityyppisiä matskuja, ja että siinä postitettavas kutsussa vois jo vähän kertoa että miten tätä voi lähestyä, ja mistä on kyse… JOHANNES: Ja että mustavalkoinen minimalismi ei oo mikään tavote, tai itseisarvo, mut että jos käytetään värejä niin käytetään niitä sillai vapautuneesti, että jos joku materiaali sattuu olemaan jotain väriä niin sit joo, tai sillai että ei tarttis painaa sitä väriä, että painetaan vaan mustalla, mut kaikki värit on sinänsä ok… Tai sillai että jos tää olis elokuva tää olis Dogme 95 elokuva, sillai ilman mitään efektejä, käsikameralla, ilman jälkikäteen lisättyä ääntä, ei saa tapahtua mitään yliluonnollista tai murhia, lokaatioihin ei saa tuoda mitään lisäpropseja… SUVI: Kuulostaa hienolta! Mä jotenkin tykkään! INKA: Hy-vä… (~7 sekuntia hiljaisuutta) ANTTI: Vielä me ei olla mitään leiskattu, me ajateltiin että tää varmaan aukee parhaiten tällai ihan puheella, että saadaan sutkin innostuneeks tästä ideasta… SUVI: Joo, todellakin! ANTTI: No mut hyvä!
58
SUVI: Ja kiva jos te pystytte… Saatte ite jotain… Että tää on joku tämmönen kokeilu että… (kuorossa: ”Joo”.) SUVI: Jotenkin statement tai pääsette tutkimaan omia kiinnostuksen aiheita… JOHANNES: Sit on käynyt myös mielessä että vois keskustella muiden toimistojen, tai muiden ihmisten kanssa… Kysyä niiden fiiliksiä, tai ylipäänsä motiiveja olla tällä alalla. Päämääriä ja arvoja ja sellasta… SUVI: Hei, ihan käytännön juttu tuli vaan mieleen, että… Et et… Se on kyllä harmillista sen suhteen, että mehän käytännössä lähetetään meidän siinä peruskuoressa asiat ja sitten meille tuli nytten tällanen todella äkillinen aikataulumuutos, meillä on aina Kaj Frank palkintonäyttely tohon aikaan, ja sen olis pitänyt olla kaiken järjen mukaan nyt, ja se peruuntu niinku ihan tässä kaks viikkoa sitten, koska sit toi Design Forum, niillä on se uus showroom, niin ne halus pitää sen nyt sit siellä, mut mä en tiiä, me keskusteltiin asiasta jo toukokuussa, kun ne avas sen, ja ne sano että ”ei ei, että tottakai pidetään Kaj Frank näyttely teillä”, ja nyt se sit tulee, että meillä on tulossa semmonen pohjoismainen, vähän niinku avantgardekoruakin… Ja sit vähän perinteisempää, niin se on tulossa loppuvuodeks, niin sit me päätettiin että me aikaistetaan sitä että se onkin sit pidempi, niin käytännössä me lähetetään kaks kutsua, että se tulee olemaan siihen koruun, ja sit tähän päänäyttelyyn, ja meil on yleensä mennyt sit tos meidän kuoressa… Ja mä mietin vaan että se viesti olis mahdollisimman vahva, se olis ihaninta jos sais lähetettyy sen omassa kuoressaan, mutta voi olla että se on vaan käytännössä mahdotonta… Että ottakaa tällasia sit huomioon… ANTTI: Joo, ei se… Voihan sitä miettiä että jos siinä on jotain lippulappua niin voihan ne laittaa vaik jollain kuminauhalla… INKA: Tai nitoo… Tai just me oltiin että toi vois olla tosi riisuttu ja rehellinen toi ilme… SUVI: Aa, joo. Okei. INKA: Että ei mitään kiiltolakkauksia… Tietyllä tavalla rujoa… SUVI: Että se olis tavallaan siis silleen… Antikliimaksi? (naurua) JOHANNES: Tietyllä tavalla joo. Tai silleen, kauniit asiat on tylsiä, tai se ei meidän mielestä vaan tois tähän lisäarvoo… Tai sillai, meidän mielestä se ei mitenkään parantais mitään vaik olis joku laadukas fontti ja upeita studiokuvia.
59
ANTTI: Ja vaik se on tollai riisuttu ja rujo niin kyl se varmasti näyttää tosi hyvältä. Tai oliks teil jotain abreja, tai jotain julisteita, niin kyl varmaan kaikki ne banderollit sun muut, niin kyl ne varmaan sit… SUVI: Joo… Se varmasti tässä kaikessa mikä nyt on liikkeellä niin herättää ihan eri tavalla… INKA: Erottuu jotenkin. SUVI: Kylhän toi tyyli on… (~4 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Toihan oli kans tosi kiinnostava että noi pääty sit tollaseen… (Kaikki katsovat ~4 sekuntia pöydällä olevaa Walker Art Center -katalogia ”Graphic Design: Now in Production”) SUVI: Toi on must tavallaan kiinnostava toi näyttely… Se on aika runsas ja… Mitä mä oon nähyt, en siis käynyt siellä näyttelyssä, mutta kuvia nähnyt, siellä oli yllättävän paljon vaan sellasia kapa… Kapalevyjuttuja… Siis mulla, miks toi on tavallaan aika kolmiulotteinen toi näyttely, oli tietenkin kun mun tausta on taiteessa, niin ehkä se vaikuttaa, mut sitten… Mä en halunnut sitä kapaa! Kapanäyttelyä… Kun se sit Vuoden Huiput olkoon sit se Vuoden Kapanäyttely… ANTTI: Niin! SUVI: Niin mä ajattelin että jos pystys pitää… INKA: Kapattoman näyttelyn. SUVI: Niin! Ja että se olis tavallaan valinta. JOHANNES: Kyllähän jos me halutaan sinne joku planssi, niin se vois olla vaikka kangas joka on sillai rullalla tai… INKA: Papyruskäärö… JOHANNES: Tai me palloteltiin sellasta ideaa että me otettais jotenkin haltuun eri pintojen kääntöpuoli, vähän niinku tää kuva täs kannessa, mut me päädyttiin aika nopeesti siihen että se ei oo se viesti mikä me halutaan välittää sillä, että me ollaan joku ”alternative” ratkaisu, tai nurja puoli, tai ”kolikon kääntöpuoli”, vaan ollaan pikemminkin siellä keskellä, sisällä siinä samassa systeemissä, ennemminkin niinku Möbiuksen nauha, sillai että sisäpinta ja ulkopinta kohtaa, tai niinku neliulotteinen Kleinin pullo, että ei oo erikseen sisä ja ulkopuolta… Sillai vertauskuvana… Me ei haluta sanoa mitään ”lopullista”… (~11 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Nnn… ANTTI: Oliks niin että eiks ne kutsut ollut tarkoitus saada lähtemään tyylin ens viikolla tai sillai?
60
SUVI: Se riippuu ihan millä tavalla se tehdään. Mut käytännössä se postitus lähtee… Meille tulee aina meidän Museon Ystävät täyttämään kirjekuoria, ja sitten ne on buukataan jostakin syystä aina ihan hiton hyvissä ajoin. Elikkä ne tulee kaheksas, eiku kaheksastoista päivä, keskiviikkona. Eli niillä pitää olla täytettävää sillon. Ja sitten toi on ollut aina toi Lönnberg semmonen että ne on sillai ”huu, ai vaan viikko aikaa painaa? huuuh!” Tai kun on jotenkin ite tottunut jossakin muualla että kyl siihen riittää kolme päivää… Mut ne on kans sellasia että mahdollisimman aikaisin… JOHANNES: Mut me voidaan mielellään olla niihin yhteydes ajoissa… SUVI: Mut kyllähän tää, kun mä täs katon, niin kyllähän se tuli taas nopeesti, että… Mä en tiiä mihin tää aika meni! Että pahoittelut siitä että… ANTTI: Niin no mut ens viikolla aletaan varsinaisesti työstää ja ekana siin on vaan se kutsu sillai… SUVI: Niin. Aivan! ANTTI: Kuhan meillä on vaan toi tyyli selvillä… SUVI: Niinpä! Ja sehän tässä on oikeestaan tärkeintä, että… Että on se, tavallaan, että me ollaan samaa mieltä siitä. (~4 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Jännittävää! Toi tekniikka kiinnostaa! Sillai, ”aijaa, mitä siitä sitten tulee”… ANTTI: Joo. Meitäkin kiinnostaa… SUVI: Ja se on totta, ja sit se on ihanaa että se on viesti myös ”kentälle”, tai teidän kolleegoille, teiltä… Että ”hei, kokeilkaa, tätä te ette ehkä oo tullu ajatelleeks”… ANTTI: Niin me haluttin että tekis jotain sellasta mitä ei oo tehty aiemmin ja toi on sellanen että ei tuu sillai mieleen… Että TextEditillä olis tehty, tai ei oo varmaan tehty paljoo sillai varsinaisia ilmeitä… INKA: Tai siis on niitä varmaan tehty ihan sikana, tai sillai ”oikeessa maailmassa”… ANTTI: Niin mut sillai än äs ”valveutuneet graafikot”. SUVI: Sillonhan se oli, oliks se Siltasen nettisivut, tai jotakin sellasta… Mustattekste? ANTTI: Niin se oli kans sellasel, mikskä sitä kutsutaan, tällanen, niinku sprites, niitä sellasii mil sai tehtyy ascii… SUVI: Niin se erottu heti kun se oli sillai ”aa, joo, aa”…
61
JOHANNES: Onhan esim Martin Margielan nettisaitti tyylin aina näyttäny siltä että selain on menny rikki ja CSS puuttuu, tai että siin on joku 80-luvun Mac käyttöjärjestelmä tai jotain sellasta… Tai toi uus Kanye Westin levy on tollanen että kansikuva on niinku ”ei kansia”, pelkkä se muovikotelo… Että se on vaan sit se väline… Että tottakai sen ilmeen on vaan pakko olla sillai ”erottuva”, mut se ei oo koko pointti… INKA: Niin ja me ei haluta käyttää Arialia tai Helveticaa, joka olis se tavallaan itsestäänselvä, niinku tässä [katalogissa], mut miten me voitais tehä se vielä uusiks… JOHANNES: Niin tossahan on toi Radim Peskon trollausfontti Union, mikä on niinku keskiarvo niiden väliltä… Sama ku Stedelijkillä… ANTTI: Ja sit että se on niinku sidottu siihen meidän konseptiin, että se ei oo vaan sillai pelkkä gimmick… SUVI: Joo! Mut loistavaa! Mut pitäiskö meidän edetä sit sillai että ensin se kutsujuttu, ja mä laitan sit, Sointu Slavov on se meidän yhteyshenkilö siellä Lönnbergillä… Voisin laittaa teidät… (kuorossa: ”Joo”.) SUVI: Ja sit te voitte keskustella. Ja mä en tiedä, eri suunnittelijat on tykännyt antaa eri verran tuotannollista vastuuta, tai hommia mulle, että sitten teidän pitää vaan sanoa että missä se raja menee… INKA: No mä luulen että meidän on ainakin helpompi kommunikoida näitä asioita, tai turhaan, tai sit toisaalta… (kaikki sanovat jotain samaan aikaan) SUVI: Niin… INKA: En mä tiiä, onko, toisaalta sit onko… SUVI: Niin eiku se on ollu just monilla sillai että erilaiset työskentelytavat. INKA: Että ehkä me laitetaan vaan sit kaikki sulle…Heh. SUVI: Niin, eiku sitäkin on tullut kyl tehtyä… Mut sillai tarjouksia niin mul on ihan sama pyydätteks te vai mä… INKA: Mut onks se, se on siis Lönnberg joka ne… SUVI: Joo siis, me saadaan sieltä sit se kakskyt prossaa laskuttaa meidän laskutetuista, niinku takas, aika monilla on kai sellanen diili… JOHANNES: Tuli mieleen tota… SUVI: Oliks teillä joku? Oliks teillä siinä joku ajatus? JOHANNES: Joo ei siinä mitään.
62
SUVI: Sehän on tosi iso… Että siellä vois just olla tota bulkkia, tai tota… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Meil olis periaatteessa ollut saman tyyppinen diili Alduksen kanssa mut noi nyt on tollasii… Meille se on ihan sama… SUVI: Nehän on tosi hurjia ne sellaset väripaperi… INKA: Niin, me mietittiin jos vois käyttää just jotain sellasii, tai mitä vaan värejä… JOHANNES: Niin ku värit kyl viestii tavallaan jotain, mut se on tosi epäselvää ja kulttuurista riippuvaa... ANTTI: Mut sillai että niil väreillä ei olis mitään sillai merkityksiä. Että sininen tarkottaa luottamusta tai… SUVI: Niin, siis mä en oo ikinä ajatellut että esimerkiks punainen lisäis ruokahalua, jotenkin mä en oo ihan sillai varma! ANTTI: En mäkään! No just vähän aikaa sit Inkan kaa tehtiin jotain ja ehdotettiin liilaa sinne yhelle järjestölle, nii sit sieltäkin oli joku heti että ”liila on pidättäytyväisyyden väri”… SUVI: Okei! (naurua) ANTTI: Tai jotain vastaavaa… SUVI: Nii en tiiä voiko enää ajatella niin… Ajatteleeks kukaan tommosia. ANTTI: Ilmeisesti jotkut. JOHANNES: ”Keltainen on hulluuden väri”. INKA: Se taitaa olla luovuuden… Oppii paremmin jos on vaik keltaset seinät. JOHANNES: Varmasti! Mut toikin on siis tollast paskapuhetta… INKA: Niin eiku just ku asiakas haluu tietää, tai haluu varmistusta, niin tottakai sille pitää just kertoa että sininen on sit luottamuksen väri ja sillai… JOHANNES: Niin ja mikä tahansa selitys on yhtä hyvä, koska on vaan pakko olla joku selitys! ANTTI: Mut sit jos tarpeeks moni uskoo johonkin niin sit se pitää vaan ottaa huomioon… JOHANNES: Toi Alepa tos vastapäätä herättää mussa ”hullua ruokahalua”… SUVI: Voi Alepa!
63
JOHANNES: Se on kyl hyvä, se on hyvin tehty, sillai just oikein. Ja noi mustat ääriviivat valokuvien ympärillä on mun mielestä tosi hyvä konsepti… ANTTI: Niin sillai valkoset ääriviivat ja sit mustat over outlinet… (Jonatan Eriksson tulee sisään ovesta) JONATAN: Moi. (Kaikki vuoronperään: ”Moi.”) (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mut onneks tän näyttelyn ei tarvii herättää ruokahalua. SUVI: Mmm… (~4 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Mä siis mietin sitä videojuttuu… Pitäis päästä siinä jotenkin eteenpäin. Tuli vaan mieleen että tuliks tästä jotain mieleen, että voisko tätä tyylillisesti jotenkin jatkaa… Tai ei tyylillisesti mut jotenkin ideologisesti… Elikkä että se olis myös jotenkin tosi riisuttua… JOHANNES: Niin päästään takas siihen ideaan että pitäiskö tehä ne vaan Skypessä tai sillai läppärillä jollain iMoviella… SUVI: Siis musta se olis tosi kiehtovaa! Mä testasin sitä yhellä hyvällä tyypillä ja se oli heti innoissaan siitä kanssa. JOHANNES: Joo, tulee mieleen se Hito Steyerlin teksti ”In Defense of the Poor Image”, missä mietitään hyvälaatuisen ja huonolaatuisen kuvan eroja… Että hyvälaatuisen kuvan ”hyvälaatuisuus” on fetissiarvo, numeraalinen juttu millä markkinoidaan kalliita HD-telkkareita, ja hyvälaatuiset kuvat on aina maksumuurin takansa, pornosivuilla tai kuvapankeissa… Sit taas ”huonot kuvat”, pakatut jiipegit tai giffit, tai Youtube videot, voittaa nopeudessa, siinä miten ne leviää, lähtee kiertoon, ne on kaikkien saatavilla, niiden informaatio on kiteytettyä ja niiden impakti on suuri… Ne luo kohinaa, tai kuohuntaa… SUVI: Se on jännää, mä olin Kiasmassa joskus oppaana ja siel oli yks näyttely, niin siinä tuli keskusteltua sit jonkun kävijän kanssa kun se kysy että ”miks nää videotaideteokset on niin huonon näkösiä” tai niinku että… Kun nykyään pystyy tekemään niin hyvälaatuista. Niin mä sanoin että se yks asia on raha, mutta tota, kyl siinä on varmaan myös tän tyyppisiä valintoja siellä taustalla… JOHANNES: Niin ehkä siinä on just kyse rahasta, ei oo ollut rahaa, tai on päätetty että käytetään se raha johonkin muuhun, koska sillä kuvanlaadulla ei oo mitään välii sen idean kannalta… Tietty se voi olla kans vaan sellanen trendikäs asia, sillai siisti juttu että on
64
kämäsen näköstä, niinku vaikka Harmony Korinen Trash Humpers joka kuvattiin VHS:lle… SUVI: Ja eihän ihmiset just tiedä että se on tosi kallista… Koko toi homma… Ja se oli kans tosi hintava se [tarjous]… Mut ne tekis sen sit tietysti tosi hyvin, ja ne käyttäis haastatteluihin kaksi viiva kolme päivää, mä olin sillai että ”no, ööö, ei…” Ja täs on se juttu että mä haluisin mukaan jotain niitä Suomen ulkopuolella asuvia, niin sillä varmaan pystyis ratkasee sen… Olishan se ihan kiva lähteä vähän porukalla Berliiniin ohjaamaan videota ja, haha, mut tota… Mut miten se pitäis tota… Mä en oo ikinä, mä oon tehnyt skaippipuheluita mut mä en oo ikinä esimerkiks mitään Facetimeä… Pystyyks sitä nauhottaa? Tai pystyyks Skypeä? JOHANNES: Kai siitä voi vaik nauhottaa vaan QuickTimellä… SUVI: Puhuinks mä siitä, tuliks se teiltä, vai keltä se tuli, että takana näkyis se työpiste… Niin se olis sellanen kurkistus sinne… JOHANNES: Ja tietty voi välttää häiriöitä sillai että ei tee kaikkia netin kautta vaan ne mitkä pystyy niin siin paikan päällä niin ei tuu häiriöitä… SUVI: Mmm… Joo. Vitsi joo. Tosi kiinnostavaa. Harmi että tää ei oo pitempi näyttely, että olis enemmän aikaa. Mut täst voi tulla kyl… Varmaan kiinnostava. Ajankuva… JOHANNES: Joo. SUVI: Sen mä ainakin tiedän että noi, Grafia on mukana, mikä se on se, Showroom Helsinki, eiku Design Forum Showroomissa, niin ne on buukannu sen tilan tän näyttelyn avajaispäiväksi. Niin siellä on etkot-tyyppinen tapahtuma, että ne buukkaa pariks tunniks ihmisiä puhumaan ennen avajaisia. ANTTI: Onks se siel jossain niiden tiloissa? SUVI: Se on siellä sisäpihalla, missä oli My O My -kauppa, niin se on se… ANTTI: Se on se tila? SUVI: Se on se tila. Ne sai sen siis kun se jäi tyhjäks. Se on Kulttuurirahaston omistama se talo, niin ne sai neuvoteltua sillä tavalla kaheks vuodeks sen että ne ei maksa siitä vuokraa… Että se on tavallaan Kulttuurirahaston eräänlainen sitten tuki… Ihan sairaan hyvä. Kun tässä kaupungissa pitäis mun mielestä olla vaan sairaan paljon enemmän näyttelytilaa… Kun kaikki laittaa sen hakemuksen sit meille… Niin sitten joutuu sanomaan niin paljon ei. Niin vähän sellanen ”varaventtiilli” sitten…
65
JOHANNES: Mikä suhde teidän ja Design Forumin välillä sit on? SUVI: No mehän ollaan oltu aikoinaan yhtä. Taideteollisuusyhdistyksen… Me ollaan oltu Taideteollisuusyhdistyksen alainen ja ne on Taideteollisuusyhdistys. JOHANNES: Onks Grafia jotenkin siinä sit kans? SUVI: Mä en itseasiassa sit tiedä Grafian historiaa… Miten se on mennyt… Mut siis, mehän ollaan nyt siis ihan erinäisiä ja meidän rooli on esittää ja tallentaa ja niiden pääasiallinen rooli on tiedotusvientibisnes… Se on vähän epämääränen kyllä aina se Design Forum, mun mielestä aina… (~6 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Ja sit ne lopetti sen näyttelytilan jossakin vaiheessa… Kun se ei mee siihen niitten perustehtävään… Tai nyt se tulikin takas. JOHANNES: Mä mietin vaan kun Minna L. Henriksson on tehnyt sellasen mind mapin Suomen taidekentästä… SUVI: No teeppä sä sitten semmonen! JOHANES: Niin, mä rupesin miettimään miten muotoilukenttä toimii, että onks se yhtään kiinnostavaa… Tai meitä ohjaa instituutiot paljon vähemmän, koska me toimitaan än äs ”vapailla markkinoilla”, mut myös koska suunnittelu lähtökohtaisesti on asiakastyötä tai asiakaspalvelua… Niin se määrittää jotenkin tosi paljon niitä tekijöitä mille asiakkaille ne tekee duunia… Mut ehkä noi instituutiot vaikuttaa sillai paljon epämääräsemmin, niinku ennalta siihen millasta koulutusta saa tai jälkeen sillai miten saa näkyvyyttä, mut ei niin paljon just siihen nykyhetkeen, tai ehkä ne vaikuttaa paljonkin, mä en tiiä… Siit tulis varmaan tosi henkilökohtainen… Niinku henkilösuhteet… Mikä tietysti olis hauska juorun aihe… Niinku se Henrikssoninkin duuni… INKA: Niinku työsuhteita vai kuka on ollut kenenkä kaa? JOHANNES: No kaikenlaiset suhteet! Kyllähän siitä jonkinlaisen kaaoksen vois saada aikaan… SUVI: Mut onhan se, onhan se tosi paljon tommosta… Kyllähän mä mietin tossa näyttelyn suhteen että kuinka jäävi mä oon, tai kuinka paljon se perustuu myös siihen että mitä mä tiedän, ja tunnen, ja että on se sitä, mut sitten… Voihan sen sanoa ääneen, että näin se menee… Tää on subjektiivinen näkemys ja tää on vaan yks näkemys… JOHANNES: Kyllä. SUVI: Ja että kyllä mä ainakin haluisin olla kokoajan tosi paljon parempi… En tiiä sitten että millä tavalla sitä vois sitten kehittyä,
66
mutta kun puhutaan silleen että julkisista varoista mitä käytetään, että… INKA: Kun me puhuttiin tosta meidän ilmeestä että sekin on tavallaan yks… Näkemys… Että kun ei oo sitä oikeeta ja väärää, vaan niinku… Miljoonia näkemysiä. JOHANNES: Niin, kun tää ei oo historiikki, eikä mikään kokonaiskatsaus, tai kattava läpileikkaus siitä mitä tapahtuu tällä hetkellä, eikä tää oo myöskään kreisiä avantgardea, että tää on tavallaan vaan sellanen pysäytyskuva tietystä hetkestä… Mikä yhdistyy sit sillai kaikkiin muihin rakenteisiin siinä ympärillä… (~2 sekunnin hiljaisuus) SUVI: Hm… Cool. Jes. Hei hyvä että ollaan samaa mieltä tästä! (~3 sekunnin hiljaisuus) SUVI: Saanks mä pitää tän? (Ottaa paperin pöydältä) JOHANNES: Saat. INKA: Avajaisissa voidaan räppää sit… SUVI: Joo. Totta. Kutsutaan Mos Def! (~3 sekunnin hiljaisuus) SUVI: Mulla on sellanen hurja räppimenneisyys. Niin tota. Me ollaan näkemässä sellasella porukalla kenen kaa me hengattiin siis joskus millenium räppiaikoina… Nii seittemäs yheksättä YO!-Räpseissä… ANTTI: Ai Kuudennella Linjalla? SUVI: Joo. Sit löyty kaikkee valokuvia… Kaikista ihme bileistä, Soodan alakerrasta ja kaikkee… Ihan hulluja… Hulluja hullut asut ja hullut niinku meiningit… (~3 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Nopeesti asiat muuttuu… JOHANNES: Mullakin on räppilapsuus… ANTTI: Mullaki… (Joku naksuttaa kuulakärkikynää) INKA: Mullakin oli löysät housut jotka roikku alhaalla. ANTTI: Kyl mullaki oli semmon rastavyö, tai semmonen… SUVI: Niitäkin oli niitä semmosia käsipantoja, semmosia… (~5 sekuntia hiljaisuutta)
67
SUVI: Pitiköhän mun vielä sanoo jotain… Mä laitan teidät Lönnbergin kaa yhteen… Varmaan, laitanks mä teille kaikille, vai vaan jollekin? JOHANNES: Katseet kääntyy Inkaan. INKA: Niin. Mä oon ehkä tässä kommunikoinnissa ehkä jämptein… JOHANNES: Meillä on tällaset perinteiset sukupuoliroolit… INKA: Suuntaan jos toiseen… SUVI: Joo… Mä laitan teidät. (~9 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Lähetään eteenpäin siitä kutsusta. INKA: Oliks meillä jo niitä kutsun tekstejä, laitoitsä? SUVI: Joo, laitoin, joo ne oli siinä… (~5 sekuntia hiljaisuutta) SUVI: Miten te sit saatte meidän logon siihen? ANTTI: Kyllähän sen sinne saa… Eiks saa TextEdittiin kuvia? INKA: Joo. SUVI: Joo. Hyvä. Vitsi miten hyvä että toi varmaan tehään… INKA: Meil menee varmaan kymmenen kertaa enemmän aikaa… Voidaan periaattees palkata vaik meidän vanhemmat tekemään… Eläkkeellä olevat vanhemmat istuttaa TextEditin ääreen… JOHANNES: Tai museon apulaiset! SUVI: Joo! JOHANNES: Mut on se jotenkin sairasta miten Taikissa painotetaan niin paljon jotain tekniikkaa, tai jotain tietokoneohjelmia… ANTTI: Mut sit taas se tekniikkaopetuksen taso oli ihan surkeeta… Mut siihen käytettiin aika paljon aikaa. Että me katotaan jotain Computer Arts tutorialeja miten laitetaan vaik ankalle hattu, ja sit meidän maikka näyttää jotain sen kissavideoita… JOHANNES: Ja se oli olevinaan yliopisto. Tai siis ammattikorkeakoulu se kai on… Mut sillai, että ei siellä tarvinnut lukea tai kirjottaa periaatteessa mitään… SUVI: Mun on pakko kertoa vielä yks juttu! INKA: No? SUVI: Siis mä olin aamukahvilla erään pankkiirin kanssa… Ja sitten… Mä en oo ikinä… Se teki etänä töitä, se rekisteröity online sinne… JOHANNES: Wallstreetille!
68
SUVI: Sinne Bloombergiin… Sit sillä oli sellanen laite mihin se laitto sormenjäljen ja sit se laite piti laittaa siihen skriinille, ja sit siihen tuli sellanen koodi, ja sit se oli siellä pörssissä… Ja se kerto mulla kaikkee mitä siellä tekee… Se oli niinku niin kiehtovaa! Mä olin siis sillai et ”vou”! INKA: Se on hauskaa nähä kun joku tekee jotain ihan erilaista kuin ite… SUVI: Ensinnäkin sillä oli tsätti siinä kolleegojen kanssa, sit siinä oli että se pääs kattomaan hakusanalla mitkä maailman uutiset vaikka Outotecistä on tällä hetkellä… Kaikki maailman niinku uutiset tiettyihin aiheisiin liittyen… Sitten niitten uutisten perusteella se täytti sen omia arvioita siitä että mitä vaikka seuraavalla vuosineljänneksellä tulee todennäköisesti tapahtumaan… Ja sit se näytti sen arvioita, mitä se oli tehny joistakin firmoista, jotenkin sen prosentit siinä koko yhteisössä oli tosi korkeella, se oli niinku ykkösenä, parhaana arvioinu asioita, ja tottakai se vaikuttaa siihen että sitä taas halutaan asiantuntijaks… Mä tarkotan vaan, miten luovaa sekin on! Sil pitää olla tosi vahva intuitio! Pitää olla tosi luova, loppujen lopuks… JOHANNES: Siitähän oli se pätkä BBC:n jossain haastattelussa missä joku pörssivälittäjä sano että ”Governments don’t rule the world. Goldman Sachs rules the world”… Ja kuinka finanssikriisi on mahtava tilaisuus tehdä rahaa, ja kaikkien pitäis vaan tarttua siihen… SUVI: Mä muistan ton! JOHANNES: Että siellä kaikki tapahtuu… SUVI: Joo, se itseasias näytti, että se oli arvioinut paremmin kuin toi Goldman Sachs… JOHANNES: Mmm… Mul tulee myös mieleen se leffa Cosmopolis… Tai toi on tollanen pankkiirien välinen peli kans… Että ne on niinku myös ite ravihevosia joilla on omat kertoimet… SUVI: Joo… Se oli kiehtovaa. ANTTI: Oliks se siis töissä jossain isossa? SUVI: Lontoossa. ANTTI: Niin. Että se oli sit käymässä täällä. SUVI: Käymässä joo, mut siis se on kyl suomalainen… Me mietittiin että me voitais perustaa yhdessä firma! (naurua) INKA: Mitä sä tekisit? SUVI: Tota… Mä olisin kuulemma sosiaalinen perhonen.
69
(naurua) SUVI: Heh. Joo. Mut ei siitä sen enempää. Pitää varma lähtee. Kiitos tosi paljon! ANTTI: Joo. INKA: Olemme yhteyksissä! Ens viikolla. Meil on varmasti jotain kysymyksiä. SUVI: Varmasti, joo. Kiva. JOHANNES: Hyvä homma. SUVI: Hei ja hyvää viikonloppua! (Kaikki kuorossa: ”Samoin!”) SUVI: Moikka (Kaikki kuorossa: ”Moimoi!”)
70
5.
Perjantaina päiväsaikaan, 30. elokuuta, Työhuone Muukalaisessa, Albertinkadulla Punavuoressa. Keskusteluun osallistui kuvittaja ja graafinen suunnittelija Janine Rewell, kalustemuotoilja Jussi Takkinen, sekä konsultti ja tuottaja Kaarle Hurtig.
(Taustalla soi Destiny’s Child: ”Survivor”) JOHANNES: Niin… Sanoit, että isoa ja värikästä koska muuten tulee niin tylsä… JANINE: Koska graafinen suunnittelu on niin paljon sellasta lippulappusta, mitä ei ehkä siellä ole tarkoitus esitellä, mutta mulla oli Suvin kanssa tapaaminen ja se oli iso syy miks kuvitus on siellä… Ja se on tietenkin vähän surullista… Mutta esimerkiks Letman on tulossa tekemään sinne kuvituspuolelle sen typografiaa... Ja mä ehdotin Suville että mä kuvittaisin sen lauseen minkä Letman kirjottaa, niin siinä olis edes jotain sillai… idistä. Ylipäätänsä mä haluisin tehdä jonkun typografisen kuvituksen, jossa se teesi liittyis näyttelyn sisältöön. JOHANNES: Meillä on ollut tossa [ilmeen suunnittelussa] teemana moniäänisyys, että kaikki näkemykset on yhtä tosia, ja toisaalta… JANINE: Mutta voisiksmä kuvittaa esimerkiks sen lauseen minkä sä kirjotit sun blogiin? Vai haluutsä pitää sen itselläs? JOHANNES: Ai ”Finnish Design – If it bleeds, we can kill it”? Mikä ettei! JANINE: Tai ”Graphic Design…” KAARLE: Mut mä en haluu että sä luovut siitä ”Finnish Design…”, sitä sun pitää käyttää… JUSSI: Kenen idea se on se ”Soumi Design”? JOHANNES: Mun puolesta se käy hyvin. JANINE: Se vois olla tosi hauska. JOHANNES: Se on Predator-elokuvasta. KAARLE: If it bleeds we can kill it. JANINE: Mut sit se herättää kysymyksen miks mä graafikkona haluun sanoo jotain sellasta. JOHANNES: Me ollaan ajateltu että yhtenä teemana olis graafisen suunnittelun demystifiointi, illuusioiden murtaminen…
71
KAARLE: Kuka sitä oikein suojelee. JANINE: Mulla tulee välillä sellanen olo että se on vähän niinkuin suomenruotsalaisuus, että se on se pieni puolue eduskunnassa, jonka on vaan pakko restauroida se Svenska Teatern… On vaan pakko säilyttää, ei se saa muuttua! Sen kuuluu olla yhteiskunnassa, niinku designkentässä on pakko olla se graafinen suunnittelu. JOHANNES: Toi on must ihan validi pointti, ja jos on noin, niin sen tarpeellisuudesta pitää olla valmis puhumaan avoimesti. Mut mua kiinnostaa voisko sen keksiä uudestaan jossain eri muodossa, voisko se luoda nahkansa jotenkin ja syntyy uudestaan jonain aidosti tarpeellisena… Tumblrilla ei ole enää mitään tekemistä Bauhausin kanssa… Mutta se on silti eri asia kuin perus markkinointi. Meiltä puuttu tapa puhua designista nykyisellään… (Taustalla iPhonen ”Crickets” soittoääni, Kaarle vastaa) JANINE: Kun mä oon miettinyt ton apurahahommelin suhteen, että Grafian sivuilla sanotaan että ne haluu tukea juttuja jotka vie graafista suunnittelua eteenpäin… Mutta haluuks ne säilyttää sen nimenomaan graafisena suunnitteluna… Tai tukeeks ne hankkeita jotka vie graafista suunnittelua sivusuunnassa useampiin suuntiin? JOHANNES: Tossa on just se ydinkysymys, että mitä ”se” on, mitä ne edistää… Onks se määrätty tai rajattu asia, jota pitää elvyttää ja ylläpitää niinkuin joku maatalous Suomessa… Onks siinä mitään omaa voimaa? JANINE: Tuntuu siltä että graafinen suunnittelu itsessään… Että kukaan ei tunnu uskovan että se voi kehittyä kentän sisällä, vaan koetaan että alan itsessään on muututtava. Koska paperi, ja niin edespäin… Tai on hassu kelata miten jotain stressaa tosi paljon joku lehden tekeminen, kun ite huomaa että se ei enää kiinnosta. Mä pystyin fiilistelemään kaikkii noita Kasinojuttujakin niin paljon siihen aikaan kun mua itteäni kiinnosti se lehtidesign, mut nyt mä huomaan ettei mua liikuta enää et tuleeko joku uus lehti vai ei… JOHANNES: Must tuntuu että on ollut tärkeetä että Suomessakin on tehty tota… Koska muuallakin on… Että onhan se rikastuttanut… Mut nyt tuntuu että kaikki noi 2000-luvun tyylikokeilut, kivan näkönen grafiikka, joka on ehkä leimautunu siihen sillosen Syrup Helsingin Koneisto [2002] ilmeeseen, tai Freemanin CTRL-printteihin… Sillä on ollut tärkee paikka suomalaisen designin lähihistoriassa, nuorisokultturissa ja sillee… Se on ollut sellasta mikä on määrittäny nuoria just kuluttajina. Mut jotenkin maailman tilanne tällä hetkellä ei rohkase olemaan sillai joviaali ja lapsellinen. Että sen nousukauden päättymisen jälkeen kysymykset on vakavampia… Työelämä on
72
muuttunut niin että tulevaisuus on epävarmempaa… Mä en sano että mä tietäisin, mitä meidän pitäis tehdä, vaan että jotain vaan pitäis keksiä! JANINE: Eikä mainostoimistoissa enää tehdä niin paljo yhtä kampanjaa kerralla, vaan keskitytään enemmän siihen pitkäaikaiseen brändin rakentamiseen ja sisältöihin… JOHANNES: Niin jotenkin toi sisältölähtöisyys tuntuu olevan laajemminkin sellasta seuraavaa vaihetta… (taustalla soi nyt ”Say My Name”) JANINE: Naurattaa tää musiikki! Taustamusiikki tälle nauhotukselle… JOHANNES: Hehe. JANINE: Niin, sori, jatka vaan. JOHANNES: Nii, ei muuta ku et mitä designilla sit tehdään, onks se vaan palvelu niinku kahvin keittäminen, vai onks se verrattavissa johonkin sellaseen toimintaan jolla olis jotain kauaskantoisempia seurauksia… JANINE: Mua jotenki raivostuttaa, esimerkiks sillon kun keskusteltiin siitä Vuoden Graafikko -jutusta tuomariston kesken… JOHANNES: Niin, kerro pääsittekö mihinkään yhteisymmärrykseen! Mut älä siis sano mitään nimiä! JANINE: Joo, selvis, selvis joo… JOHANNES: Ootsä tyytyväinen teidän päätökseen? JANINE: Joo, se oli mun ehdotus. Mut Kasper Strömman sano sen jälkeen että se eroaa Grafiasta koska se ei pysty allekirjottamaan sen keskustelun pointteja mitä me käytiin siellä, se on niin eri mieltä kaikesta. JOHANNES: Heh. JANINE: Että jos Grafia on tätä niin hän aikoo vaihtaa Kuvittajat ärryyseen. Kaikki muut tuomarit, meit oli viis, oli kyl samaa mieltä, paitsi Kasper… JOHANNES: Sori, sä oli sanomassa jotain muuta siihen… JANINE: Niin! Se vakavuus, millä me suhtaudutaa graafiseen suunnitteluun… Miten Taikissakin saadaan ihmiset uskomaan sen tärkeyteen ja merkityksellisyyteen. Mun mielestä olis tosi tervettä kaikille graafikoille tunnustaa se että… Kuinka turhaa se on. JOHANNES: Niin, sillai, onks se vaan samalla tasolla kuin meikkaus… JUSSI: Me ollaan muotoilussa käytetty sellasta läppää että se ei liity mihinkään… Me tehdään vaan asioita jotka ei liity mihinkään…
73
JOHANNES: Niin, muotoilussa on kyllä se sama sellanen… Mikä on vanity? JANINE: Turhamaisuus. JOHANNES: Että onhan meillä kaikkee mitä me tarvitaan… Mut tehdään ihmeessä vielä yks tuoli lisää! Kuvitellaan että joku asia voi aina olla laadullisesti parempi kuin joku aiempi samaa asiaa ajava. Ja markkinat määrittää sit sen paremmuuden… JANINE: Mut suomalainen design, jos miettii mistä se on tunnettu, arkkitehtuuri ja viiskytluvun joku kalustemuotoilu, niin sehän on ollut kyllä suunnattu sillai leveälle keskiluokalle koska meidän yhteiskuntarakenteesta puuttuu se sellanen oikee yläluokka… JOHANNES: Niinku luksustuotanto… JANINE: Että meillä on kuitenkin suuntauduttu sillai funktionaalisuuteen… JUSSI: Että sitä on myös oikeesti tarvittu. JOHANNES: Mut toikin on muuttunut jonkun Ikean myötä, että ne tekee sitä koko kansan massatuotetta, mikä oli aikoinaan vaikka Artekin tavoite tai ylipäänsä modernismin ihanne… Kun taas Artekista on haluttu tehdä sellanen retro kuriositeetti, jolla saadaan hinnat ylös. JUSSI: Ja ne tehdään edelleen kolkytluvun tekniikalla… JOHANNES: Että sit pelataan vaan mielikuvilla, että Artek edustaa ajan patinaa ja perhearvoja. Ja hyvinmuotoillut huonekalut ”muodostaa kokonaisuuden missä ykskään päivä ei ole kopio edellisestä”. Ja jokainen hetki on arvokas… JUSSI: Ja se on sillon aikanaan ollut huimaa kehitystä. JOHANNES: Mut nykyään än äs valtaväestön kotona on lähinnä Ikeaa, koska niiden tavarat on niin paljon halvempia sarjatuottaa jossain halpatyömaassa. Tai että ne vastaa niinku länsimaalaisten ihmisten materiaalisiin tarpeisiin ja kalliit merkit vastaa mielihaluihin ja tarpeeseen erottautua sosiaalisesti. JANINE: Tai miten ihmiset pukeutu ennen Hennes et Mauritzii. Tai sisusti kotejaan ennen Ikeaa… Että yhtä laaduttomia ne tuotteet on aina ollut, mut vaan vielä mauttomampia. Että nää on antanu kaikille mahdollisuuden ruveta ajattelemaan sitä esteettisesti, että minkälaisen sohvan mä haluaisin… Eikä pelkästään sitä mihin on varaa. Ennen niin ei voitu tehdä. Että maun keskitaso on vähän noussut… JOHANNES: Niin ehkä tän myötä luokkajakoa on vaikeempi erottaa… Niinku kaikki näyttä aika samalta, koulutuksesta ja varallisuudesta
74
riippumatta… Mikä varmaan on jonkun mielestä tosi hyvä asia koska luokkaerot on tabu Suomessa. Että se kielletään täysin niinku joku Kokoomuksen Työväen Presidentti mainoskampanja… Hyvä puoli ehkä on että se poistaa tietynlaista kitkaa. Tai onko se hyvä asia, en tiedä. Ehkä me just tarvitaan räikeempiä ja näkyvämpiä eroja… En tiiä… Onks tää sit just sitä että ”kaikki mikä aiemmin on ollut välittömästi elettyä on etääntynyt representaatioks”, että ihmisten väliset suhteet on muuttuneet tavaraksi… Ihmiset lukee toisistaan… JANINE: Se on kyl ihan kauheeta… Mä oon miettinyt välillä sitä että jos mä kohtaisin jonkun ihmisen maailmassa jossa ei olis nettiä… Tai vaik, tosi usein, jos mä tapaan jonkun miehen niin mä voin olla sillai ”vitsi miten ihana tyyppi” mut sit kun mä meen kattomaan sen Facebookprofiilia niin mä oon sillai ”eikä!”, että se on tuolla töissä ja tekee tätä ja tätä ja tuntee ton ja ton tyypin, ja tos kuvassa sil on tollaset hirveet aurinkolasit – en mä haluu olla siihen missään yhteydessä! Sä et enää kohtaa sitä ihmistä siinä hetkessä, sellasena kuin se on nyt, vaan sä näät jotain viis vuotta sen elämästä ja muodostat siitä sen kuvan… JOHANNES: Niin, onks tää nyt sitä ”visuaalista lukutaitoa” mitä joku Janne Gallen-Kallela-Sirén peräänkuulutti… Ja graafikkona sitten ylläpitää ja kehittää ja jalostaa tätä kulttuuria… Että visuaalisilla seikoilla on kokoajan suurempi merkitys, mikä vastaavasti rajaa pois kaikki ne ihmiset joilla on mitä tahansa poikkeavuuksia… JANINE: Mua jopa ärsyttää tää hipstereiden ”aitous” trendi, että joku Martti haluis käydä hippien metsäbileissä, koska sitä kiehtoo se epä-ironisuus, että kaikki voi olla helvetin mautonta, kaikki dekot, ja ihmiset ja rastat. Ihmiset vaan reivaa siellä ja nauttii ilman että siihen liittyy mitään statuskysymystä, ja se haluis päästä niiden pariin ja nähdä ja todeta, että on olemassa tollanen skene mikä ei perustu ironiaan… (Taustalla TLC laulaa ”Don’t go chasing waterfalls, please stick to the rivers and the lakes that you’re used to”) JOHANNES: Se olis varmaan mahtava kokemus, jos siihen pystyis, mutta jos sinne menee vaan turistina niin syyllistyy ite just siihen mitä lähti pakoon, tai niinku ei oo mitään idyllistä alkutilaa, mihin me voitais palata sillai… Että toikin on vaan yks tapa olla ironinen kuluttaja ja se on sellanen loputon… Käärme joka syö sen häntää… JUSSI: Täällä soi TLC. JOHANNES: Nää on hyviä biisejä. JANINE: Tää oli eka biisi mihin mä opin sanat!
75
JOHANNES: Mä en edelleenkään tiedä mistä ne laulaa. JANINE: Scrubsit on sillai… ”semi-jäbii”… JOHANNES: Onks ”scrub” niinku sitä mikä irtoo kantapäästä ku raaputtaa suihkussa? JANINE: Ne laulaa tossa tollai ”Hangin’ out the passenger side of his best friend’s ride, tryin’ to holla at me”… Että sillä ei oo omaa autoa… JOHANNES: Aa, mä oon luullut että se on se laulaja joka istuu kaverin autossa! JANINE: Mä luulin sillon kakstoisvuotiaana että ne sanoo ”best friend’s wife” ja olin tosi hämmentynyt. KAARLE (puhelimeen): Mahtavaa! JOHANNES: Mun pitää palata töihin. JANINE: Hei jos mä saan käyttää sitä lausetta niin mä voisin laittaa siitä viestin Suville, että ehkä Letmania kans kiinnostaa…
76
6.
Sunnuntaina iltapäivällä, 1. syyskuuta, Intercity2 -junassa Turusta Helsinkiin. Keskusteluun osallistui videotaiteilija Jaakko Pallasvuo.
JOHANNES: Kuuskytluvulla Jean-Jacques Abrahams suljettiin laitoshoitoon koska se otti nauhurin mukaan psykoanalyytikkonsa vastaanotolle. Koska se rikko sen symbolisen järjestyksen. Vois ajatella että kaikenlainen dokumentointi on tietyssä mielessä sikailua. Siin on jotain niinku sopimuksen vastaista. Valta siirtyy tavallaan sulta mulle, sun ulottumattomiin, toisin kuin vaik sun omassa Facebook- tai Twitterfeedissä, mistä sä voit itse poistaa mitä ikiniä sä oot sinne pannut… Mä esimerkiks korjaan näitä mun omia puheenvuoroja kirjoitusvaiheessa, eikä kukaan tuu varmaan koskaan kuulemaan niit alkuperäisiä nauhotuksia. Mut mä kuvittelen että dokumentoimalla näitä keskusteluja tulee ehkä esiin sellasta, minkä normaalisti ajatellaan että pitäis unohtua… Jotta asiat rullais… Mut voiskohan asiat rullata paremmin jos luopuis jostain totutusta järjestyksestä? JAAKKO: Joo, kyl mä luulen. Tai siis mä ajattelin kun mä luin noita aikasempii juttuja että mä oon tavallaan ihan samaa mieltä kaikesta, mut mua ei vaan ahdista se juttu yhtään. Tai että se on aika perussetti. Tai mä oon ajatellut esimerkiks aika kauan että kaikki kuvat on saman arvoisia, että ei ole olemassa sillai laatueroja. Ja että se on tosi ok. Se on tavallaan se täys luuppi, että on menty ympäri sen koko rakenteen. Että ensin ajattelee että kaikki on hyvää… Tai ei hyvää, mut vaan mitä se on… Ja sit kouluttautuu sillai ettei voi ajatella niin, mut sit kouluttautuu siitä vielä yli, sillai että voi taas ajatella niin. Että ihmisten ei tarvii ironisesti diggailla mitään vaan voi olla että ”jes” ja diggailla kaikkee taas. Mut että jos se uhkais jotenkin mun ammattia niin mua varmaan ahdistais se… Mut mun mielestä se tilanneanalyysi on just se mitä se on… Mut sit pitää vaan kehittää sellasia toimintatapoja mitkä ei perustu sille miltä asiat näyttää. JOHANNES: Musta tuntuu et tässä on käynnissä jonkinlainen murrosvaihe. Että ei osata päättää pitääks jotain traditiota kunnioittaa vai voiks sen jättää kokonaan taakse. Tai tuntuu että siinä on joku velvollisuus tai ajatus velvollisuudesta, mut se ratkaisu on että koko velvollisuuden ajatuksesta luovutaan. Mut koska graafinen suunnittelu on niin epäteoreettinen ala niin tätä ei mietitä samalla tavalla kuin esim taidemaailmassa…
77
JAAKKO: Mut tietysti sekin on aika modernistinen kela, että pitäis aina tuhota kaikki jokaisen sukupolven aikana. Ehkä myös syy miks mä en pysty fiilistelemään tota juttua on se että mä en jaksa tuottaa sellasia asioita jotka tuhoais niitä edellisiä asioita… Jos graafisessa suunnittelussa on kehitetty jotkut modernit fontit jotka on käyttökelpoisia ja näyttää hyvältä niin sit… Just niinku se tuolijuttu, että miks pitää aina suunnitella joku tuoli uudestaan jos niitä on jo ihan vitusti. Eiks voi elää jo siinä että se on valmis? JOHANNES: Jos miettii ”kriittistä” taidetta, tai niinku ”kantaaottavaa” taidetta joka keskittyy osoittamaan jotain epäkohtia niin siitä tulee helposti banaalia. Että kapitalismikriittinen taide tavallaan eksploitoi sitä tilannetta mitä se kritisoi… JAAKKO: No tavallaan, mut on kyl olemassa paljon sellasia tosi kiinnostavia juttuja mitkä on myös poliittisia, mut ehkä se on enemmän sellasta että tietyt ihmiset vaan on sellasia jotka ei [”valtaapitävien mielestä”] sais olla olemassa ja kuitenkin on olemassa, ja siinä on se poliittinen ulottuvuus, ja se on kiinnostavaa. Ehkä se ongelma on enemmän se kriittisyys, tai ihmisten analyyttinen älykkyys ei oo sillai super mielenkiintoista. Tai tuntuu että usein viesti on vaan se että on tarpeeks älykäs hajottamaan jonkun käsitteen osiinsa ja sit ei voi käyttää sitä käsitettä koska se on hajotettu… Että se on vaan tylsä ele. En tiiä, ehkä jos vaan menee siihen toiseen suuntaan, että tekee vaan asioita… Että menee kohti jotain, mikä ei oo se tylsä juttu, niin se onkin se paras kritiikki sitä tylsää juttua kohtaan, tai jotain. Tai jos mun mielestä kaikki kuvat on saman arvoisia niin se ei tarkoita että mä en halua tehdä niitä. Vaan se vaan tarkoittaa että mä voin tehdä kaikkia… Tai siis vaan että mä oon vapaampi, tuottamaan, tai ei se mun mielestä vähennä sen tuottamisen arvoa että ne [kuvat] ei asetu johonkin hierarkiaan, tai ei se oo mun mielestä se pointti edes tehdä mitään… Tai se prosessi on itsessään paljon mielenkiintoisempi ja sit se on silti sellanen tosi positiivinen ja, miten sen nyt sanois, ”elämänmyönteinen”… JOHANNES: Joo. Mä en myöskään ajattele tätä projektia sillai graafisen suunnittelun kritiikkinä, vaan ehkä enemmänki ku joku mikro genealogia, tai sillai että on säikeitä, ja suuntia mihin asiat on menossa, ja ne ihmiset on kiinnostavampia kuin se mitä ne sanoo… JAAKKO: Niin. Tai mä vaan mietin että must se havainto että kaikki on tavallaan saman arvosta, tai graafinen suunnittelu ei ole tärkeetä koska kaikki fontit on ihan hyviä… Tai mä ajattelen että olis parempi että se olis vaan se premissi, eikä se loppupäätelmä… JOHANNES: Aivan…
78
JAAKKO: Tai että kaikki alkaa vasta siitä. Tai vaik designissa vois miettiä paljon enemmän sitä millasissa tiloissa ihmiset työskentelee, miten ihmiset asuu, ja just nimenomaan että kenelle tekee… Mitä aiheita tutkii… On niin paljon muita tapoja ajatella sitä kuin vaan että onks se hyvän näköstä… JOHANNES: Työn organisoinnissahan on tapahtunut paljon viimeaikoina sellasta muutosta, että houkutellaan työntekijöitä sillä että on pelihuone tai musahuone tai rantahiekkahuone ja … JAAKKO: Mut olisko se sitä että ajatellaan jotenkin rajottuneesti, että jos on jokatapauksessa aina joku toimisto, tai jos se toimisto on Helsingissä se on yleensä Punavuoressa ja kaikilla on Mactietokoneet… Mitä jos ostaiskin jonkun kansakoulun Keravalta ja sit piirtäis vaan hiekkaan, tai ei käyttäis jotain Adoben softia… Tai siis sitä vois vaan muokata niin monin tavoin… Mun mielestä se ongelma ei oo miten asetellaan asiat jollekin pinnalle vaan se että se pinta on aina sama, ja se ruutu on aina sama, ja työpöytä on sama, ja kaikilla on sama joku ergonominen työtuoli, ja kaikki juo lattea ja kuuntelee Vampire Weekendiä. Mun mielestä se on outoa että ainoat valinnat mitä saa tehdä on siinä yhdessä prosentissa mikä tapahtuu siinä [tietokoneen] ruudulla, vaikka vois muuttaa koko sen rakenteen… Tai vois designata sen uudestaan… JOHANNES: Mut eiks se tarkottais että se työ just pääsis valtaamaan elämän niinku kokonaan? Tällaisenaan siinä on ainakin joku illuusio siitä että se on erillinen asia jonka luota voi lähteä viikonlopuks tai joululomaks pois… JAAKKO: Niin mut jos on mitään fantasioita jostain ”itseilmaisusta” töissään niin sit pitää hyväksyä että se valtaa ja sit vaan tehdä se sillai täydellisesti. Tai jos ei haluu sitä niin sit vois olla vaan joku än äs rivigraafikko, koska sit on parhaat työolosuhteet ja saa kuukauspalkkaa eikä tarvii ite pyörittää mitään firmaa. Että must tuntuu että ainoa ongelma on just se kompromissi. Must se on ihan validi strategia jos haluu olla vaan seittemän ja puol tuntia duunissa päivässä ja ottaa mahdollisimman paljon (kolinaa, sanaa ei erota) siitä ja sit elää muuta elämää sen ulkopuolella. Sehän on tosi… Fiksua. Ja tyhmintä on just se mitä kaikki coolit tyypit tekee… JOHANNES: Graafikon työhön kuuluu tavallaan kaks tosi erilaista puolta, toinen on se että tekee käytännön työtä, korjaa kirjoitusvirheitä tai soittelee painoon, ja sit toisaalta pieni osa ajattelutyötä, än äs tietotyötä, mihin pitää tavallaan investoida itteään henkilönä, että siinä vaikuttaa siihen työprosessiin…
79
JAAKKO: Mut voihan sen ajatella myös sillai ihmisenä. Että ehkä sitä ei ole pakko ajatella ”graafikkona”. Tai että ei tarvii ajatella sitä sillai että saa ajatella vaan kun asiakas tulee ja antaa tietyn tilan missä sais ajatella. Sen voi mun mielestä vaan kiertää. Tai mun mielestä pitäis varsinkin Suomessa miettiä aika kriittisesti sitä että mitä on joku riittivä elintaso tai mitä ”itsensä elättäminen” tarkottaa. Suomessahan voi elää myös työttömänä eikä kuole nälkään. Että jos pystyy neuvottelemaan sen oman miniminsä sillai… Varsinkin jos ei asu Helsingissä, niin en tiiä miten paljon sitä sit oikeesti tarvii… Tai miten kauan se on tekosyy tehdä jotain paskaa, että saa siitä rahaa… Tai että tarvii jotenkin sitä rahaa koska… Tai jos joku elättää toista ihmistä, jos on vaik joku lapsi… Niin sit se on aika legitiimiä olla sillai että ”no mun pitää elättää tätä mun lasta”. Mut jos on vaan oma ittensä niin sit voi vaikka nähdä nälkää eikä se oo mun mielestä kauheen vastuutonta. Plus että sitä elää automaattisesti vähän ekologisemmin. Silleen se ratkasee aika monta ongelmaa, että on vaan vähemmän resursseja. Tai riippuu siis tietenkin tosi paljon kyl… Niin… Mun mielestä noi kaikki [aiemmissa keskusteluissa esiintuleet] kysymykset on sellasia että niitä vois laajentaa, jos haluu mennä sen läpi, tavallaan. Että ehkä niistä kuvista itestään puhuminen on melkein epäkiinnostavinta… Koska nehän tulee jokatapauksessa muuttumaan aina trendien mukaan. Trendit on vaan vääjäämättömiä. Jos nyt kaikki noi tyypit siirrettäis aikakoneella seiskytluvulle niin ne varmaan tekis taas sitä juttuu ja jos ne olis kahdeksankytluvullla ne tekis sitä… JOHANNES: Siinä tuntuu olevan aika rationaalinen ajatus arvon luonnista taustalla… Tai mä tiiä jotain kuvittajia jotka on vaan halunnu keksiä jonkun trendikkään tyylin joka myy ja onnistunu brändäämään itsensä siinä ja tekee sitä… JAAKKO: Ja sehän voi olla tosi kivaa sellasena pelinä. Että jos ajattelee että ne kuvat ei oo tavallaan se itseilmaisu, vaan voi ilmaista itsensä pelaajana. Jos on vaikka tosi strateginen tyyppi ja luo niitä strategioita… Niin sekin voi olla ihan kivaa. Mut koska vaikuttaa niin vääjäämättömältä että se vaan rullaa eteenpäin niin se on vähän sillai että miks… Miks siitä pitäis ees puhua? JOHANNES: Mm. JAAKKO: Että se on vaan sellanen biologinen prosessi tai jotain. Tai kulttuurinen prosessi. Että se vaan tuottaa sellasta variaatiota… Mul on pari sellasta kaveria joilla on himmeet evoluutiopsykologiakelat kun ne tekee taidetta, ja se on just sellasta että ne ajattelee että kaikki kuvat on vaan sellasia viiruksia ja ne yrittää vaan levittäytyä mahdollisimman tehokkaasti, ja estetiikat on vaan sellasta… Vähän niinku
80
evoluutio tuottaa variaatiota ja sit ne (kolinaa) säilyy, soveltuvimmat säilyy, ja sit ne tuottaa niinku samal tavalla sellasta kuvamateriaalia ja yrittää ymmärtää minkälainen materiaali soveltuis siihen ”taideviidakkoon” parhaiten. Se on sellanen aika post-visuaalinen kela. Että ei ne kuvat oon mitään niiden… Ei ne yleensä edes tee niit kuvia ite vaan ostaa vaik jotain stockphotoja ja näyttää niitä jossain galleriassa. Se geneerisin, jotenkin, juttu… Mut se mitä ne fiilistelee tai mistä se energia tulee on just se pelaaminen. Se peli on niinku kiinnostava. JOHANNES: Graafinen suunnittelu ja kuvittaminen on kyl just ajateltu aika pitkälle sillai tuotteistettuna prosessina, että tässä on tää Medium estetiikka Medium hintaan, tai tässä on tää Luxus estetiikka luxus hintaan… JAAKKO: Mut sit kuvittajat toisaalta on useimmiten tosi tavallaan naiiveja. Niinku sellaset optimistisimmat kirkassilmäsimmät ihmiset mitä mä oon tavannu on ollu just kuvittajii. Ja se oli tosi rankkaa olla ite sellanen twee kuvittaja ja ajatella että ”mä oon tää juttu” ja tää on mun itseilmasua, tää on se mitä mä voin tehä. Tai se oli just mahtavaa irrottautua siitä ja olla niinku vaan ”ai niin, lol, voin mä myös tehdä jotain ihan muuta”, täysin kylmästi. JOHANNES: Niin mä en ehkä oo ikinä uskonu siihen mitä mä oon kuvittajana tehnyt… Koska mä oon ollu niin epäluulonen mun motiivien suhteen… Koska mä en oo pitänyt mitään mitä mä oon tehnyt ”aitona”… JAAKKO: Niin ehkä kuvituksissa on se että niissä on niin harvoin mitään informaatioarvoa, ja jos samaan aikaan ajattelee että kaikki kuvat on saman arvosia, niin sit se kyl sulkee sen kuvituksen pois… Että se ei oo enää tavallaan mahdollista… JOHANNES: Must tuntuu että esimerkiks täs näyttelyssä tulee sillee oireellisesti esille että ajattelu on jotain joka voidaan täysin eristää ja yhdistää vaik yhteen tiettyyn firmaan ja laittaa se yhteen huoneeseen… Tai miten se selitetään mitä ”ajattelu” on graafikon työssä… JAAKKO: Niin siitä tulee sellanen aika epäholistinen ihmiskuva. (~4 sekunnin hiljaisuus. Edessä istuva nainen ottaa itsestään kuvaa älypuhelimella.) JAAKKO: Mut joo, ei toi sillee must mitenkään kauheen ongelmalliselta vaikuta… Tai mä ajattelen vaik arkkitehtuurista samlla tavalla, että arkkitehtuurin voi tavallaan lakkauttaa… Tai että se on vaan sellasta vähän niinku siivoustyötä tai jotain… Tai ei nyt siis lakkauttaa mut ehkä siihen ei tarvii vaan kytkee mitään utopistisia keloja ja
81
että sit pitää keksiä vaan joku uus… Uus työ… Mut ei se oo must mitenkään mahdoton ajatus. Tai se on jopa sillee tosi kiva ajatus… (*pling*, naisääni: ”Seuraavana, Kirkkonummi. Nästa, Kyrkslätt.”) JAAKKO: Tai se on myös kreisi ajatus että olis jotenkin joku valmis ala mikä tarjois niinku kaikkee… Onks aikuisuus sellasta? Tai miks se olis niin? Ehkä se on sellanen Suomi kela myös… Täydellinen yhteiskunta jota pitää vaan pitää yllä. Mut ei se vaan oo kauheen kiinnostavaa vaan pitää yllä jotain. Tai tottakai se on siistimpää yrittää kehittää jotain. Mut ehkä se alkaa sillai että vaan hyväksyy että on kuollut ne… JOHANNES: Arkkitehdit tuntuu ehkä ajattelevan aika megalomaanisesti että ne pystyy vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen… Että vaan arkkitehtuuri tuottaa jotain inhimillistä läsnäoloa tilojen kautta… Mut jotenkin ehkä moni suomalainen viihtyy vaan kesämökillä paljon paremmin kuin esimerkiks kirkossa tai kirjastossa tai toimistorakennuksessa tai ostoskeskuksessa… JAAKKO: Niin. Tai kyl se on mun mielestä ihan legitiimiä, tai siis se on todellakin niin… Mut et ehkä on myös aika paljon informaaiota siitä minkälaisissa tiloissa ihmiset viihtyy. Tai että ehkä sen voi vaan automatisoida. Tai en tiiä onks se sellanen asia mitä tarvii sillai ”innovoida”. Tai siis ehkä joo. Kyl se varmaan on sitä. Mut sit esimerkiks Eurooppa on aika täynnä, tai sillei Eurooppa on niinku rakennettu jo, että… (kolinaa) Meil on jo nää kaikki jutut. Ja sit vois olla vaan sillai että ”tää on tehty” ja sit tehä sen seuraavan jutun mikä oikeesti tarttee tehä… Tuntuis että se olis jotenkin yksinkertaisempi. JOHANNES: Niin, onks se sit vaan jotain vallan tahtoa, että halutaan ohjata yhteiskuntaa… JAAKKO: Se on jännää sillai että se valta on sitä että jos vaik on joku julkinen rakennus, ja päätetään että se rakennetaan, ja se sijoitetaan johonkin tiettyyn kohtaan, ja sillä on joku tietty kohdeyleisö, että se valta on mun mielestä jotenkin siinä… Ja se minkä ”muotoinen” se rakennus on jotenkin vitun epäoleellista. Se on niin kosmeettinen sellanen, tosi pieni juttu, että sä saat päättää onks nää vessat nyt tällaset vai tällaset… Että onks se sit valtaa, muuta ku sellasta tosi pinnan tasolla tapahtuvaa… JOHANNES: Mut sit me päästään jotenki siihen henkilökulttiin, että se on kanava menestyä… JAAKKO: Niin. Tai on ainakin ollut joskus. Ehkä se on sitä vieläkin. Mut onks se sit kiinnostavaa… Ehkä se on kiinnostavaa. Mut siihenkin luulis että on jotain iisimpiä tapoja, vois vaan tehdä jotain poppia. Tai seurustella Johanna Tukiaisen kaa… Tai siis tietty ei se oo sit
82
sama kultti… Siis kyl mä täysin ymmärrän sen että ihmiset haluaa erottautua yksilöinä. Kyllä mäkin teen sitä. Että kaikki tuntee sut tavallan työmielessä. Tavallaan mulle se ei liity siihen että mul olis joku tällanen ”ammatti” tai ammattitaito, jota mä toteutan, vaan enemmän sillai että mä just vaan pelaan, et pelaaminen on kivaa… Sit mä saan tavata siin sellasii ihmisii jotka on fiksuja ja pohtia sellasii kysymyksiä mitkä on kiinnostavia, ja se tapahtuu sen pelikentän sisällä. JOHANNES: Tietty niin mäkin ajattelen tätä tehtävää… Tai jos meitä pyydettiin tekemään joku visuaalinen ilme, niin tietenkin me halutaan tehdä siitä hienoin, tai jotenkin merkittävin, niinku voittaa se peli… Ja tuntuu että ei oo jotenkin muita keinoja kuin ottaa sillee erilainen lähestymistapa… JAAKKO: Niin ja jotenkin sillai että vois erottaa ”hienon” ja ”merkittävän” toisistaan… Koska merkittävin ilme mun mielestä nyt ei olis mitenkään kauheen hieno, tai ei se varmaan näyttäis ”hyvältä”… JOHANNES: No tästä ei toivottavasti tuu kauheen ”hieno”. Heh. JAAKKO: Heh. Okei, hyvä. JOHANNES: Koska me tehdään se täysin TextEditillä… JAAKKO: Onks se hienoo? Tai onks se liian nokkelaa ehkä? JOHANNES: Sitäkin me ollaan kans kyl mietitty. Mut se syy on oikeestaan vaan se että me halutaan tuottaa se sellasella tavalla mikä ei edellytä esimerkiks lisenssimaksuja Adobelle… JAAKKO: Niin, no se on kyl ihan hyvä kela… JOHANNES: Ja että kirjaimet on vaan sillai ”kirjaimen” näkösiä, mut ei mitään muuta. JAAKKO: Niin. Ootsä ajatellu tota koskaan että ajattelisit sä tota asiaa jos sä et olis ollut Taikissa? (Konduktööri: ”Kirkkonummelta tulleita?”) JAAKKO: Jos sä et olis käynyt sitä koulua… JOHANNES: Ai ajatellut mitä? JAAKKO: No, designia, tai tätä ”kuvakriisiä”… Tai mä mietin vaan näit haastatteluja, kun mä luin niitä, sitä vaan että kaikki kelaa vaan sellasta juttua että ne on ollu kolme vuotta jossain koulussa… JOHANNES: Mä olin yheksän… JAAKKO: Heh, yheksän, no okei… Mut varmaan sisällöllisesti kolme, opintopisteissä kolme… Ja sit sen takii pitää jotenkin ikuisesti ajatella tätä asiaa, tai ikuisesti ajatella itteään jonain designerina… Ihanku se olis joku outu niinku face eater alien joka kasvaa sun sisällä… Se on
83
vaan niin outoo että miks ei oo vaan sillai et ”lol, en mä sit oo tota” tai ”en mä jaksakaan nyt…” Tai mun mielestä oli siistiä että Anni oli sillai että se ei oo ”graafikko” vaan siks että sil on graafisen suunnittelun koulutus, vaan se oli silleen et se on niin kevyttä, että se voi sanoo niin… Kyllähän se voi kuitenkin tehä niit töitä, ei se niinku muuta mitään… Mut se ei enää hahmota itteään pelkästään sen kautta. JOHANNES: Mä uskon että tää onkin paljon just identiteettikysymys, tai siinä on myös eroa miten kokee itsensä ja miten puhuu itsestään, että jossain small talkissa tavallaan pitää vaan sanoa jossain yhessä lauseessa mitä tekee… Mä vihaan sanaa ”hissipuhe”… Mut pitää valita että antaaks vaan yhen kaikenkattavan sanan, ja sit alkaa täydentää mitä sillä tarkottaa, vai luetteleeks jotain yksittäisiä asioita ja toivoo että ne muodostaa jonkun kokonaiskuvan… Tää on niinku se representaatiopuoli, mut sit on se tekemispuoli… Ja sit must tuntuu että graafinen suunnittelu niinku ”asiana” on toistaseks niin epämääränen että sen vois ottaa haltuun, määrittää uudelleen mitä se oikein on, sen sijan että vaan sanoo että ei kiinnosta… JAAKKO: Ehkä vois olla vaan suunnittelija? Mä mietin sitä että nois havainnoissa on tavallaan se että graafisel suunnittelul ei oo tavallaan välii, että se on mennyt tavallaan loppuun, siin ei oo mitenkään mitään vikaa… Se on tosi sellanen perus hyvä havainto, mikä varmaan pitää paikkansa, niinku ainakin just täl hetkellä… Tai vaikuttaa siltä… Ja sit ainoo ongelma siinä koko havainnossa on se että jos on laittanaut oman identiteettinsä… Se on vähän niinku olis ostanut väärän arvan tai jotain, tai vaan veikannut jotenkin väärin. Mut onks se sit niin vaikeeta tavallaan hypätä vaan johonkin muuhun kelkkaan? JOHANNES: Mä uskon että siinä on paljon sellasesta kyse, että koska jokainen ihminen hahmottaa ittensä niinku ”sijoituksen” tulevaisuuteen, niin jotta se oma kurssi pysyis nousussa, niin pitää pitää ulospäin tosi ristiriidatonta fasaadia, ja sit jos siihen fasaadiin samastuu, alkaa ajatella että on ”kokonaan toi”, niin sit sitä ei voi enää kyseenalaistaa… Toisaalta on olemassa nää kaikki instituutiot, jotka rahottaa julkaisutoimintaa ja tutkimustoimintaa ja muuta, ja niille graafinen suunnittelu on olemassa, se tulee niiden kautta todelliseks, mut ne jättää auki minkälaisia strategioita tällä kentällä voi harjottaa… JAAKKO: Mä oon jotenkin sellasen radikaalin luopumisen kannalla. Puhuttiin just Annin kanssa siitä kirjajutusta, että joku tekee jotain kirjoja… Se on niin jotenkin… Okei, kyl mä tajuun että on jotain kirjoja, ja mä haluun kans kirjoja, mä voin lukee niitä ja ne on kivoja, mut se on mun mielestä myös jotenkin selvää että se on formaattina
84
sairaan yhdentekevää, tavallaan silleen ratkaistu. Se on vaan niin valmis ja se on niinku nyt, ja kyl niit voi olla mut ei se mitä siin kentällä nyt tapahtuu vaikuta kauheen kiinnostavalta (lapsi huutaa, sanoja ei erota) seuraavan sadan vuoden aikana… Se on tosi ok kylmästi vaan hyväksyä se ja etsiä jotain muuta, juttuja. Se olis kauheeta jos se oma sentimentaalisuus olis se vankila missä pitää elää. Tavallaan se että yrittää väkertää jotain sellasii ihanii viiden sadan kappaleen editioita jollain Grafia-apurahalla ja sit myydään silleen sata, ja sit ne lojuu jossain Kiasman kirjakaupassa ja (sana ei erotu) oma vaikutus… Että se tuntuu mun mielestä jotenkin tosi vallanhimottomalta ja söpöltä, mikä on ärsyttävää tai silleen… Ja ehkä se graafinen suunnittelu, ehkä se vaan sama, ehkä se koko juttu on sitä. Että se on sellanen sentimentaalinen söpö juttu ja pitää pitää siit kiinni. JOHANNES: Onhan se paljon sellasta ”for us by us” -juttua, että on joku designeryhteisö, missä ihmiset ostaa toistensa juttuja, käy toistensa avajaisissa, sisustaa asuntojaan toistensa tekemillä huonekaluilla, tai lainaa tai vuokraa toistensa vaatteita, ja tykkää toistensa kuvista Facebookissa ja Instagrammissa… JAAKKO: Mulle on vaan aina ollu… Esimerkiks kun luopui siitä kuvittajaidentiteetistä, siitä että en oo tätä… Niin sit, eihän mun elämä niinku lopu… Eikä maailma lopu… Kaikki vaan menee eteenpäin, ei siinä… Tuntuu että ei se oo niin silleen, miten nyt sanoisi, se ei ole niin dramaattista. JOHANNES: Mut sit toisaalta se yhteisöllisyys on todellista, tai se on sellanen liima… JAAKKO: Mut sekin on sentimentaalinen syy. Että se ei liity mitenkään niihin ideoihin… Miten mä nyt sanoisin. Se ei ehkä oo tarpeeks idealistista. Tai se on myös sillai kuumottavan nöyrää ajatella silleen että pitäis tehdä jotain asiaa sen takia että sais kavereita. Vaik tietysti samalla melkein kaikki asiat tavallaan on sitä. Tai niinku jos ajattelis sillai än äs strategisesti niin myös se että jää sellaseen kuolevaan skeneen niin luultavasti se ei tuu oleen niin siistii tai ehkä ne ei oo sit ne parhaat bileet tai mitään… Mä en tunne et se vaik graafisen suunnittelun kenttä Helsingissä olis jotenkin sellanen… ”must” skene… JOHANNES: Heh. JAAKKO: Tai mä en kuolis vaik mä en sais olla siinä, tai jotain. (naurua) JAAKKO: Ehkä enemmän toisin päin että mä en jaksa just sitä puuhastelua mikä siihen liittyy, tai jotain. (*pling* naisääni: ”Seuraavana, Espoo. Nästa, Esbo.”)
85
JOHANNES: Must tuntuu että aika moni, itseni mukaanlukien, kokee että se on aika väsynyt skene, ihmiset alkaa ehkä olla jo kyllästyneitä toisiinsa, koska kaikki perustuu kuitenkin loppujen lopuksi sellaseen keskinäiseen kilpailuun, tai siin ei synny sellasta kollegialisuutta, koska kilpaillaan kokoajan samoista asiakkaista… JAAKKO: Mä oon kans tosi allerginen siihen laifstailiin mikä siihen liittyy, mä en vaan nää siin mitään siistii, esimerkiks just siin miten kirjotetaan jostain suomalaisista suunnittelijoista New Yorkissa, silleen et siisteintä mitä voi olla on jotkun Finskin puukengät ja Brooklynissä joku yksiö, jotenkin se on se tavallaan Korkein veisu, se on se paras juttu mitä voi tapahtua. Ja se on must ihan kivaa, tai mä oon tavallaan tosi ilonen jos se on kivaa, mut ei siin oo mun mielest mitään… Tai siis mä en nää siinä mitää sellasta eritystä tai tavoteltavaa tai radikaalia tai uutta tai mielenkiintoista tai samaistuttavaa… Heh. Mikä kuulostaa tosi pahalta mut siis sillai… Mut siis samalla tavalla kuin jos joku on vaikka hammaslääkäri niin ei se oo mun mielestä vaan mitenkään mielettömän inspaavaa. JOHANNES: Niin, että se on niin yksityistä… JAAKKO: Niin… Tai se vaan sillai, et ”okei, no, hyvä”. Tai silleen. Että sit ehkä taide on mun mielestä sillai… En mä jaksa nyt ehkä hypettää sitä silleen kauheesti. Ehkä se on mun mielestä silleen että sen telineen huipulla on mun mielestä jotain tyyppejä ketä mä voin oikeesti silleen ajatella että niiden elämä on ihan kreisii, tai se skaala on silleen ihan käsittämätön, tai jotain… Tai se ei oo silleen että jossain vaiheessa se kohtuullisuus loppuu ja sit siin takana on oikeesti jotain muuta. JOHANNES: Graafinen suunnittelu on siinä mielessä tosi steriiliä että se ei vetoa tunteisiin muuta kuin tosi yksinkertaisella tasolla että ”haluun ton” tai ”en haluu tota”. Mut siihen ei liity niinku affekteja… JAAKKO: Niin. Ehkä se on se cooliusjuttu. Coolius on just sitä että ei tunnu miltään… JOHANNES: Niinku sellanen jatkuva ”miinus yks”. JAAKKO: Niin. Tai miinus sata… Ja sit se on jännää mun mielestä miten cooleista jutuista ei yleensä voi sanoa ees mitään muuta kuin sen että ne on cooleja. Tai se on ainoa asia minkä niistä voi tunnistaa… Mä sanoin just Annille, että se mitä mä nään esim jos mä katon jotain julistetta, niin se vois olla kirjotettu millä tahansa fontilla ja mä voisin lukee sen koska mulla on aivot ja mä oon aikuinen ja mä pystyn tunnistamaan tän kirjaimen, että se ei oo mun mielestä mikään sen funktio, että se olis jotenkin ”selkeä”. Että se funktio on se että mä voin tunnistaa sen cooliuden asteen. Että tän cooliusaste on viistoista ja tän cooliusaste on kakstoista ja mä voin päätellä siitä cooliusasteesta
86
kelle se on tarkotettu, että oonks mä osa sitä target grouppia… Mut se on ainoa asia mitä mä voin sanoa siitä… JOHANNES: No mun mielestä se on aika tyhjentävää tässä… JAAKKO: Mut se on ainoastaan yks sellanen sliding scale, tavallaan, ja se tietenkin vaihtuu mitä sen sisällä on, että mikä on ”coolia”. Että asiat niinku menee ylös ja alas sitä skeiliä ajassa… Mut että se on niinku ainoa informaatio mitä graafinen suunnittelu tuottaa. (hiljaisuutta) JOHANNES: Niin… Sit se on aika lähellä vaikka pukeutumista… Että määrittää paikkansa omassa viiteryhmässä… JAAKKO: Niinku tavallaan jos te teette TextEditillä sen ilmeen niin tottakai siinä on myös se demokratiakela, ehkä, vaik se on mun mielestä ihan vitun epärealististä että ”kaikki” vois jotenki tehdä sen, koska ei kaikki saa jotain graafisen suunnittelun toimeksiantoja… JOHANNES: Ei tietenkään… JAAKKO: Mut että se mitä se tulee olemaan on just se että se kommunikoi sen tietyn cooliusasteen… Että nyt on coolia sanoa että ”kuvat on saman arvoisia”, ja sit kakstuhattakuustoista on taas coolia olla joku artesaani, ja jotenkin huovuttaa ne kuvat ja olla sillai että ”rakastan näitä kuvia ja nää on mun tunteita”. JOHANNES: Niin. Tuntuu että toi on se tila mistä on vaikea päästä pois. Astumatta pois ”graafisesta suunnittelusta” kokonaan. JAAKKO: Mut sit se on sama kuin Counter Strike, että pitää ampua ihmisiä jos haluu pelata Counter Strikeä. Tai myös silleen että se on myös tosi ookoo. Mun mielestä sen tajuaminen ei pilaa sitä. Että se on vaan hauskaa tiedostaa se. Että jos se sisältö on coolius niin sit pitää vaan ottaa coolius tosi tosissaan ja bailata sitä, jos haluu bailata sitä kenttää. Että ei voi tavallaan olla niinku moralisti. Tai voi ehkä olla. Mutta sen moraalin pitää sillon kuulua sen cooliuden [kenttään]… Vaan sillai myrkyllisempi ja rasittavampi kela on se että ”design on ongelmanratkaisua” tai ”design auttaa ihmisiä”. Se on paljon raskaampi tie. Paljon raskaampi tapa elää. Koska se on niin vitun epätotta. Tai se on niin epäeksaktia tai jotenkin… JOHANNES: Mä en oo ikinä oikein saanut selvillä mitä tarkotetaan kun puhutaan ”ongelmanratkaisusta”… Muuta kuin sillai että jos sä haluut käyntikortin ja sulla ei oo käyntikorttia niin sillon sulla on ongelma, ja mä teen sulle käyntikortin ja sillon mä oon ratkaissut sun ongelman. JAAKKO: Niin. Niin…
87
JOHANNES: Että se on enemmän sit palvelun tarjontaa, niinku jos sulla on jano niin mä voin kaataa sulle vettä… JAAKKO: Tai jotenkin tosi diipillä tasolla mä luulen että se on totta, niinku että joku on keksinyt lasin. Että on olemassa juomalaseja, se on ongelman ratkaisua. Ja samalla tavalla, että on aakkoset on designia mikä on ratkaissut ongelman että ei ole aakkosia… Mutta se ei vaan toimi kauheen pitkälle. Tai se ei toimi nyt koska kaikki on jo ratkaistu. Ja sit sillai että sitä ei voi erottaa insinööritaidosta. Että mun mielestä insinööriys ja ongelmanratkaisu-graafikkous on niinku sama asia. Esimerkiks kaupunkisuunnittelu on ongelmanratkaisua, sillai oikeesti. Kyl mä niinku ymmärrän millä tavalla voi sanoa että se on ongelmanratkaisua. JOHANNES: Niin. Ehkä graafikot haluis vaan olla jotain pellepelottomia… Meidän proffa Taikissa oli keksinyt sellasen kahvan, minkä avulla voi kantaa ostoskassia ilman että se muovikassi pureutuu sormiin… Ja sit sitä kahvan pintaa vois myydä mainostilana. JAAKKO: Lol. JOHANNES: Niin onhan se jonkunlaista ongelmanratkaisua sekin. JAAKKO: Mikä se ongelma sit oli? JOHANNES: Että käteen sattuu… JAAKKO: Eiks sit voi ottaa vaan jonku repun mukaan sinne kauppaan? Ei mut oikeesti, eiks se ongelma oo se että on olemassa muovikasseja? JOHANNES: Niin. No, vois ajatella että tietynlaiset miehet on ”keksijäluonteita”, sillai oman elämänsä spedepasasia, että rakennetaan mieluummin puol vuotta jotain laitetta, joka tekee jonkun jutun jonka suorittamiseen olis mennyt viis minuuttia… JAAKKO: Mut eiks designia olis tavallaan just se että miten poistaa muovikassit ruokakaupoista? Eikä se että miten tehdä muovikassin kantamisesta miellyttävämpää… Tai se on mun mielestä kreisi logiikka. Että ehkä ongelma on myöskin se että design ei tunnista ongelmia ja se ongelma… No okei, kapitalismi on varmaan sillai suurin ongelma tällä hetkellä, tai joku globaali epätasarvo tai joku ekokatastrofi, ja ehkä design ei vaan käsittele niitä ongelmia. Ehkä se vois olla ongelmanratkaisua, mut sit just ollaan sillai että ”ongelmani on se että sattuu kun kannan tätä ruokaa kassissa himaan” eikä vaik käytetä jotain tuohireppuu, mikä olis ekologisempaa… Se on vaan kreisi jotenkin… JOHANNES: Must tuntuu että monilla graafikoillakin on edelleen sellanen romanttinen ajatus että ne on keksijä-teknikoita…
88
JAAKKO: Niin, että voi keksiä vielä jonkun pyörän uudestaan… Tai ei uudestaan vaan niinku ekaa kertaa… JOHANNES: Ja sit tällasessa tapauksessa kuin vaikka tää kahva, niin ”ongelma” redusoituu siihen huomioarvoon, jolla sit saadaan myytyy mainostilaa, millä lisätään jotain myyntiä… JAAKKO: Se on vaan must niin hullu ajatus että joku olis vielä kakstuhatkolmetoista sillai että maailman ongelma on se ettei oo tarpeeks tavaroita. Tai ei oo tarpeeks jotain ”tuotteita”. Tai siis se on vaan, heh, ihan sairas kela. Se vaan perustuu niinku täysin maailman väärinymmärtämiseen. JOHANNES: Mutta kyllähän toisaalta Suomessa edelleen tuloverotus ja kulutus pitää yllä hyvinvointiyhteiskuntaa… Että keskiluokan kulutus… JAAKKO: Mutta se myös tuhoaa maapallon ja tulee aiheuttamaan ihan vitun paljon isompia… Sellasia ongelmia, niinku ihmisoikeusongelmia ja ekokatastrofeja ja siis jos ajattelee niin… JOHANNES: Niin, mä tarkotain vaan että tää ei oo pelkästään graafikoiden tai vaik arkkitehtien syy… JAAKKO: Ei tietenkään, ei se ookkaan, mut siis mä ajattelen et ehkä joku Artek tai joku siis silleen… Joskus on ollu ehkä oikeesti sellanen tilanne että kantsii rakentaa lisää koska on vaik ihan vitusti ihmisii silleen… (taustalla kuluu lapsen kikatusta, joka melkein heti muuttuu itkuksi) JAAKKO: Että Suomen populaatio on vaik kaksinkertaistunut jossain neljässäkymmennessä vuodessa tai jotain, sit on sillai että ihan vitusti äkkii jotain taloja jotka on halpa ja helppo rakentaa ja huonekaluja kaikille, mitä voi ostaa ja mitkä kestää. Niin se on ehkä oikeesti tilanne että tarvitaan jotain uusia tuotteita jotka toimii uusien teollisten tuotantomuotojen kanssa. Että se on ollut joskus legitiimi kela. Mut sit se ei oo vaan ollut sitä nyt varmaan pariin kymmeneen vuoteen. Tai että se alkaa tuntua nyt vaan niin järjettömältä ajatukselta. Mun mielestä ei voi vaan ajatella sillai Suomen rajojen sisällä. Must se tuntuu tosi epäeettiseltä olla ajattelematta niinku ihmiskuntaa tavallaan sellasen kokonaisuuden kautta, tai maapalloa. Että mun mielestä minkäänlaisissa muissa rajauksissa ei oo kauheesti järkee, paitsi jos ajattelee että on nationalisti niin sit voi ajatella ehkä ”Suomen etua”. JOHANNES: Ehkä ongelma on myös siinä mitä ylipäänsä pidetään ”onnellisuutena”. Että ”kulutusyhteiskunta” on niinku onnistunut kaappaamaan sen, ja sen merkitys on nykyään yhtä kuin kuluttaminen, tietynlainen identiteettiprojekti, minkä ulkopuolelle ei osata
89
nähdä. Ja koska jokaisella on oikeus toteuttaa omaa käsitystään onnellisuudesta, kellään ei myöskään ole oikeutta kyseenalaistaa kenekään toisen valintoja… JAAKKO: Mutta kun siitäkin on tutkimuksia että elintason nousu ei oo enää viiskytluvun jälkeen vaikuttanut vaik suomalaisten onnellisuustasoon, tai että se on jo niinku todistettu että se eii oo totta, tai että se elintason nousu ei oo loputtomasti se ratkaisu. Käytännössä työelämä on nyt kurjistunut vitusti ja se on tosi iso ongelma että ihmisten pitää kokoajan sählätä jotain paskaa että ne sais sen elintason mistä ne ei ees iloitse. (*pling*, naisääni: ”Seuraavana, Pasila. Nästa, Böle. The next stop Pasila.”) JOHANNES: Niin, täs on just tää tilanne että periaatteessa me ollaan vapaita, mutta meidän liikkumatila on rajattu johonkin ”ruudulle”, että me ollaan vapaita valitsemaan miten me kulutetaan ja tehdään töitä, mutta ei esimerkiks että ei kuluta, tai ei tee työtä. Mikä taas liittyy siihen miten meistä tehdään velallisia, esimerkiks luottokorttien avulla, tai asuntolainojen ja niin edelleen… Tai just velan kautta meistä tulee ennalta arvattavia eli ”yhteiskuntakelpoisia”… Tai niinku mä jostain luin, että ihmiset on valmiita puolustamaan omaa orjuuttaan samalla intohimolla kuin että se olis niiden vapaus… JAAKKO: Niin. Ehkä se on se graafisen suunnittelun… Se kela… (*pling*, naisääni: ”Pikajuna, Moskovaan, kello, seitsemäntoista viisikymmentäkahdeksan, lähtee, raiteilta, kolme”) JAAKKO: Jes. Oliks tää niinku tässä. Eiks toi ollut hyvä loppu. (”Intercity kaksi juna, Poriin, kello kahdeksantoista kaksitoista, lähtee, raiteilta, kolme. Intercity juna Joensuuhun…”)
90
7.
Maanantaina iltapäivällä, 2. syyskuuta, olutravintola Punavuoren Ahvenen edustalla. Keskusteluun osallistui runoilija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija Elmeri Terho.
ELMERI: Mä voin sanoo jos on jotain? JOHANNES: Joo, sä saat muokata sitä jälkeenpäin jos sä haluut, jos on jotain… Tää on vaan yks tapa tavallaan kirjottaa… ELMERI: Joo. (~7 sekuntia hiljaisuutta, sytyttimen ääniä) JOHANNES: Tutkimusmenetelmä tai jotain… Tai riisuttu tapa kirjottaa romaania… ELMERI: Joo. Se kuulostaa tosi hyvältä. Mä oon miettinyt kans mitä kirjottaa, ja miten… Kaikkia yksinkertaisia hauskoja juttuja jotka vois toimia yhtä hauskasti kuin tollaset hölmöt runot… JOHANNES: Musta tuntuu että mul on tullut kaikenlaisia oivalluksia näiden keskustelun myötä… Vaikka tää nyt liittyykin jotenkin meidän työhön… ELMERI: Joo. Täydellistä. (~3 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Kaikkien eri alojen duuneista varmaan löytyy kaikkee jännää… Kaikki duunit on duuneja. (hekotusta) ELMERI: Laitoitsä nyt jo sen päälle? JOHANNES: Joo. ELMERI: Kaikki duunit on duuneja. Hehe. JOHANNES: Mä teen siitä noston. ELMERI: Sellaseen tekstiboksiin joka kiertää sitä sitte… Teksti kiertää… (~5 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Herkullista. JOHANNES: Heititsä pois sen lipukkeen? ELMERI: En! Se on siellä.
91
JOHANNES: Ai se on siellä askissa? Niitä on erilaisia… ”Tunnetko itsesi yksinäiseksi…” Eiku ”kakkosluokan kansalaiseksi”? ELMERI: En. Tunnen itteni kolmosluokan kansalaiseksi. JOHANNES: EU haluaa peittää tupakka… ELMERI: Tai ehkä nelos tai vitos. JOHANNES: Orja. (~6 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Oriah. Aalyahin serkku. Oriah. Ei saa palkkaa lainkaan. (naurua) JOHANNES: Pakko laulaa, mut ei saa palkkaa. ELMERI: Se haaksirikkoutuu ja joutuu yksinäiselle saarelle vangiksi. Laulaa ja esiintyy… Oriah. JOHANNES: Mut sekin on nyt kuollut. ELMERI: Niin on… Antoks toi Leo Karhunen jotain käsimerkkejä että se tulee? JOHANNES: Se vaan levitteli käsiään… Että ”en voi mitään”. ELMERI: Niijust… Ne otti siinä dokumentissa. Siinä DocVenturesissa sitte videopuhelun siihen dokumentin tekijään. Ne on vähän semmosii… JOHANNES: Onks ne suomalaisia dokkareita? ELMERI: Ei. Se oli semmosesta intialaisesta, tai siis amerikkalaisesta joka asusteli intias junnuna, joka… JOHANNES: Ai niin mä kuulin siitä. ELMERI: Ryhty opettajaks ja opetti itse keksimiään liikkeitä ja… Sit se oli hauskaa, lopussa ku mietti mitähän nyt tapahtuu, ku siel on ollut semmosii niinku ex-narkkareita ja kaikkee… Et mitä jos se tuhoo sen… JOHANNES: Mä kuulin joltain että se koko pointti mitä se opettaa on että ”it’s all fake”… ELMERI: Varmasti… Mut mähän mietin siinä vielä lopputekstien jälkeen että tulee että ne kaikki on näyttelijöitä siinä… Sillai että kunnolla [katsojaa] perseeseen pannaan… Paitsi minua koska mä tiesin sen, mut ei se ollutkaan. JOHANNES: Niin. ELMERI: Olin valmiina jo selällään, nilkat korvissa, antaa tulla vaan. (hekotusta)
92
JOHANNES: Toi on mun mielestä dokkareissa se kiinnostava taso, että kuinka paljon siitä on keksitty, että siit tulis kiinnostavaa… ELMERI: Niin. Esimerkiks mä en voinut kattoo sitä ”Exit Through the Gift Shop”, koska se oli niin paska. Ja sillai, en mä vieläkään tiedä mitä siin sit tapahtu. Ettei voi olla totta. Ei ihmiset voi olla noin tyhmii… Niin ankee juttu, mitä voi olla. (~6 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Huhhuh. JOHANNES: Ainakin se teki paljon rahaa. ELMERI: Voittiks se, oliks se Oscar ehdokkaana tai jotain? JOHANNES: Tai sit sillä oli paljon rahaa… ELMERI: Tais [Oscar ehdokkaana] ollakkin. Hyi, hyihelvetti. JOHANNES: Niin. Ehkä se on vähän sillai miten Jani Leinonenkin on sillai ”kriittinen”. Se on keksinyt hyvän keinon tehdä rahaa… ELMERI: Hyvä että keksii hyvän keinon tehdä rahaa! Mä en kyl pysty arvostaa silti. (Baaritiskillä) BAARIMIKKO: Moi! ELMERI: Moro. BAARIMIKKO: Mitä sais olla? JOHANNES: Kokakola. ELMERI: Ja mä ottaisin Kuohu Amberin. BAARIMIKKO: Kokis… Perus vai Zero? JOHANNES: Ööö… Vaikka Zero… Mä join jo yhen Monsterin tänään… ELMERI: Ooo… Siinä on varmaan kaloreita! (korkki sihahtaa) BAARIMIKKO: Otatko ihan pullosta vai lasista? JOHANNES: Voisin ottaa sen jäillä lasista… (kolinaa, kilinää) ELMERI: Joo. Se on ihan hyvä jos se pystyy tekeen rahaa sillä mut ärsyttää vaan ne keinot. Miten ihmiset on ihan muna pystyssä. Sellasesta jutusta. Kun se on jo niin monta kertaa aiemmin tehty paremmin. BAARIMIKKO: Tuleeks nää samasta? JOHANNES: Joo.
93
ELMERI: Ja kiinnostavammin. (kohinaa) ELMERI: Niin mä en tiiä mikä siinä kiehtoo sit muu kuin se raha… Motivoi, tehdä semmosta mis ei oo niinku mitään… (rapinaa) ELMERI: Meillä oli tuolla töissä joskus viime vuonna… Se piti näyttelyy siellä… JOHANNES: Banksy? ELMERI: Heh. Eiku Suomen Banksy. Niin niin sitten mä kapinoin sitä vastaan enkä mennyt paikalle. Hain vaan kuohuviinilasin ja lähin sieltä pois. JOHANNES: Sä olit radikaali. ELMERI: Niin, mä olin radikaalimpi. Tekemättä mitään. JOHANNES: Se onkin radikaaleinta mitä voi tehdä. Olla tekemättä mitään. (ääni: piip-piip-piip-piip) JOHANNES: Koska se on ainoa asia nykyään mikä on kiellettyä… Kiitos. ELMERI: Mikähän se oli se Leon… JOHANNES: Mennään vaan johonkin… (suhinaa, kolinaa) ELMERI: Täs on ehkä parempi akustiikka. JOHANNES: Tästä näkis ulos… (tuoleja siirrellään, vetoketju avataan) ELMERI: Näistä saa aika kivoja muotoja, kaikkia armeniankielisiä outoja juttuja. JOHANNES: Millä sä teit ton? ELMERI: Tää on niinku fontti tää… Sitten mä värjäsin tekstilaatikon mustaks ja valkoseks tää teksti ja sit mä vaan ALT pohjassa sillai klik klik klik klik klik… Tuli ihan hauskoja, tosi jännittävii tollasii muotoja. Tosi typeriä. Esimerkiks jos tästä poistais kaikki muut paitsi nää… JOHANNES: Karvasia avaruusolioita… ELMERI: Joilla on mulukku. JOHANNES: Joo. ELMERI: Kippis. JOHANNES: Kippis.
94
ELMERI: Must on kans tyhmää puhua jostain luovasta työstä sillai että se on paskaa.. Mun mielestä se on täysin (kolinaa) kenellekään mitään… Se on tosi typerää… Mutta kai sitä nyt sillei. Mä en oo kuitenkaan mikään kulttuuriministeri, että en vois sanoa tässä näin että se olis shaissee, eiku bullshittii, eiku paskaa… JOHANNES: Sanoks kulttuuriministeri jotain? ELMERI: Siit Kheekistä… Mut mä en tiedä kun se oli siinä Gloriassa, sitte se on kulttuuriministeri, niin olikohan se siinä yksityishenkilönä vai saaks… ministeri, sanoa mitään? Vai onks niin että jos on ministeri pitää miettiä tosi tarkkaan… Kannustaa kaikkia alalla olevia, jotka tukee valtion taloutta. Niinku Cheekilläkin on varmaan aikamoiset verotulot. Ja onhan se kuitenkin aika siistii se meininki, mitä se tekee. Vaikka oonkin ihan samaa mieltä miten Arhinmäki sen sanoi. JOHANNES: Onhan se rehellistä… Siis sekä se mitä Cheek tekee, että se mitä Arhinmäki sano. ELMERI: Kyl mä ymmärrän sen, mut en mä olis tossa sen asemassa sanonut tollasta. JOHANNES: Mut miks se ei sais sanoa sitä ääneen? ELMERI: Tottakai se voi sanoa, mutta kulttuuriministerinä, ei se voi tukea vain ainoastaan sen omii juttuja. Pitää valitettavasti… Kaikkee mistä kansa tykkää… Sanoa että se on hyvä juttu. JOHANNES: Se on varmaan raskasta. Sellasesta saa vatsavaivoja. ELMERI: Se on varmaan tosi inhottavaa. JOHANNES: Tai siis mun mielestä on tärkeetä sanoa jos ei pidä jostain… Vaikka mä oon kyl just huonoin siinä. ELMERI: Sit joku sano että vittu se on ihan pelle, vittu se oli pelle se Arhinmäki, kun heilutti sitä sateenkaarilippua. Mä en tiiä miten se liitty tohon. Tohon juttuun. Että ”ihan merkityksetöntä pelleilyä”. Sit mä mietin että mistä joku Alexander Stubb muistetaan, tollasista maanläheisistä konkreettisista teoista… No ehkä siitä että se juoksee jonkun maratonin, ja sytyttää sikarin, ja jotain tollasta, ja hymyilee ja heiluttaa vähän Angry Birds kännykkää. Niin merkitseeks se mitään? Verrattuna siihen että ottaa johonkin noin sairaaseen ihmisoikeusongelmaan kantaa silleen… Et mä en ymmärrä miten se mun työkaveri sanoikaan noin. Miten pystyy verrata tollasii asioita. JOHANNES: Mä törmäsin just johonkin artikkeliin siitä millaisia maskuliinisuuden malleja Suomen politiikassa esiintyy… Että toisin kuin joskus sata vuotta sitten kun miestä pidettiin silleen sukupuolettomana, neutraalina oliona, niin nykyään ”kriittinen miestutkimus” yrittää selvittää miten se, että on mies ilmenee niinku
95
erilaisina tapoina toimia vaik työelämässä tai politiikassa… Tai että nykyään seksuaalisuus on myös niinku työväline… Että meillä voi olla nykyään sellasta perinteistä maskuliinisuuden ”performointia”, joka on sellasta än äs protestimaskuliinisuutta, tyyliin Timo Soini. Ja sit on toisena ääripäänä tällanen nykyaikainen, metroseksuaali, uusliberalisti, Alexander Stubb… ELMERI: Niin tavallaan, sellanen vähän Jersey Shore metroseksualisti, joka osaa bisnestä. JOHANNES: Tavallaan ne on just ne ylemmän keskiluokan metroseksualistiset miehet, jotka nykyään hallitsee yhteiskunnallisia prosesseja, sellasii prosesseja jotka edellyttää tunneälyä tai sellasta, ja sit tavallaan ne muut, turhautuneet miehet taas voi tukeutua sellaseen naisvihaan tai populismiin ja maalaisromantiikkaan… Ja sit on tällasia alakulttuuri-hahmoja, niinku Paavo Arhinmäki tai Jussi Halla-Aho tai Pekka Haavisto… Jotka vetoaa sit omanlaisiin ihmisiin… ELMERI: Tota tässähän oli hassua se kun lehdistö aina tarttuu näihin juttuihin… Että Cheekkijuttu. Niin sitten Perussuomalaiset voi olla sillai, että ”se on ihan mulkku kun se sanoo tollasta yhelle joka tekee hyvää Suomelle”… JOHANNES: Hassua että Persut sit haluu puolustaa jotain kokoomuslaista räppäriä, mieluumin kuin vassaria… ELMERI: Silti Perussuomalaiset vertas Arhinmäen puoluepolitiikkaa Stalinin tapohin… Mikä oli taas aika ihanasti sanottu. Että jos se sanoo että Cheek on paskaa niin miten se on verrattavissa tohon, johonkin hirmuihmisen juttuihin. Stalle oli vissiin vielä karmivampi kuin Hitlu. JOHANNES: ”Karmivampi kuin Arhinmäki”. (~4 sekuntia hiljaisuutta, viereisessä pöydässä puhutaan) ELMERI: Tota on bommattu selkään tota jätkää. JOHANNES: Haha. ”New York, Legendz”, siinä taitaa lukea. (~3 sekuntia hiljaisuutta, nainen puhuu, sanoja ei erota) JOHANNES: Nyt kun mä suljin sen mun Facebook tilin, niin mä oon tajunnut kuinka mä en tarvii mitään tosta. Että mä oon paljon vapaampi ilman sitä. Mul on enemmän aikaa, ja paradoksaalisesti enemmän sisältöö elämässä. Tavallaan mä haluisin muuttuu vaan täysin näkymättömäks, mut toisaalta tulla sillai todellisemmaks. Mä oon myös tweetannut aika paljon nyt. Noi eri somejutut on niinku eri huumeita, sit niin voi sillai sekakäyttää tai sit voi yrittää pysyä vaan yhessä, tai tasapainottaa toista toisella, sit on joku yhteisvaikutus… Mut just nyt mä nautin siitä että mä oon pääsyt irti Facebookista.
96
ELMERI: Mä mietin tossa viime viikolla ihan samaa. Kuinka mä voisin vaan blokata kaikki noi lööpit. Silleen kun mä istun ruokapöydässä töissä niin siinä on kaikki noi lehdet ja kaikki puhuu niistä. Ja tänään oli taas hyvä esimerkki siitä miten noi iltapäivälehdet on vaan mainospintaa. Joku Elastinen, Kids Voice juttu, iso lööppi, ajattele. Pääuutinen oli se että Elastinen itki kun joku poika lauloi. Miten se voi olla mahdollista, että se on siinä lööppinä. No tietysti, koska tv-kanava ja lehti sopivat yhessä, tai miten ne nyt menee, sillai, että nyt kun on se ohjelma niin ”nytten kirjotatte siitä sitten viikossa sen ja sen verran”. Mitään ei oo tapahtunut. Se on niin läpinäkyvää. Ja sitä pällistellään siinä R-kioskilla. JOHANNES: Ehkä niinku ”oikeet asiat” on niin monimutkasii, että sit tollaset puheenaiheet luo vaan sellasen tunteen, että voi olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun tietää mitä tapahtuu… ELMERI: Varsinkin nyt kun ei oo tapatunut mitään pahaa. No kohta Syyriaan hyökätään. Sehän on sit taas jännittävää. Hykerrellään sit taas toimituksissa. Kun ei oo taas kouluammuskeluja tapahtunut pitkään aikaan. Niin sit onneks Elastinen itkee paskakyyneliä. Heh. Bullshitkyyneliä… Sheissekyynel… Hyh hyh. Mut mä en tiedä miten mä pystyisin blokkaamaan… Ehkä mä en sit vaan kato ollenkaan noita iltalehtiä. Ja itelläkin on se ongelma että silti kattoo. Vaik vihaa sitä. JOHANNES: Mä kuvittelin jotenkin että mä jään jostain ulkopuolelle jos mä en oo Facebookis. ELMERI: Kohtahan alkaa Julkkis Big Brother. Se on varmaan jännittävää. Tavallaan. Tavallaan olis varmaan jännää kattoo ensimmäinen jakso sitä. JOHANNES: Tavallaan Big Brother ei eroo sillai hirveesti arjesta… Ehkä se on se pointti. Mä en oo ikinä sillai seurannu, mä oon vaan lukenu jotain niitä blogeja mis on koottu kaikki alastomuuskohtaukset… ELMERI: Mut siihenkin on varmaan tarkkaan valittu kaikki perseilyjen ääripäät. Että ”otetaan toi koska se ei tuu ton kans toimeen”… Kuinka ankeeta on edes miettii kuinka perseestä on Big Brother! Kertoo kyl mustakin aika paljon silleen. JOHANNES: Niin, pitäs vaan tehdä jotain ihan muuta. ELMERI: Siinä mä oon itekin. Se on vaan niinku se mediaani tästä kaikesta, ja mä oon vaan niinku osa sitä. JOHANNES: En mä tiiä, ehkä kaikki uutiset ja juorut ja somepäivitykset vaan on tarpeellisii, tai ne korvaa sen, että olis oikeesti yhteydessä ihmisiin. Voi kattoo Emmerdalea ja kokea millasta olis jos olis perhe, tai voi lukee Madeleinen vauvauutisia kun ei itellä oo
97
vauvaa, tai voi päivitellä Mikael Jugnerin rakkauselämää kun ei itellä oo rakkauselämää… ELMERI: Kuvittavin… Kuvottavin! Kuvittavin. Kuvottavin mainos mitä mä oon nähnyt oli MTV3 Maxin kampanja missä mies ja nainen, perheen isä ja äiti… Se nainen sanoo ”välillä minä elän”, ja sit se pettää, ja se mies tekee jotain ruokaa lapsille, ja sit se sanoo ”välillä minäkin elän”, tee äm äs, ja sit se ryöstää pankin, on urheilusankari, tekee kaikkee. Mut kaikista kauheinta siinä on se että se nainen vaan tekee huorin. Se on se siistein juttu mitä tää, luultavasti miespuolinen copy, on keksinyt sille. Uskomatonta! Että se on mennyt läpi. Törkeintä mitä voi olla. JOHANNES: Mikä se idea on? ELMERI: Se idea on se että ne elää ”välillä”, eli ne katsoo sen tyyppisiä ohjelmia ja sarjoja. Tavallisia tylsiä ihmisiä, ja sit välillä ne ”elää”, eli katsoo niit sarjoja missä ryöstetään pankkeja ja pelataan lätkää ja tehdään huorin. Ja se on vaan surullista että sen naisen rooli on tollanen ruma juttu. JOHANNES: Tietyssä mielessä, miten elämä nyt on järjestetty, niin mun mielestä se olis ihan oikein. Tää nyt ei ehkä enää liity tohon mainokseen, mut tos kaikessa on mun mielestä jotain tosi pahasti vialla. Tai siis miksei ne vaan eroa. Tai jos voi elää vaan välillä niin tottakai tekee sit huorin. Jos asuu vankilassa. Nainen on raskaana monta vuotta elämästään ja joutuu olemaan kotona sillävälin kun mies käy töissä ja kapakassa ja lätkämatseissa. Tai perheellä on jotenkin niin keskeinen rooli, se on niinku kahen ihmisen yhteinen työleiri, minkä tarkotus on kesyttää ihminen sillai ”yhteiskuntakelpoiseks”. Avioliitto solmitaan ”yhteiskunnan säilymisen” nimissä, jotta otettais asuntovelkaa, joka maksetaan tekemällä jotain paskaa työtä, ja työpäivän päätteeks on niin masentunut ja väsynyt että ei jaksa muuta ku dokata tai kattoo lätkää… ELMERI: Toisaalta, jos mies olis se joka pettää. Niin se olis vaan cool jäbä, menee joku uus Zaran paita, mis on leveet kaulukset, jonnekkin… Se ei olis ollu niin paha. Mut nyt se äiti peittelee lapset nukkumaan ja sit vaihtuu että se viettelee jotain… JOHANNES: Niin. Ehkä mies vaan oikeesti pettää. ELMERI: Eli toi oli just oikein tehty. Koska mies pettää oikeesti. Niin se varmaan menee. Mä en ollut taas ajatellut tarpeeks pitkälle tota… Mut mä en pidä siit mainoksesta ollenkaan. Kuvottava mainos. Pisti vihaseks.
98
JOHANNES: Ne on kans karseita ne sellaset mainokset missä ikään kuin kuvataan ”koko elämä”… Se tais olla joku pankki tai joku, tai sit oli se Getty Images, missä tipu syntyy munasta, sit vauva syö velliä, sit lapsi leikkii koiran kanssa, sit poika ja tyttölapsi tapaa ensin sillai latenssivaiheen leikeissä, sit teininä ne pitää kädestä, sit aukuisena ne on töissä ja bailaa ja käy sodassa ja joutuu sairaalaan ja sit lentää lentokoneella ja lopussa ne halaa ja pussaa ja sit syntyy taas joku kanavauva munasta… Mua jotenki oksettaa noi… (iPhone5 soi) ELMERI: No moi. (taustalta kuuluu innostuneen oloinen miesääni: ”pistä nyt sillai perstuntumalta joku kiva arvio”) ELMERI: Eikun mä oon Johanneksen kanssa tässä totaaa… Ahvenessa. JOHANNES: (kuiskaa) Mä käyn vessassa. (kolinaa) ELMERI: En meinaa olla. Me tehdään semmosta pientä… Haastatteluntynkää. (taustalla kuuluu innostuneen oloinen naisääni: ”mul on kyllä hirveen paljon mielenkiinnon kohteita”) ELMERI: Sä meet salille vai? (naisääni taustalla: ”tai se on hirveen vaikee määritellä sitä”) ELMERI: Joo. Mä nyt oon täällä jos sallinette… En aijo olla pitkään. Mut tota. (naisääni taustalla: ”kyl mä käyn taidenäyttelyissä tai silleen...”) ELMERI: Joo. No. Moi. (kolinaa) ELMERI: Joo, Tiina meni kotiin peseen pyykkiä ja siivoomaan. JOHANNES: Ehkä sekin välillä elää? ELMERI: Sit mä sanoin että mä oon Johanneksen kanssa baarissa että tehdään sellasta haastatteluntynkäjuttuu, kun kuulostaa paremmalta ilmottaa noin… Mutta joo. Mä oon ollut tosi onnellinen nytte. --JOHANNES: nyt päälle… Mihinköhän Leo meni, se käveli tosta ohi? ELMERI: Ai nyt just? Mihinköhän se meni. Soitanks mä? Toivottavasti… No on se jonkun Leon numero ainakin. (naisääni taustalla: ”mua ei suurin osa ees kiinnosta, mä en ees tiiä miltä ne näyttää, mä en tiiä mitkä niiden nimet on”)
99
ELMERI: No haloo. (naisääni taustalla: ”että en mä kyl pidä kaikesta musiikista. Joku on jopa tosi häiritsevää… En mä oon vaan niinku jotenki pystynyt”) ELMERI: No siis tässä, täs tota Ahvenessa. No mä en tiiä mikä paikka se on, me ollaan Johanneksen kanssa täs toises päässä… Aa siis, sä tarkotit että sä oon menossa *palaveriin* sinne, mä ymmärsin jotenkin että sä tuut meidän kanssa tänne tota… Joo joo. Just just, mä luulin että se oli ironiaa niinkuin kaikki nykyään. Joo. Palaillaan. Moi. (~2 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Eli se oikeesti oli menossa palaveriin. JOHANNES: Sepäs hullua. ELMERI: Niin on. Siitä ei hyvää seuraa. JOHANNES: Niinkuin pitäis palaveria omassa sängyssä. Annakerttu aina sano että sängyssä ei saa tehä töitä. Sänky on pyhä. Mut sängyssä mä teen töitä parhaita. Ja mulle ehkä mikään ei oo pyhää. Tai on. ELMERI: Mulle Tiina sanoo että sängyssä ei saa syödä. ”Et saa syödä”. ”Mut mä syön kuitenkin sit kun sä et oo täällä”. Mä myönnän rehellisesti että mä aion kuitenkin sit syödä sängyssä. Voi voi… Mut aika perus ihmisenähän tässä sit mennään, kun on kaikkii tällasia ongelmia mistä äsken puhuttiin. Ja hyvin menee kun on kaikkee peruskamaa, työtä ja ongelmia ja kaikkee! Sitähän se on. Ei oo ainakaan perus tylsää. Että se perustylsyys on kärjistynyt tommoseks, niin sekin on parempi kuin se perus tylsyys. Jotenkin. JOHANNES: Niin. Joku joogi tai zen munkkikin mieluummin ajattelee ”ei mitään” kuin ei ajattele mitään. Tai niinku Tohtori Glas [Hjalmar Söderbergin romaanissa] sanoo, ensisijaisesti ihminen haluu tulla rakastetuks, mutta jos se ei onnistu, niin sit ihailluks, ja jos ei ihailluks niin pelätyks, ja jos ei pelätyks niin vihatuks. Koska vain välinpitämättömyys on sietämätöntä… Että se tyhjyys on se mikä on kaikista pelottavinta. ELMERI: Niin mä ajattelin just, että apina jota ei ole, juoksee mereen jota ei ole. Jotain pari mukavaa elementtiä, niinkuin meri, ja apina joka on niinku elävä mut tyhmä, niin se on kiva ajatella sitä… Hienoja unia on kyl näkynyt kans. Tohon edelliseen liittyen... JOHANNES: Se oli kyl kans nerokas, että ”laita sinne Hessu”, jota ei ole, joka sanoo ei mitään… ELMERI: Kolme pistettä! OIikohan tässä siitä… Mun mielestä tässä oli joku Hessu juttu… (paperin rapistelua)
100
ELMERI: Hetkinen. Mä lisäsin sen ihan viime hetkillä tänne. (taustalla miesääni: ”kaks keikkaa, kolme keikkaa, niin jossain vaiheessa alkaa vähän väsyttää…”) ELMERI: Niin tossa on toi arvoitus…
hessu ratsastaa pollella kylään. polle ei ole juonut eikä syönyt kymmeneen päivään. kylässä on kaksi taloa. toisessa talossa on talli, ja toisessa sänky. taloja on kaksi. hessu asuu toisessa, mutta kukaan ei asu niissä. onko oikeutettua antaa pollen lepuuttaa koipiaan. hessu makaa puupedillä. hessu on ihminen. hessu ei ole ihminen. ELMERI: Toi on kolmen pisteen vihje toi Hessu on ihminen, Hessu ei ole ihminen. Niin jotain tommosta… JOHANNES: Toi on tollanen kōan arvoitus… ELMERI: Kyllä. Se rauhoittaa kun ei tajuu. Mut hyvin oon nukkunut. Mä en oo nähnyt painajaisia nyt kolmeen viikkoon. Tai kahteen viikkoon. Mitä mä oon nähnyt kokoajan, jatkuvasti. Kauheeta taistelua, että mä herään, että Tiina sanoo että mä puren hampaat yhteen ja kiroilen ja tärisen, niin semmosta ei oo ollut enää. Se on hauskaa. JOHANNES: Mulla oli pari yötä sitten uni, että mä oon risteilyaluksella, joka on saapumassa satamaan. Tax Freessa on kaikki alennuksessa, on valtavasti tavaraa laareissa, mut mä en osaa päättää mitä mä haluun, ja mulla on jotkut luistimet jaloissa, niin mä vaan kompastelen siellä, ja on hirveet jonot, ja mä meen jonottamaan kassalle vaikka mä en tiedä mitä mä haluun… ELMERI: Ja sä seisot siinä ja sä stressaat mitä sä haluut… JOHANNES: Mä stressaan, ja kun mä tuun kassalle mä en vieläkään tiedä mitä mä haluun, ja muut jonossa suuttuu mulle, ja joku sanoo mulle että mä haluun kaapelin, joka muuttaa puheen tekstiksi ja tekstin puheeksi… ELMERI: Joo. Mä oon nähnyt joka yö pelkästään vanhoja unia lapsuudesta ja nuoruudesta. Ainakin mä kuvittelen. Ja jotkut pitää paikkansa koska mä muistan vahvasti ne. Siis ihan kaikki liittyy, mä meen vanhoihin unimaailmoihin, jotka on edelleen siellä, vähän vanhentuneena vaan, se on ihanaa…
101
JOHANNES: Ai niin että näkee että aikaa on kulunut… ELMERI: Joo! Ja ne on vieläkin siellä, samat yksityiskohdat jotka on tarkkoja, tulee nostalginen ja hyvä olo, unien se fiilis on semmonen mitä ei voi sanoin selittää ikinä! Niistä saa vaan semmosessa puoliunitilassa sellasia sekunnin kymmenesosan välähdyksiä, jotka muistaa, sit ne häviä… JOHANNES: Nääksä ne niinku vahvoina kuvina… ELMERI: Joo, nään! Se on ihan sillai first person shooter -meininkiä. Kaikista tärkeintä unissa on miljöö, ja arkkitehtuuri, no vaik puolen hehtaarin kokoinen juttu missä on jotain riisiviljelmiä ja tietynsuuntaisia teitä ja siellä on tietynlainen joku funkkistalo, missä on tietyn mallinen katos, jossain sisäänkäynnissä, tollasii tosi tarkkoja juttuja… Esineitä. Mä näin unen äsken missä oli asuinalue Helsingissä, jossain Pasilan lähellä, missä oli retkeily kautta sotakauppa, niin siellä oli semmonen hieno North Facen kolmen nukuttava, siis… nukkumissäkki, siis mikä se on ”soovsäkke”, mikä se on, unisäkki, mikähän se on, se missä nukutaan? JOHANNES: Sänkysäkki? ELMERI: Soovsäkken! (naurua) ELMERI: Makuupussi! JOHANNES: Sitäkö sä ajoit takaa? Mä luulin että sä tarkotit sellasta Fatboy säkkituolipussia… ELMERI: Eikun se oli makuupussi, ja se oli niin hieno, ja se oli levitettynä ja siihen mahtu kolme ihmistä nukkumaan ja siinä oli kaikkii teknisiä juttuja ja kaikkii mesh juttuja, se oli niin siistiä… Sit siellä oli rannekelloja mitkä oli niinku Super Nintendon pelejä muutaman tuuman kellotauluissa. Sit mä maistoin vanhaa Jerky Beeffiä, minkä mä olin muka maistanut unessa joskus nuoruudessa, ja ne oli vähän vanhentuneen makuisia. JOHANNES: Mä näin jonkin aikaa sitten unen missä on jotain bisnesnaisia, jotka ajaa mua takaa, koska ne haluu mun läppärin, ja ne heittelee mua tikoilla, ja ne tikat osuu mua rintaan… ELMERI: Sattuks se? JOHANNES: Sattu, koska ne tikat uppos mun lihaan. Ja sit tota… Mä piilotan mun läppärin johonkin puun juureen, mut ne löytää sen ja rikkoo sen… ELMERI: Hmm… Sitten mä oon nähnyt kans… Sit mä näin noita lapsuusunia, ku mä näin yhtäkkii semmosen unen – ”yhtäkkii”!
102
Niinku porilaiset sanoo ”nopeesti”, jos ne sanoo että, jos mä oon kaupassa ja sanon että ”mä haen nopeesti vielä ton sellerin” niin ”mä haen yhtäkkii ton sellerin”… Se on tosi hämmentävää… Niin mä näin semmosen unen missä tapasin mun lapsuuden ihastukseni, semmosen tytön, mitä mä en oo muistanut, mä tapasin sen laivalla, ja siinä oli se sama tunne, se sama ihastuksen tunne mikä oli sillonkin, ihan niinku se olis muka se… Ehkä mä vaan huijasin ja simuloin sitä sillai että mä kuvittelin että se oli sama. Mut ihmeellisii tommosii vanhan ajan unia. Ja ei välttämättä mitään negatiivisia. Niinku kauheen ahdistavia. Mut jotain työkiireunia, että mun pitää tehdä leiskaa, ja sit mun materiaali on marsipaania, ja sit mä teen relieffejä siihen marsipaaniin… Marsipaanirelieffejä. Leiskoja. JOHANNES: Niin. Mä luin just jostain ohjelmoijasta joka oli alkanut ratkomaan töihin liittyviä ongelmia unissaankin… Ja sit se sai burnoutin. ELMERI: Okei. Tota, noh, näitä juttujahan mä, kun mä tein mun opinnäytetyön, niin siinä mä lässytin niistä tekniikoista, että miten mä muistan ne unet, miten mä voin hyödyntää niitä. Sit mä tajusin sen, kun mä nään hirveesti unia että mä oon julkisissa, niinku taukotilossa, niinku pukuhuoneissa ja tollasissa. Hirveesti näkee semmosia unia. Sit on siellä ihan rauhassa ja saa tutkia kaikkii rapattuja pintoja, irtoomisia ja pukuhuoneen metallikaappien kolhuja… Siinä tulee semmonen ”hykerryttävä” olo… Hykerryttää aivoissa kun tuntuu niin hyvältä. Sit kokeili, missä vois än äs oikeessa elämässä olla semmosia paikkoja, että menis rauhassa jonnekin taukotilaan, ja kattelis yksityiskohtia, ei menis kiireessä, olis siellä, niin se autto tuomaan semmosta fiilistä, koska mä huomasin hirveen usein ne liittyy taukotiloihin, ja semmosia että mä lukitsen sen ja saan olla ihan rauhassa jossain pukukopissa ja fiilistellä, koskettaa jotain seinää… Sit kun on kosketellut seiniä… (hekotusta) ELMERI: Niin sit tulee ne samat unifiilikset mitä saa yleensä ainoastaan kun on vajoomassa uneen… Et sitä kannattaa kokeilla, että jos muistaa mikä se paikka ja miljöö on niin hakeutua sinne ja fiilistellä rauhassa ja ajan kanssa… Aika jännittävää. JOHANNES: Niin se on kyl tylsää jos työt tulee uniin… ELMERI: Tää on loppu! Mitä se tarkoittaa! JOHANNES: Oho. ELMERI: Olisiksä viel londinu mulle yhen? JOHANNES: Juuh.
103
ELMERI: Se olis fantastista! JOHANNES: Mä voin antaa mun kortin. Ootas mä yritän miettii, se on kolme nolla nolla viis. ELMERI: Kolme nolla nolla viis. Joo. (kolinaa. Miesääni taustalla: ”…oikeesti suuri elämys siitä että olis oikeesti, että miten niinku erilaisia ihmisten käsitykset voi olla, että usein me ollaan vaan niin omissa [kolinaa] … Naisääni taustalla: ”Niin niin, sillai koska osahan on aika rajottuneita, vaik on sit sillai että ’joo joo’ [kolinaa] … Miesääni: ”se on kans niinku tyhmää, ja on erilaisia arvomaailmoja [kolinaa] … ja yks mielenkiintoinen juttu, nyt tässä kun istutaan, niin ihmisen elämää on tutkittu, tai koen itsekin edustavani samaa ihmiskoetta, mut tää on niinku tutkittu, että netistä lähteneet suhteet kestää keskimäärin paremmin kuin ne jotka, niinku, lähtee tuolta baarista tai jostain, ja se syyhän on periaatteessa se, että jos sä poimit jonkun jostain baarista ja randomilla, niin se lähtee nimenomaan siitä fyysisestä habituksesta ja vetovoimasta, eikä välttämättä tuu ihan hirveesti mietittyä että mitä ne niinku, mitkä arvot on, ja millast, mitä toinen oikeesti ylipäätän niinku haluu elämältä, missä näkee ittensä viidentoista vuoden päästä, tai kolmenkymmenen vuoden päästä…” Naisääni: ”Mut mistä tietää että, kun mun kaveritkin sano, että se on tosi viihdyttävää [kolinaa] ….” ) ELMERI: Kiitos! Se oli viis viiskyt. Taas oli kallistunut. JOHANNES: Sä sait jotain alennusta tolla kortilla? ELMERI: Joo se oli neljä viiskyt, sit se hyppää, se on kuus viiskyt, mut tällä kortilla se on viis viiskyt. JOHANNES Pitäiskö käydä röökillä? ELMERI: Joo käydään vaan. Nauhottaaks toi vielä? JOHANNES: Joo. ELMERI: Otetaaks se mukaan? JOHANNES: Otetaan! (kolinaa) JOHANNES: Tää on ensimmäinen nauhoitus jossa siirrytään paikasta toiseen… ELMERI: Vai siirrytäänkö! JOHANNES: Kolistellaan vaan. (lisää kolinaa) JOHANNES: Anteeks, haluaisittekste lukea tätä sillä välin kun me käydään ulkona, ja sit kertoa meille millaisia ajatuksia se herätti? Vai onko teillä kiire?
104
VANHA ROUVA: Ei, kun meillä ei ole silmälaseja. JOHANNES: Ei silmälaseja, no ei siinä tapauksessa, ymmärrän, tää on tosi pientä tekstiä. (~6 sekuntia ei puhetta, kolinaa, suhinaa) JOHANNES: Olinks mä liian hyökkäävä? ELMERI: Et. Et ollenkaan. JOHANNES: Mä vaan ajattelin että ne olis saattaneet nauttia siitä. (autojen ääniä, sytyttimen ääniä) ELMERI: Parhaat fiilikset mitä oon ikinä saanut on unista. Ja niiden muistamisesta. Ja niihin palaamisesta. Ja ei voi niinku uskoa että palaa siihen paikkaan. Onkohan se surullista? Että ehdottomasti, niitä ei voi verrata mihinkään. Niinku än äs oikean elämän juttuihin. JOHANNES: Mutta sulla onkin tosi rikas mielikuvitus, ”kaunis mieli” niin sanotusti. ELMERI: Niin. Mä oon hullu. JOHANNES: Monien ihmisten unet esimerkiks on tosi tylsiä. Tai mitä ne kertoo niistä. Tai yks mun kaveri kysy multa joskus, kun mä sanoin että mä kirjotan päiväkirjaa, että eiks siitä tuu tosi tylsää, että joka päivä kirjottaa vaan että ”heräsin aamulla, söin, menin kouluun, tulin kotiin, söin, menin nukkumaan”… ELMERI: Hehehe. Ehkä jollain on tollasta! (~4 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Mitähän vielä niistä unitekniikoista… JOHANNES: Onks sulla usein niin että pystyt vaikuttamaan niiden sisältöön? ELMERI: On, on kyllä, että pinnistää ja päättää että tohon nousee nyt tommonen rakennus ja tommonen hahmo tulee juttelemaan mulle… Ne vaan tosi harvoin onnistuu täydellisesti. Välllä ne hajoo ne jutut… Unet on niin mielettömiä. Mä en ikinä pysty kertomaan niistä. Miltä ne tuntuu. Ne ei oo samoja fiiliksiä kuin mitä valveilla pystyy tuntemaan. Tai nousuhumala, tai rakastuminen, ne ei oo mitään, ne on kaikki ihan uniikkeja… Ja sitten se on onni jos palaa johonkin. Välillä kuvittelee että löytää sen paikan, mutta sit ne onkin rapistuneet ne paikat, tietysti… Tottakai… (~4 sekuntia hiljaisuutta) ELMERI: Mut sitten se yks tekniikka on se että herää yöllä ja piirtää piirustuskirjaan, piirtää pimeessä, ettei näe mitään. Ne on tosi, aitoja, ne muodot mitä niistä tulee… Niitä voi käyttää vaikka sit noissa runokirjoissa.
105
JOHANNES: Mä oon kans nähnyt joskus mielestäni maailman nerokkaimman sarjakuvan, ja sit herännyt ja yrittänyt piirtää sen, mut sit aamulla kun mä katoin sitä se oli ihan typerä eikä siinä ollut mitään järkee… ELMERI: Mä en tiiä muuta ku sen että ne muodot on yllättäviä. Ja sitten kun on kattonut niitä skitsofreenikkojen tekemiä jännittäviä piirustuksia, mistä ei voi ymmärtää mihin ratkaisuihin ne on päätynyt, niin ne on samalla tavalla vitun vaikeita, niin ettei niitä pysty tekemään… Niitä sit yrittää apinoida päivisin sillai että menee koskettelemaan seiniä, ja pukukoppeihin… Joskus se toimii… JOHANNES: Niin kun hereillä ei vaan voi ymmärtää… Tai se semmonen ”koodaamaton virta” joudutaan muuttamaan vaan banaaliks puheeks missä pitäis olla jotain järkeä ja joku ”juoni”, tai se uni on vaan niin paljon rikkaampi, koska se ei oo niinku valmis vielä… ELMERI: Esimerkiks se että sä otat matkalla valokuvia ja näytät kavereilles niin eihän se kerro yhtään mitään mistään. (~5 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne menee vaan pilalle. Ehkä se on vähän sellanen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta. ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonkin Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä. JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen! ELMERI: Kyllä. No toi some juttunsa nyt on vähän oma juttunsa. Vähän niinku LinkedIn. JOHANNES: Jossain oli joku otsikko: ”Työnantaja, älä tuijota työnhakijan CV:tä, vaan mene katsomaan hänen Facebooksivuaan.” ELMERI: Mitä ei sais tehdä edes! JOHANNES: Ja Kela oli evännyt joltain pariskunnalta asumistuet, koska oli käynyt ilmi että ne on yhdessä, vaikka ne oli ilmottanut viranomasille, että ne on vaan kämppiksiä…
106
ELMERI: Ihmeellistä. Eihän ne sais tehdä niin. Niiden pitäis tehdä hirvittävä tutkimustyö, mihin niillä ei oo oikeutta. Tai jotain. JOHANNES: Niin. Me tavallaan valvotaan itse itseämme tehokkaammin kuin mikään poliisilaitos. (~11 sekuntia askelia, kolinaa) ELMERI: Ymmärsithän sä ton, että toi on kolmonen? JOHANNES: Aaa. En. Sitä mä en ajatellutkaan! Mä luulin että se on suojatie… ELMERI: Eikun (hekotusta) se on [roomalainen] kolmonen, se ei oo tie. JOHANNES: Niin joo, se on vaan lytistetty tollai jotain kaheksankyt prosenttia… ELMERI: Joo se on lytistetty. JOHANNES: Tottakai. ELMERI: Kyllä. JOHANNES: Noi on kivoja noi kohdat, että noi on niin pieniä että se on ”virhe”… ELMERI: Vähän niinkuin se Tamarinin är-kirjaimen pieni väkänen siellä. Mitä ei sais ikinä logoissa olla. Semmosia suhteettoman pieniä yksityiskohtia… (paperin rapistelua) ELMERI: Tää oli yhestä unesta minkä mä piirsin aamulla. Mikä keskitty tähän kohtaan. Sit mä hengasin tossa ton katoksen päällä, ja sit siinä ei ollut muuta kuin tää, tie lähti tonne ja tie lähti tonne, ja se herätti jotain fiiliksiä. JOHANNES: Mä katoin että se on vähän akuankan näkönen… ELMERI: Kai se sekin voi olla. (paperin rapistelua) ELMERI: Niin tää on kun oltiin Mikon kans Köpiksessä viime vuonna. Oltiin puistossa ja tehtiin jotain pseudotieteitä. Mikä hirveesti ”teki järkeä” niin sanotusti, make sense, miten se nyt sanotaan, tekee järkeä, tehdä järkeä, mut en mä sit oikeastaan muista mitä nää tarkottaa. Siellä on jotain naamareita jotka kiertää tonne ja jakautuu ja sit ne naamarit menee murskaks tonne noin. Ne jää rikkinäisinä sinne alas… JOHANNES: Tää muistuttaa mua unesta mikä mulla oli lapsena, ehkä mulla oli kuumetta tai jotain. Iso King Kong söi mut, ja mä olin sen vatsalaukussa, ja kaikki mun eri ruuminosat oli sillai irrallaan toisistaan, lillu siellä ympärinsä, ja sit siellä oli myös se Mad-hahmo,
107
Alfred E. Neuman, se pisamanaamainen poika, ja me sovitaan että meidän irtonaiset kädet auttaa toisiaan kasaamaan meidän kehot… Niin sit me oltiin molemmat ehjiä ja viillettiin auki sen King Kongin vatsa ja päästiin ulos. ELMERI: Vähän niinkuin muuan Joona niminen hahmo, käveli valaan vatsasta ulos. JOHANNES: Sillai, nyt tulee mieleen että se on vähän niinku Osiris myytti, missä Osiriksen veli murhaa Osiriksen ja pilkkoo sen pienii paloihin ja levittää ympäri Egyptiä… Sit Osiriksen vaimo Isis kerää ne palat ja liimaa ne yhteen… ELMERI: Joo. Niitä on varmaan paljonkin… Sit mä oon tietty nähnyt paljon klassisia hampaanirtoomisunia, teini-iästä lähtien, perus seksuaalisuus-kehittymisjuttuu… JOHANNES: Mulla on sellasia edelleen. ELMERI: Mä oon nähnyt viimeksi [ei erota], ja sit ne heiluu ja niitä tippuu ja ne on paskana, niin semmosen mä näin, se oli aika hauskaa kyllä, pitkästä aikaa, muisti, hirvee kiristys leuassa, kaikki tippuu… JOHANNES: Mätänee… ELMERI: Kyllä. Mätänee… Sit semmoset unet on kans hauskoja mis sut tapetaan tai telotetaan. JOHANNES: Joo, mä oon kans usein kuollut unissani. ELMERI: Niin mäkin. JOHANNES: Mua on ammuttu jollain konekiiväärillä, tai puukotettu, tai pilkottu palasiks, tai jollai juustohöylällä, tai just joku pommi, tai että tippuu jostain korkeelta… ELMERI: Sama juttu. Telotettu kuoliaaks. Ammuttu päähän. Mä nään hirveesti unia sellasista rapistuneista venäläisistä puukylistä, hirsilinnakyliä, missä asuu jotain meth narkkareita, joilla on jotain salamyhkästä bisnestä, ne on jotain puoli-ihmisiä, ja mä meen sinne ja se on tosi outoa. Sit mut viedään tapettavaks jonnekin. Ihmeellisiä hirsilinnoja. Bomba. Missä se Bomba talo olikaan? Karjalassa, mestoilla, jossain. Joku legendaarinen hirsilinna jossain. JOHANNES: En tiedä. (~5 sekuntia hiljaisuutta, siitten Elmeri alkaa hyräillä Seals & Crofts kappaletta ”Summer Breeze”) ELMERI: Olis hirveetä olla ton näkönen sivuprofiililtaan. ”Oblah”. JOHANNES: Toi muistuttaa sitä mykkää miestä joka kerjää keskustassa.
108
(Elmeri jatkaa hyräilyä, paprin rapistelua) JOHANNES: Onks tää pastissi siitä… ELMERI: On. Joo mä just tajusin. Bol. JOHANNES: Bilbol. ELMERI: Mä vast vähän aikaa sit tajusin, että se on siitä. JOHANNES: Olitsä ”bilbolla” kun sä teit ton? ELMERI: Mikä vittu se on, Gallen Kallela, Akseli Gallen-Kallelan autokuva. JOHANNES: Tolla on tommoset valtavat sieraimet. ELMERI: Ja pussit. JOHANNES: Kivekset nenän alla… Se näyttää tyytyväiseltä. ELMERI: Niin näyttää… Ehkä se on Hessu. JOHANNES: Se on ”tulessa”… ELMERI: Hirveesti ”viiliä” esiintyy näissä mun runoissa. Viili varmaan tarkottaa sellasta verkkaista ajan kulua… Viili. Se on niinku elämää, niinku spermaa, sellasta hitaasti liikkuvaa. Ehkä. JOHANNES: Lima on kiehtovaa. ELMERI: Mmm. (Paperin rapistelua) JOHANNES: Tahmea on inhottavinta, se tarttuu, eikä sitä saa pois… Se tarrautuu suhun. Niinku kuolema… ELMERI: Varsinkin jos se on sellasten inhottavien hyönteisten limavisvaa… JOHANNES: Saksalaiset aikoinaan keksi että ihminen voidaan kastaa hunajaan ja kärpäset sit munii siihen ja syö sen… ELMERI: Kiinalaiset! JOHANNES: Ehkä ne oli kiinalaiset. ELMERI: Mä luin että se oli hirvee kidutuskeino, että ne juotti hunajaa ja maitoa, ja sitten ne vei sen luodolle ja siveli hunajalla ja sitten pikkueläimet tuli munimaan sen haavoihin, ja sitä pidettiin elossa, viisikin päivää, ja se kipu on sellasta… Se kuoli varmaan sit. JOHANNES: Kiinalaisilla oli myös se viipalointi, slow slicing, että viilletään hitaasti pieniä paloja kerralla… Jos oli tappanut vanhempansa tai pettänyt… ELMERI: Se oli se ”tuhat viiltoa” juttu!
109
JOHANNES: Niin, se oli sekä julkinen nöyryytys, sit hidas kuolema ja sit vielä tuonpuoleisessa sun ruumis on palasina, epäkokonainen… ELMERI: Niistä löytyy ikäviä mustavalkoisia kuvia, vielä kun se kiellettiin vasta tuhatyhdeksänsataaluvun alussa, tuhatyhdeksänsataaviis, kiellettiin mun mielestä… JOHANNES: Mun mielestä se on kiinnostava kela että ”syyllisyys” on tullut oikeuskäytäntöihin tosi myöhään. Tai rankaiseminen on merkinnyt tosi montaa eri asiaa aikoinaan, ihan eri asioita kuin nykyään… Mut niin kauan ku rangaistukset kohdistu suoraan ruumiiseen, niinkuin kidutus, niin ketään ei kiinnostanut missä mielentilassa sä olit tehnyt, tai mitä motiiveja sulla oli tehdä se rikos… Ja sellasessa tilanteessa se rikoksen tekijä ei vielä kokenut syyllisyyttä siit teostaan, se ei katunut, tai ajatellu ”voi kun mä en olis tehnyt sitä”, vaan se ajatteli vaan ”vittu kun mä jäin kiinni, vittu kun tää meni pieleen tää juttu”… Että niin kauan kun ihminen vastas teoistaan sen ruumilla niin ketään ei kiinnostanut sen ”sielu” tai ”omatunto”… ELMERI: Syyllisyys on kyllä hassua, että jos sä podet syyllisyyttä niin sä saat pienemmän kakun… JOHANNES: Nimenomaan. ELMERI: Ilmeisesti se menee niin. Toi on jännittävä kyllä toi ”kadutko tekoa?”… Tänään Hesarissa oli siitä, mä en halunnut lukea sitä, mut taas Anneli Auer jutusta. Että ”Miksi Anneli Auer ei itke?”, mua alko ahdistaa jo se otsikko ja mä näin että siinä oli pitkät analyysit siitä… JOHANNES: Niin. Niinku ”pahinta” on se että se ei itke… ELMERI: Jotain semmosta, se ei itke koska ”jotain”, mutta sitten ”jotain”, koska ”jotain”… Ihan hirveetä. Mä en haluis enää ikinä nähdä sen Anneli Auerin kasvoja missään. Se on niin karmiva show. Paljon hauskempi show oli aikoinaan, Sky Newsilta kun tuli, se O.J. Simpson… Samoin tää… tää… kuka tää oli tää Yhdysvaltain presidentti? JOHANNES: Bill Clinton. ELMERI: Bill Clinton. Sen se Monica Lewinsky -juttu, se oli niin hauska. Me katottiin isän kanssa, varsinkin sitä O.J. juttua ja naurettiin vaan… Se oli niin… Jäätävä oikeudenkäynti. Se on yks hauskimpia muistoja mitä mulla on lapsuudesta. JOHANNES: Oliks Clinton koskaan sit ”pahoillaan” kun se jäi kiinni… ELMERI: Mikä se oli, oliks sen rikos se että se petti vaimoaan… JOHANNES: En kyllä muista.
110
ELMERI: Mun mielestä Bill Clinton on kaikkien aikojen siistein Yhdysvaltain presidentti. Mukavin ja hassuin ja hölmöin. Oliks sillä mitään sotaa? Ei. Oliks sillä Persianlahden sota? Onks se ainoa presidentti joka ei oo sotinut? Eikun nyt mä muistan. Oli Kosovo. Mikä oli ihan hirvittävä juttu. Mun mielestä se tais olla Clintonin aikana. Se oli kauheeta. Mä muistan ysiysi talvella. Jouluaattona hyökkäs Yhdysvallat, tai siis NATO. Ihan vitun kauheeta, että jouluaattona hyökätään. Se on varmaan kuvottavin sota… Varmaan kaikki sodat on kuvottavia. JOHANNES: Mogadishuun oli nyt tulossa TEDx… ELMERI: Mikä se oli, mä en nyt saa päähäni? JOHANNES: Sellanen luentoformaatti, missä menestyneet ihmiset kertoo jostain missä ne on hyviä… Sit siellä on jotain paikallisia taiteilijoita ja toimittajia ja lääkäreitä… Mut siellä on edelleen kaikenlaista epävakautta, viime vuonna joku islamistiryhmä hyökkäs yhteen YK tukikohtaan ja tappo jotain melkein pari kymmentä ihmistä… ELMERI: Onks Mogadishu Somaliassa? JOHANNES: Joo. ELMERI: Onks Somaliassa sisällissota vielä? JOHANNES: Sen TEDxMogadishun jonkun tiedotteen mukaan sota päätty kakstuhattakakstoista… ELMERI: Mut siellä on varmasti jotain sissijoukkoja vielä. Tekee törkeyksiä. Se on jännä se Somalia, ne merirosvot on kaiketa suurimmaks osaks sieltä. Paitsi, että nyt yllättäen näiden kaikkien toimenpiteiden myötä, kun jotkut sotalaivat on pantu sinne laittamaan jöötä, niin ne on siirtyneet länsirannakolle. Että siellä on nelkyt prosenttii nyt näistä laivaryöstöistä. Mikä on aika jännittävää. JOHANNES: Joo.. ELMERI: Mogadishu. Asuin ”Mogadishu Avenuella” kaks vuotta… Merirastilassa. Onks se Merirastilankatu tai tie tai katu? Mut sillä oli tollanen nimi koska siellä asu somaleita niin paljon. Mogadishu Avenue, pitkä katu… Paskin ajanjakso elämästäni kyl. Ilman mitään rasistisia… Syitä… Se oli vaan paskinta paskaa. JOHANNES: Niin. Täällä etelässä ei kyllä ole mitään pakolaisia. Tehokkaasti ne on rajattu pois, tonne mahdollisimman kauas… Niin saa Halla-Aho olla rauhassa Tehtaanpuistossa, korkeintaa jotain homoja siellä kenelle se voi vittuilla. ELMERI: Kyllä.
111
JOHANNES: Se on kyl sellanen ressukka… Nahkasäkki täynnä vihaa. Kiukkupussi. ELMERI: Se on vaan vihanen ihminen, ei siinä oo sen kummempaa. Ja sit se on kekannut keinon… (taustalla mies ja nainen nauravat ja puhuvat kovaan ääneen mutta sanoista ei saa selvää) JOHANNES: Se kanavoi vihaa… ELMERI: Pitäiskö meidän puhua tosta Sotšin olympialaisista ja Venäjän tilanteesta? JOHANNES: Ehkä ei. Se on niin kamalaa. ELMERI: Eilen vaan mietin, kun katoin illalla Urheiluruutua ja siinä toi Aurinkokuningas [Juhani Tamminen] kerto miten hienosti on maajoukkueella kun on uus valmentaja ja uus meininki, Suomi vissiin voitti nyt jonkun Tsekin turnauksen, Venäjän ja Ruotsin ja Tsekin puhtaalla nollapelillä, ja sitte Teemu Selänne vielä pelaa viimeisen kautensa NHL:ssä nelkytkolme vuotiaana, ja se sano että ei ollut syynä se että on Sotšin olympialaiset, vaan että se on muuten vaan siisti juttu, ja sitten mä ajattelin että mä en aijo kattoo niitä Sotšin olympialaisia, mut toisaalta, eihän se vaikuta mitään… JOHANNES: Mun mielestä se on surkeeta että melkein kukaan ei oo ottanut siihen sillai hirveesti kantaa… ELMERI: Paitsi Arhinmäki… JOHANNES: Tai se on jotekin tosi surullista että David Cameron vaan dismissas sen Stephen Fryn vetoomuksen sillai, että parempi mennä paikan päälle katsomaan mikä tilanne, vaikka kaikkien pitäis vaan boikotoida sitä kisaa… ELMERI: Toivoisin kyllä että joku iso maa vetäytyis noista koko kisoista ja sen vanavedessä muita pienempiä, sillai että niistä tulis tynkäkisat eikä niillä mitaleilla olis arvoo. Mut niinhän nyt ei tapahdu. Yrjöttävin asia kyllä mitä voi olla, toi homohomma, homojen syrjintä, uskomattomin pitkään aikaan, mikä koskettaa… Mietin että mikä siinä on, eihän ne saa rahaa siitä, valtiolta, mitenkään, että miksi? Mut onneks ei oo mun tehtävä ymmärtää… Tulee vaan surulliseks. JOHANNES: Saa kyllä monet asiat tällä vaikuttamaan tosi mitättömiltä. Että ”mikä on graafisen suunnittelun ongelma?”… ELMERI: Jengii tapetaan sen takii että ne ajattelee rakkaudesta eri formaatissa… (~3 sekuntia taustahälinää)
112
ELMERI: Mistähän ne palaveeraa siellä, Leo Lelukka… Varmaan jostain olympiajutuista. JOHANNES: Noh. Leon pitää tehdä työtä. ELMERI: Kyllä. Sillä on nyt kova vuokra kun sillä on toi lukaali. Niin sen on pakko palaveerata. JOHANNES: Oli mullakin vuos sitten… Tai se alko ehkä sillon taittua… Tai sillon kun mulla oli niitä velkoja, niin mä koin että onnellisuus olis sitä että rikastuis ja pääsis veloistaan ja vois muuttaa isoon asuntoon, omistusasuntoon, ja sit vois ostella kivoja huonekaluja nettikaupoista, ja sit pedata sillai että kun lapsi tulee niin kaikki olis valmista, ja sit vois välillä, kun sais hetkeks ”omaa aikaa” vetää jurrit ja säntäillä taas ympäri stadia ”äijien” kanssa… Tai en mä sitä ehkä sillai tietosesti ajatellut noin, mutta tavallaan tota kohti mun elämä vaan oli menossa, sillai täysin itsestään. Lapset on niinku helppo alibi sille että tekee sellasta työtä mistä ei pidä… ELMERI: Niin, lapset on kyllä tommonen. JOHANNES: Mulla oli pitkään silleen miljoona järkisyytä, miks niitä ei pidä hankkia, eikä yhtään syytä miks pitäis… Pitkään mä ajattelin että mussa on jotain vikaa, että mä oon puutteellinen, että multa puuttuu vaikka tietty määrä serotoniinia aivoista, minkä takii mä en voi kuvitella tarpeeks onnellista tulevaisuutta, että se olis se syy… Mut siitä lähtien kun mä oon päässyt irti siitä ajatuksesta että ”perhe” on joku asia missä mä oon, niinku oksa puunrungossa, ja mun kautta siihen kasvais lisäoksia, ja nää kaikki on kiinni toisissaan ja juurissaan, ja nää juuret on niinku sellanen raskas kirous tai ”kohtalo”… Tai sillai mä en oo halunnut vaan tehdä samaa virhettä kuin mun vanhemmat, jotka hankki mut vaikka ne ei ollu vielä päässeet eroon omista vanhemmistaan ja niiden ongelmista… Mut tavallaan, ehkä jos ”perheen” vaan niinku repis ylös sukujuurineen, tai siis jättäis vaan taakseen, niin miks ei… Mut sen pitäis tapahtua sillai vapaana, vapaaehtoisesti, eli omilla ehdoilla, ei sillai että joku on kantanut viiskyt vuotta jotain paskoja ideoita mukanaan ja sun pitää kunnioittaa niitä koska te ootte sukua… (~3 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Niin se on kyllä samaan aikaan se kauhein ja ehkä myös rauhoittavin ajatus, että lapsi tavallaan syrjäyttää sut sun omasta elämästä, että yhtäkkiä sun elämän ”tarkotus” onkin vaan jonkun muun elämän ylläpitäminen tai hoivaaminen tai jotain… Sillon kun mulla oli sen eron jälkeen se koira, niin vajaan vuoden, se oli kyl ihana koira, koirahan on sellanen ”rakastamiskone”, että sen koko olemus
113
on sitä että se tarvii sua ja sä voit saada mielihyvää siitä että sä pidät sen hengissä, mut samalla mua jotenkin vitutti että se oli niin avuton, se ei olis pärjännyt hengissä missään yksin, enkä mä voinut olla enää ikinä vapaa – tai no, nyt mä oon, kun se on annettu pois – mut jos mä menin johonkin niin periaatteessa joka hetki oli niinku pois siltä, tai mä olin sidottu siihen… ELMERI: Kaikki ihmiset sanoo mulle että ”sä oot just se henkilö jonka pitää ekana ottaa koira!”, ja just sen takia mä en ota, koska mä tykkään niistä niin paljon, mut mä en oo miljonääri joka voi olla kokoajan kotona. JOHANNES: Niin. ELMERI: Sit se olis siellä. JOHANNES: Koirat sopii vanhuksille. ELMERI: Tietysti. Niil on aikaa ja ne kävelee hitaasti. Matkat on pitkiä… En tiedä. Hyvältä musta tuntuu. Ei must oo ikinä tuntunut näin hyvältä. Mä oon ihan tyytyväinen omista ongelmistani kyllä. Se on ihan kivaa. Semmosta se on. Mä luulen että sitä pitää varoa että menis jotain sellasta hyvää kohti… JOHANNES: Niin siis pitää vaan tavotella jotain intensiteettiä… ELMERI: Jännittävintä mun mielestä on se että joku ”mielenrauha”, mun mielestä se on pelottavinta mitä on, koska hulluks tulemista edeltää mielenrauha. Jos sulla on mielenrauha, niin sä keksit sen, että sä tuut hulluks. Mun mielestä on tosi hyvä olla kaikkia perusongelmia. Vaikka jotain fyysisiä vaivoja, että jalka on poikki, tai ihmissuhteessa on ongelmia, tai työjutuissa, tollasta peruskamaa… JOHANNES: Tietty negatiivinenkin sisältö on parempi kuin ei sisältöä, mut positiivinen sisältö on yleensä parempi kuin negatiivinen… Tai niin, en mä tiiä… Oikeestaan negatiiviset asiat ehkä just on tärkeimpiä koska niistä kehittyy eniten… Tai tavallaan kaikki tuntemani mielenkiintoset ihmiset on joutunu käymään läpi jotain kauheeta ja se miten ne tulee siitä läpi tekee niistä sellasii… Ehkä viisaampia… ELMERI: Negatiiviset asiat on vaan niin paljon voimakkaampia. Säteilee enemmän. Kun hyviin asioihin tottuu aika nopeesti. Jos metrossa istuu sata ihmistä ja vaan yks niistä on hullu niin se pilaa sen koko jutun. Sitäpaitsi niihin mukaviin juttuihin tottuu, ei niitä ees arvosta. Se että ihmiset on mukavia metrossa, ei sua kiinnosta. JOHANNES: Mut sit on ehkä jotain erilaista positiivisuutta, niinku ”taistelua” mitä käy yhdessä tai jotain…
114
ELMERI: Sitä mä just sanon, että mä oon tyytyväisempi kuin koskaan, että mulla on kaikkee paskaa. Sitähän se ihmisyys on. Kaikist parasta on se että mä en haluu mitään tavaroita. Mä en keksi yhtään tavaraa mitä mä haluisin. Mitään. Se on jo aikamoinen hyvä, mielenrauhainen juttu, sen ohella voi tulla vaik mitä ihmissuhde ongelmia… Paitsi GTA vitosen! Mä ajattelin tänään ennakkotilata sen! (hekotusta) ELMERI: Koska mä nään niin paljon unia jotka toimii Grand Theft Auto fysiikalla, että mä rämpytän juoksunäppäintä ja yritän tarttua esineisiin ja mä en osu jos mä en oo kohdalla, se on ihan kauheeta… Mä pelasin joskus Grand Theft Auto kolmosta, mä pelasin sitä aika paljon, ja mä ryöstin jonkun auton ja mä ajoin ylös vuorelle ja mä katsoin virtuaalista auringonnousua, ja olin ihan vitun hyvissä fiiliksissä siitä, kuuntelin samalla musaa, ajattele miten ankeeta! Ja se on vaikuttanut ihan vitun voimakkaasti muhun… JOHANNES: Mulla on ollut kyl kans upeita kokemuksia kun mä oon pelannut jotain Civilizationia tai Alpha Centauria, tai Doomia tai Alien vs. Predatoria, mut jo sillai Descent tai joku Commander Keen oli ihan älytön juttu, mitä mä olisin voinut tehdä loputtomiin… Nykyään mä oon pelannut lähinnä Call of Duty: Modern Warfare kakkosta, tai me ollaan pelattu toimistolla sitä… Nyt mul ei tosin oo sitä enää uudella koneella. Mut lapsena kun mä sain jonkun Pelit-lehden mukana kasan diskettejä mis oli jokaisessa jotain viis peliä, enkä mä millään ehdi pelata niitä kaikkia yhen päivän aikana, ja koko yön mä nään vaan unta että heräisimpä mä kohta että mä voisin pelata… ELMERI: Joo hirveesti mä nään peleistä unta, esimerkiks sellasta Sonic the Hedgehog -fysiikkaa, että ihan hysteeristä juoksua, vilinää, ja tuntuu että se voi kestää tunteja se uni, ja mä vaan teen sen sillai, raivojuoksulla, ja se saattaa alkaa alusta, ja mä oon vähän pettynyt koska se on niin raskasta seurata sitä unta, koska se on niin raivokasta ja hysteeristä, seurata sitä, koska mä tiedän mitä siinä tulee seuraavaks tapahtumaan. JOHANNES: Musta tuntuu että pelimaailma on tosi hyvä, tosi inspiroiva ympäristö, tavallaan parasta mitä ihmiskunta tai kulttuuri on tuottanut… Ne on niin hienoja kans ne Jon Rafmanin videot, missä se on leikannut kohtia vaik Max Pain kolmosesta, ottanut sellasii tuokiokuvia niinku taistelun jälkeisistä kohtauksista, tyhjistä lentokenttäterminaaleista, missä lojuu ruumiita mut rullaportaat pyörii edelleen, tai junavaunu joka on liikkeessä ja kikkialla on luodinreikiä ja aurinko paistaa sisään rikkinäisestä ikkunasta ja savuu leijailee, ja se
115
puhuu monotonisella äänellä muistamisesta, muistelee muistamista, sellasta tosi sentimentaalista Austerlitz-tyyppistä haikeutta, ja sit tulee joku auringonnousu ja yksinäinen helikopteri nousee pilvenpiirtäjien yläpuolelle ja lentää tiehensä… Ne on melkein vaikuttavampia kuin sillai oikeesti kuvatut elokuvat. Jotenkin niiden virtuaalimaailmojen tietty könöys vaan voimistaa sitä tunnetta, ne on niinku enemmän totta koska ne ei yritä olla totta, tai sillai… Ne vaan triggeröi jotain aivoissa, mikä on tosi intensiivistä. ELMERI: Peleissä on myös mielenkiintoista se että sulla on samanlaisia semmosia toiveita hyvästä olosta, muun muassa se, että toivoo että pääsis tonne, että kunpa mä pääsisin tonne, kunpa mulla olis tätä – se on ihan verrattavissa… JOHANNES: Jotenkin pelimaailmassa on aina järkeä. Jopa sillai Second Lifessä, vaik ei oo mitään tiettyä tehtävää, niin se on jo itsessään jotenkin tarpeeks että on siellä, että tuntuu että sitä voi tehdä, että sitä ei tarvii enää selittää… Toisin kuin nyt vaik elämässä, missä moni kokee jotain ”merkityskriisiä”… ELMERI: Ooksä pelannut sitä? JOHANNES: On mulla sellanen hahmo. ELMERI: Mä en oo ikinä pelannut. JOHANNES: Mut mä en päässyt ikinä pois siitä aloittelijoiden saarelta. ELMERI: Okei. Ai siinä on semmonenkin juttu. JOHANNES: Mä jotenkin tupsahdin sellaselle saarelle missä on vaan kaikkia muitakin noobeja. ELMERI: Mitä sun pitää tehdä että sä pääset pois sieltä? JOHANNES: Mä en tiedä! (hekotusta) JOHANNES: Mut se oli esimeriks upeeta että oli Pekka Haaviston vaalivalvojaiset Second Lifessä. Mä en tietty voinut osallistua kun en löytänyt sinne, mut mä kuulin että siellä sit kaikenlaiset avatarit joukossa kattomassa virtuaalisesti YLE:n suoraa lähetystä… ELMERI: Joo. Pelit. Pelit on hyviä. JOHANNES: Mä mietin että olis ollut hauska dramatisoida joku näistä keskusteluista jossain Second Lifessä… Että olis nää kaikki ”hahmot” avatareina siellä keskustelemassa… ELMERI: Ääninä? JOHANNES: Niin, sillai, että on ensin kirjottanut… ELMERI: Vai tulisko ne puhekuplina?
116
JOHANNES: Ne vois olla sillai tietokoneella generoitua, text to speech, sellanen monotoninen hosuva ääni vaan eri pitchillä eri ihmiset… ELMERI: Jos mä sanoin tossa aiemmin että unista on saanut parhaat vibat niin kyl myös peleistä mitä on pelannut… Ne antaa jotain viitettä tavallaan siitä tunteesta kun pelas ekaa kertaa jollain Playstation ykkösellä jotain peliä, ne oli niin voimakkaita ja koskettavia, ja muutenkin – niis peleissä oli samoja semmosia toimintatapoja, että mä hakeuduin johonkin paikkaan missä mä sain olla rauhassa yksin, ja kukaan muu ei pääse sinne, ja saa vaan olla siellä. Ihmeellistä! Jossain vaiheessa mä tajusin, kun mä olin pieni lapsi, niin mä tykkäsin mennä aina leikkikentälle sillon, kun sato, eikä siellä ollut ketään, ja oli melankolinen olo, ja se oli mun lempifiilis, että masens, oli melankoolista, ja sai olla rauhassa, ja katsella niitä syitä miks tääl ei oo ketään, miks mä tykkään tästä näin… Se liittyy noihin peleihin ja oikeeseen elämään ja uniin. JOHANNES: Mä luin just jonkun artikkelin missä puhuttiin Wolfenstein 3D:stä, ja se oli must nerokas juttu, ja mä mietin että mitä jos mä en olis saanut pelata sitä, tai mun vanhemmat kiels mua pelaamasta sitä, koska se oli ”moraaliton”, mut mä pelasin sitä silti, ja se on nykyään tärkee osa mun jotain ”sukupolvikokemusta”, mitä ilman mä en vois ymmärtää mitään mitä mun ikäpolvi tuntee tai ajattelee… ELMERI: Mä just katoin Wolfenstein videon missä oli joku salajuttu, alipelisalajuttu, missä piti kolkyttuhatta örkkii tappaa… Oli semmonen ihme kenttä missä oli niitä ihan vitusti. JOHANNES: Natseja! ELMERI: Eiku jotain olioo… JOHANNES: Wolfenstein… ELMERI: Eiku joo se oli Doom ykkönen! Niin niin siin oli niit olioita. Ja se oli niin, niin hieno. Kun sä meet sinne ja sit niit on siellä niin silmänkantamattomiin että se ei pysty renderöimään niitä, ja sä pystyit liitää sen päällä, ja sä vaan tapat ne kaikki kolkyttuhatta. JOHANNES: IDDQD on jotain mikä pitäis pystyy jotenkin vertauskuvallisesti tajuumaan aikuisena omassa elämässä. Semmonen kuolemattomuusmoodi että voi mennä kaikkien seinien läpi… Jotenkin täysin vapaana… ELMERI: Jotenkin just GTA-koodit, että sä saat sen jetpakin että sä voit lentää joka paikkaan ja tehdä mitä tahansa ja poistaa koodilla poliisit. Mut muutenkin, se on älytön peli, sä vaan heräät sairaalasta ja jatkat vaan…
117
JOHANNES: Pitäiskö lopettaa tää tähän, mä en tiiä jaksaks mä kirjottaa enempää. Täs on jo kohta puoltoista tuntia… ELMERI: Toivottavasti tästä nyt tuli jotain, täs oli aika paljon yleistä jaarittelua. JOHANNES: Parasta jaarittelua.
118
8. Keskiviikkona iltapäivällä, 4. syyskuuta, olutravintola Vastarannan Kiiskessä Töölössä. Keskusteluun osallistuivat Jaakko Pallasvuo sekä esitystaiteilija ja kuraattori Kimmo Modig.
(Jazzmusiikkia, avonaisesta ovesta kuuluu ohiajavien autojen ääniä, kolinaa, kilinää. Tätä jatkuu ~12 minuuttia. Lusikka kilisee kahvikupissa. Iltapäivälehden rapistelua.) KIMMO MODIG: Sori… JOHANNES: Ei se mitään! JAAKKO: Sori että mä tuun urkkimaan. Mä voin lukea iltalehteä. JOHANNES: Ei mitään. Mä laitoin ton jo nauhottamaan, jos olis vaikka tapahtunut jotain sillä välin kun mä odottelin teitä. Mut ei tapahtunut. KIMMO: Fair enough! JAAKKO: Kimmon positio. (kaikki puhuvat samaan aikaan) KIMMO: En pysty puhumaan näistä asioista. JAAKKO: Design tuottaa… Mä meen tilaamaan jotain. KIMMO: Voitsä tuoda yhen kokiksen? JAAKKO: Haluusä kokiksen? Okei. KIMMO: Kiitos paljon. JOHANNES: Tota. Niin. Mua jännittää tää koska me ei tunneta toisiamme, tai ainakaan hyvin, tai me tutustuttiin vasta viime viikonloppuna… Mutta sä oot tollanen ”puhuja”… Ja sun tohon juttuun kuuluu sellanen tietynlainen läsnäolo, mitä sä et ikäänkuin kontrolloi… Ja mua kiinnostaa tavallaan toi kysymys kontrollista. Koska musta tuntuu että mä oon ite aika ”kontrollipakkoinen”… (lasien kilinää) JOHANNES: Sit mä oon myös pohtinut mitä ylipäänsä voi tehdä… Mitä mä voin tehdä… Missä menee raja… Kuinka paljon tilaa saa ottaa, kuinka paljon aikaa saa viedä… Ja sun esityksessä Antagonissa sä otit puheeks, tai puhuit siitä, että sä puhut mielelläs poodiumin takaa, koska sillon sulle on annettu lupa, tai tilaisuus… Niin… Anna mennä! Tai ehkä sä haluut tietää jotain mitä mä oon tekemässä?
119
KIMMO: No voit kertoa lopuks. Mun mielestä on hauskempi keskustella ilman sellasta (muminaa, sanaa ei erota)… JOHANNES: Joo… Mä huomasin muuten just tossa iPhonessa että nauhuri katkeaa aina jos puhelin soi… KIMMO: Joo. Tiedän. Niin. Niin sä haluut puhua tosta? JOHANNES: Tai mistä vaan! KIMMO: Ehkä tosta voidaan alottaa. Joo. Kyllä se kontrolloimattomuus on sillai, me puhuttiin itseasias siitä just, tai me puhuttiin sellasen ihmisen kanssa siitä kuinka ihmisten päästäminen lähelle on vaan tapa luoda enemmän arvoa niille asioille, joita sä et paljasta. Että jos sä paljastat yhdeksänkytyhdeksän prosenttia itestäs, niin se yks prosentti… Se on vähän niinku markkinat. Tai ei markkinat, mut niinku alkuaineet, tai öljy esimerkiks… Niin mitä vähemmän meillä on öljyä niin tottakai se on sitä kalliimpaa. VIERAS MIES: Anteeks voiks ton ottaa tosta? JOHANNES: Joo, ole hyvä. KIMMO: Niin se pätee mun mielestä myös ihmisiin. Tai että taiteilijoiden tehtävä on tuottaa arvoa ja informaation välittämisen kautta, ainakin taiteilijoiden… Niin. Ja sit mulla oli joskus kymmenen vuotta sitten nuorempana sellanen naivi ajatus että mä oon hirveen avoin ihminen, mä paljastan kaiken, eikä mulla oo mitään salaisuuksia. Mikä ei oo tietenkään totta. Tai tietty on se sillälailla, voin mä sanoa edelleen niin… Mutta en mä oo hirveen avoin ihminen. Mä oon tajunnut että mä en oo hirveen avoin ihminen. Tai että mä nimenomaan neuvottelen sillä mun hullulla puhumisella ja kontrollittomalla, nimenomaan neuvottelen oman avoimuuteni. Aika semmosella niinku radikaalillakin tavalla. Ei sillai hyvällä, ei sillai ”hienolla tavalla, olempa radikaali”, vaan sillä tavalla että mä kuitenkin puserran… JOHANNES: Niin toisaalta sä asetat ittes alttiiks, mut se mitä sä käsittelet, se on aika sillai, loitontunut… Tematiikka… Tai semmonen. Tilanneanalyysi. KIMMO: Joo. Joo, tai että se avoimuus on sellasta tietynlaista sumutusta. Tai ei se oo tietosta sumutusta, en mä koita sumuttaa ketään. Mä en koita hämätä ketään. Tai mä en koita päästää ketään lähelle tai pitää ihmisiä loitolla, mut siitä vaan väkisin johtuu se, että mitä enemmän mä paljastan niin mä luon niille paljastamattomille asioille enemmän arvoa… Ja sit mä kontrolloin niitä tilanteita sillai, mun kontrolloimattomuudellani. Tai että se semmonen pinnallinen välinpitämättömyys muotoja kohtaan tai rakenteita kohtaan tai jotain vitun visuaalista ilmettä kohtaan vaik Antagonin tapauksessa, niin
120
siitä tulee jotenkin sillai vielä diipimpää. Yritelmää strategisesti kontrolloida asioita. Mut just se kuinka paljon se sit lopulta on yritelmää, tai kun sä puhuit siitä kuinka paljon sä voit ottaa tilaa ihmisiltä tai mitä sä *saat* tehdä, mihin sulla on oikeus. Niin… No kyllä mä sitä mietin välillä, jos mä pistän jotain audiopäiväkirjaa nettiin, tai jotain paskaa jonnekin, että miks mä oletan että joku kuuntelis sitä. Mut mä en myöskään oleta sillä lailla… Että se on vaan osa mun persoonallisuutta, tai vähän kuin mulla on kodissa esineitä, niin en mä ajattele miks ihmiset haluu nähdä tän taulun mun kodin seinällä… Vähän häiriintynyt vertaus mutta… Mut joo, sillai mä sen kelaan. Se on vaan sellasta mun ”esineistö” tai jotain. Ja mä jotenkin aattelen että eiköhän niille tilaa oo… Jos joku kuuntelee, se on ihan se ja sama. Tietysti mä koitan myös työntää asioita esille ja haluun että ihmiset tietää mitä mä teen. JOHANNES: Onks sulla jotain tekniikkaa, millä sä saat ”asioita ulos”? Mä huomaan että mä itse… hmm… vaikenen vaan sillon kun mun ajatukset alkaa kumota toisiaan. Jos mä en saa sitä ajatusta, joka aktivoi, tarpeeks voimakkaaks, vaan sit siellä on se ”inhibiittori”, joku vasta-ajatus, joka keskeyttää ennenku mitään on tullut ulos… Mun mielestä sun puheissa sä oot älyttömän niinku introspektinen, jotenkin looppaat sitä sun ajattelua, tai havainnoit miten sä havoinnoit sitä mitä sä havainnoit, mutta se ei tunnu estävän sitä että se tulis myös ulos… KIMMO: Ei se estä. Mut niitä portteja on vaan ihan loputtomasti. Että joskus ihan harvoina hetkinä, ehkä Antagonissa oli yks sellanen hetki, yöllä ekojen avajaisten jälkeen, ja mä äänitin jotain ja kaks ekaa lausetta oli tosi sillai ”voittoisia”, että mulla tuli sellanen olo että ”vittu, noi tuli ihan suoraan…” mä olin ihan täysin (ei saa selvää), tai tulee ihan suoraan jostain ihan vitun syvästä paikasta, ja samalla mä pystyn muotoilemaan ne just niinkuin mä haluaisin. Sitä on vaikee selittää, ehkä niinku joku, heh, jazzimprovisaatio on sillai analoginen, että sä vaan soitat jotain ihan älytöntä mut sit sä voit luottaa että se seuraava tulee korjaamaan tän nuotin niinku oikeeks, ja tästä tulee vaan ihan vitun täydellistä. Ilman että sä yrität ees tehä mitään. Tosi vaikee selittää. Mut joskus tosi tosi harvoin jossain esityksessä tai tilanteessa mul on sellanen olo että mä pääsen sellaselle levelille, että se on ihan käsittämättömän suoraa se puhe. Ja se on sillai hallittua sellasella hallitsemattomalla tavalla. Mut useimpina kertoina mä päädyn toistamaan itseäni tai mä niinku… Arvailemaan mitä mun kantsis sanoa tai toistamaan jotain mitä mä oon miettinyt vartti ennen sitä esitystä, että se vois olla todella hauskaa. Esimerkiks, jos mä puhun jossain julkisessa tilanteessa mä yritän olla ajattelematta mitään hyviä
121
keloja. Koska se on kaikkein paskinta. Jää sellasia ansoja mieleen. Että ”aa, se olis varmaan hyvä läppä”, että vois sen kirjottaa oikeesti ylös, tai sitten sitä ei kirjota, mutta se kaikkein pahin muoto on se että jää miettimään että ”tää ehkä vois toimia”, ”ehkä mun kantsis käyttää tää läppä”… JOHANNES: Niin, se on niinku yrittäis freestyleräpätä sillai että keksii kaiken ennalta mut ei kirjota muistiin… Mut sit sä yrität silti saada siitä improvisaatiota… Tai kymmenen ekaa riimiä… KIMMO: Tai toinen niistä riimeistä on valmiina mut ei tiedä mikä sen kanssa rimmaa… Ja sit sä oot jumissa jonkun paskan riimin kanssa jonka sä oot päättänyt etukäteen, ja sitä sä oot sillai, ”everything I take”… (naurua) KIMMO: Eh. Ehkä sitä ei tarvii esimerkillistää. Mut joo. Jotain semmosta. Ei mulla niin niinku… Mut kyllä mä oon sit nykyään enemmän ja enemmän… Siellä Antagonissakin että mä vaan kuuntelin ihmisii… Osittain se johtu väsymyksest, mut osittain vaan siitä että mä halusin kuulla, ihmisiä jotka mä harvoin nään… Mutta oli siellä poikkeuksellisia tilanteita, poikkeuksellisia virityksiä. Ja kyllä mä oon ihminen jonka puhuminen perustuu osittain pelkoon. Mä sanon siinä mun ”Express yourself ” -videossa, missä mä puhun Madonnan musan päälle, tai siis, mä sanon jossain vaiheessa muistaakseni että mun elämä on että mä täytän aukkoja mun puheellani. Ja se on varmaan totta, usein se johtuu jostain pelosta, että vittu on hiljaista, tai jotenkin mä yritän seivata jonkun tilanteen, mikä on maailman paskin kela. Ja varmaan myös aika tavanomainen. Aika monella ihmisellä jotka on puheliaita, niin se tulee sellasesta ”väärästä empatiasta”… Se on vähentynyt ja vähentynyt, ei mulla oo enää nykyään sellasta tarvetta… Mä yritän opetella kuuntelemalla aistia ihmisistä mikä meidän yhteinen rytmi pitäis olla… Mihin rytmiin meidän pitäis puhua… Enkä mä tartuta vaan sitä omaa rytmiäni, että ”puhutaan tällei koska mä haluun että puhutaan tällei koska mua jännittää puhuminen” tai… JOHANNES: Mmn… KIMMO: Ja sit ei mua sanat jännita vaan mua jännittää enemmän fyysinen oleminen kuin mikään muu, tai se että ”tässä pitää jotenkin seistä”, jotenkin hoitaa tää tilanne, ja mun on vaikee kuunnella sitä tilannetta, ”okei ollaan hiljaa vähän aikaa ja katotaan onks meillä jotain asiaa”, että me voidaan sanoo hei ja lähteä menemään tai sit jatkaa, mut sitä ei tarvii stressata. Sit mä haluun kloussata sen diilin aika nopeesti. Millanen sosiaalinen tilanne tää on.
122
JAAKKO: Jos se puhe on niinku hallintaa niin mitä se hallitsemattomuus sit on? Kun sä sanoit että sä oot hallitsematon hallitulla tavalla. Jos se puhe itsessään on hallintaa… Niin mikä se hallitsematon juttu on? KIMMO: Varmaan se että mä heitän itseni semmosiin tilanteisiin mitä mä en tietoisesti suunnittele. Että mä voin hallita puheen määrällä tai rytmillä tai jollain mut taas aiheet ja se kenelle mä puhun ja mistä mä puhun niin se on sitä täysin hallitsematonta. Mä löydän itseni jostain, ”mitä vittua, mihin tää on mennyt?”. Mut se pitää ehkä paikkansa ennenkaikkea performatiivisissa tilanteissa. JAAKKO: Mut onhan se kans valittu tavallaan, että missä ne on, ja yleisökin on valittu, eihän se oo mitenkään randomii ketä siel on… Tai esimerkiks Antagonissa sä periaatteessa valitsit myös sen yleisön. KIMMO: Niin, tottakai. JAAKKO: Ja Titanikin. Ja silleen… KIMMO: Niin… Mutta me puhutaan eri asioista. Aluks kun mä puhuin hallitsemattomuudesta mä puhuin sillai yleisellä abstraktilla tasolla miltä musta tuntuu mun sisällä, musta tuntuu että on tietty osa mitä mä kontrolloin ja sit on tiettyjä asioita joita mä en tajuu kontrolloida tai en oikeesti kontrolloi… Ei se liity siihen ympäristöön… Tota. Musta tuntuu että me puhutaan asian ohi, ei toi ollut yhtään mun pointti. Se liitty vaan johonkin sisäsiin keloihin. JOHANNES: Niin, että on joku tyhjyyden pelko mitä sä täytät? KIMMO: Varmaan joo, ihan täysin. Ja en mä tiedä mikä se hallitsemattomuus sitten on, ehkä se on… Loppujen lopuksi mä en oo hirveen tarkka mun sanomisissa. Mä teen hirveesti asioita joista jälkikäteen pitää miettiä ”miten mä tulin sanoneeks tollalailla?”… Mut tää on just se läppä, että kun sitä tekee tarpeeks kauan siitä tulee mun tyyli. Ja siitä on tullut mun tyyli. Että mä vaan pusken vitusti informaatiota kaikkialle, jollon siinä ei oo enää mitään hallitsematonta. (nauhoitus katkeaa puhelinsoittoon) --JOHANNES: Oliks sulla jotain mielessä? JAAKKO: Eikun mä vaan mietin sitä kun sä sanoit että Antagonin viestintä on jotenkin ”hallitsematonta”, tai kaoottinen, tai mun mielestä se oli tosi yhtenäinen visuaalisesti. KIMMO: Oli joo, tai tottakai se oli, mutta niinku… JOHANNES: Frame Fund kehu teidän nettisaittia somessa…
123
JAAKKO: Tai musta se oli sillai kylmäverisimpiä viestintästrategioita, ja ehkä iisein juttu. Tai sillai, mä oon tosi yllättynyt että mikään yritys ei oo tehnyt tota vielä. Koska se olis niin iisiä tehdä toi juttu. Tai toi oli sillai miten Koneisto on tehnyt joskus kakstuhatta kaks, tai CTRL on ehkä tehnyt… JOHANNES: Mulla tuli jotenkin mieleen Kessels Kramer -mainostoimiston sivut kans… Niiden nettisaitti on aina näyttänyt niinku spämmiltä… Että ne myy jotain hammastahnaa tai jotain. Kaikki on vitun rumaa ja joka kerta ku refreshaa niin se näyttää täysin erilaiselta. Mut se on aina sillai anti-esteettinen… KIMMO: Mut toi on ehkä eri asia, koska… Tai en mä osaa puolustella mun valintoja… Mä en osaa sanoa, tai mun on myös mahdoton puhua tästä. En mä pysty ees sanomaan sulle Jaakko oliks se hallitsematon… En mä tiedä… En mä ees kelaa sitä tolla tavalla. Tottakai mä kelaan sillai, tai mul on vaan niinku lowes efforts… Mä rakastan Comic Sansia, se on ihanin fontti mitä maailmassa on ja mä haluun kirjottaa kaikki asiani sillä, ja sillon kun joku meidän tuottaja sanoo että Kimmo tee joku juliste niin mä heitän jotain vitun neliöitä sinne ja se on oikeesti kaks kolme minuutta ja sitte se on valmis. Sit mä vaan pyydän että ”kattokaa onks faktat oikein”, koska mä en enää nää mitään, ja sit ne sanoo että ”korjaa toi, siellä oli väärä päivämäärä”, sit mä korjaan sen ja lähetän uudelleen. JOHANNES: Mietitsä koskaan mitään erottuvuutta, tai erilaisuutta ylipäänsä, onks siinä mitään sellasta? KIMMO: Ei siinä oo kyllä mitään kelaa. Se oli jännä kun, tai moni ihminen on sillai että ”hauskaa…”, tai lukee Sound Art by Antagon ja sit on trollface, ja sit niinku ”se oli se läppä”… Ja sit mua harmittaa, tai en mä olis halunnut että se on se mikä jää mieleen… Mut samalla mä olin unohtanut sen. Että se nettisivu oli meidän tuottajan tekemä ihan kokonaan. Mä sanoin sille että hae joku Tumblr pohja ja tossa on noita kuvamatskuja, ja tee mitä haluat, ja sit se teki sen. Se trollifeissi oli ollut itseasiassa Soundcloudissa parissa [kappaleessa] kuvana, mä huomasin että se oli käyttänyt sitä ja sit mä olin että ”ihan sama ja eteenpäin. Tää on nyt tää.” Niin tosi moni juttu meni. Eikä se oo mikään puolustelu, että ”vähän siistiä, en kelaa mitään, olen idiootti!” vaan mä myös tein niin montaa juttua samaan aikaan, että mä oon miksaamassa jonkun tyypin leffaan ääntä ja sitä Antagon jäbän jossain palaverissa, jonkun sirkustaiteilijan kanssa, että kun oli niin pieni tuotantotiimi se myös tarkotti että ei meillä pysyny oikeen langat sillä tavalla käsissä, jolloin mä tein aika aikaisessa vaiheessa sen valinnan että ne ei myöskään tuu pysymään, että sit mä voin sanoo meidän tuottajalle että ”tee mitä haluut”… Tottakai mä katon sillai, että ei oo
124
mitään mikä vaikka loukkaa meidän taiteilijoita. Jos tuntuu että tää ei ehkä oo hirveen hyväks taiteilijoille niin sit sitä kantsii ehkä korjata. Sen takii mä oon esimerkiks huono tuottaja. Mä oon tosi huono arvioimaan mistä ihmiset… Miten sen nyt sanois… Tai myös, mä oon hyvä tuottaja, koska mä oon neuroottinen sen suhteen, että mä välitän jos jollekin tyypille on väliä minkä värinen joku jatkojohto on kun se soittaa livekeikkaa jossain baarissa… Sit mä mietin kans onko tästä puhuminen mitenkään järkevää teille, vai pitäiskö mun pitää turpani kiinni ja olla puhumatta mun jostain vitun ongelmista… (hekotusta) JOHANNES: Emmä tiiä, ehkä toi liittyy jotenkin siihen että luovutaan jostain asioiden koristelusta ja sit siirrytään suoraan siihen mikä niiden vaikutus on… Tai mitä varten se on olemassa, tai… JAAKKO: Ehkä mulle vaan se, miks mä kysyin tosta jutusta oli se on kiinnostava se tapa millä sä toimit. Mä en oo ihan varma verbalisoitsä sen sillai mitän mä niinku nään sen… KIMMO: En varmaan. JAAKKO: Käytännössä. Tai mä mietin esimerkiks sitä että ehkä se että sä sanot että sä rakastat Comic Sansia, niin liittyyks se siihen miltä se näyttää vai liityyks se siihen mikä Comic Sansin positio on… Ja sun täytyy olla jollain tasolla aika strateginen että sä voit ymmärtää Comic Sansin kompleksisen vitun position, että se sisältää sellasta energiaa mitä mikään muu fontti ei esimerkiks tällä hetkellä sisällä, just sen takii koska se on niin contested, tai se on käynyt läpi niin monta sellasta nousua ja laskua… Tai mun mielestä siin ei oo mitään sillai ”kreisiä” tai ”hallitsematonta” just siinä että sä valitset sen. Ja vaikka se valinta olis tosi (näpsäyttää sormia) nopee, niin mä ajattelen että sen takana on tosi paljon kaikkee… JOHANNES: Niin, tavallaan sä päädyt sillai ilman analyysia siihen samaan mihin graafikko päätyy tosi monimutkasen ajatusloopin kautta… Että onks se siisti, vai ei, ja kenen mielestä, ja on ja ei ja on ja ei, koska se muuttuu kokoajan… KIMMO: Ehkä tulee seurattua elämää sillai, että vaikka mä en yritä, niin kyllä mä sen niinku ”näen”… Mun mielestä Comic Sans on paras fontti koska se on ylittäny sen vitun keskustelun, Helvetica vai Arial, niide erosta, tai tapahtuman ”ilmeenmukaisesta suunnittelusta”, että se on mennyt sillai sen yli… Jollain tavalla mikä on vitun kiinnostavaa. Ja se on myös sellanen peili, että jos sä rupeet kritisoimaan sitä että mä käytän Comic Sansia sä joudut vaan ite… Tai vähän niinku Big Brotherin kritisoiminen! Että siitä ei vaan tuu vittu mitään. Sä vaan vaikutat elitistiltä tai mulkulta… Ja mä varmaan siks jotekin tykkää
125
tosi paljon siitä. Että se kysyy onks mitään järkeä puhua siitä miltä tää näyttää… Onks se arvokas keskustelu? Istua jossain fonttisymposiumissa. Että tarvitaanko niitä vai ei. JOHANNES: Mut onhan sekin vaan positio, samalla tavalla ku vasemmistoradiikali on sitä coolimpi mitä positiivisemmin se osaa puhua Cheekistä… KIMMO: Niin, kyllä… (kopsuttelua) JOHANNES: Että liittyyks siihen sellanen erilaisuuden hyväksymisen tematiikka… Niinku ”olenpa nyt liberaali, kato vaikka”… Tai tottakai se just pitää osata ilmaista sillai täydellisen vilpittömästi… (kopsuttelua) KIMMO: En mä tiiä, kyllä se mulla toimii sillai, että mä vaan imen kaikkee mahdollista tietoa. Tai kaikki menee niin yhteen. Se että mä haluan että se Antagon henkilöityy muhun. En pelkästään sen takii että mä oon huomiohuora vaan myös sen takia että mä haluan kantaa sitä… Mä haluan olla se ensimmäinen jota kivitetään. Sillai, mä uskon tähän niin vitusti… Että tää on täysin mun omalla nimellä ja kasvoilla tehty, niin mä haluun olla se kilpi joka kerää… Jolloin ne kaikki valinnat tulee samasta lähteestä, että (kolinaa, sanaa ei erota) on ihan samlla lailla kuin ne Comic Sans -valinnat, ne on vaan niinku mun elämänkokemuksen kautta tulleita asioita. Jos ne jotain heijastelee ne heijastelee sitä että tämmönen tyyppi asuu tämmösessä maassa ja tekee tämmösiä valintoja. Mikä on vaan vitun bore kela, se että ”oon vaan aikani peili”, koska ei se ihan noin, ei kukaan oo niin viaton. Mutta mä haluisin että se tapahtuma vaan heijastelis sitä samaa… Mä oon tehnyt tällasia valintoja ja näyttää tältä. Ja jos mä en tee kokoajan sillä logiikalla että mä teen niinkuin on mun mielestä paras tapa, jos mä jään vähääkään miettimään että ”yleisesti ottaen ei olis paras tapa tehdä näin”, niin se logiikka ei toimi. Siinä mielessä mä oon Jaakon kanssa samaa mieltä, että se mun strategia on tosi jyrkkä ja kylmä. Että ei oo mitään muuta kuin se mun vitun valinta. Siks kun meillä oli ensin kaks kuraattoria tossa Antagonissa, mut se toinen, siis se oli kaukana mistään draamasta, mut mä myös tajusin että ei tätä voi tehdä kahdestaan, ei se oo mahdollista. Mä en pysty käymään semmosia neuvotteluja että tee sä toi skriining ja mä teen… Että se ei vaan voi tapahtua niin. (rapinaa, kolinaa, suhinaa) JOHANNES: Mä pelkään että toi kopsuttelu jää tohon… Ehkä se on tossa kukkaruukussa parempi.
126
KIMMO: Joo, varmasti jääkin… JOHANNES: Mä tulin jotenkin ylitietoiseks siitä ja aloin keskittyä vaan sun sormiin… KIMMO: Saat kuunnella sitten kuulokkeilla… Niin. Ja sit mä jotenkin mietin että mitä siitä olis tullut jos me oltais tehty se kahdeksaan. Siitä ei olis tullut vaan mitenkään sama asia. Sen takii mun oli pakko sanoo – tai kun meillä oli toi Niveksen Matin We Jazz viestintätoimisto, niin ekassa palaverissa mä sanoin että ”sä et tuu tykkäämään kaikesta mitä mä teen”, ”siellä on ihan varmasti juttuja mitä sä et voi allekirjoittaa”, ”mut mä toivon että sä hyväksyt sen”, tai että ”mä en pysty työskentelemään jos sä et usko siihen mitä mä teen”. Me ei voida käydä sellasta keskustelua. Sellasta inputtia ei oo olemassa. Mä vaan suljin sen portin aika sillai härskisti. Mut se oli jotenkin tärkeetä. Eikä siinä varmaan ollukaan mitään sellasta. Mut mä teen sitä aika usein, että mä sanon, että ”sä tuut vittu vihaamaan mua kuukauden päästä”, että ”katotaan vaan”, koska mä haluun tehdä selväks että tässä ei voi olla mitään ”kohtuullisuuden rajoja”, että tehdään sillai ”kivasti” töitä, vaan sen pitää olla jotenkin niinku totaalinen… Kuulostaa ihan mulkulta mut siis, no, varmaan se onkin sitä, mut ei se auta myöskään että mä riitelen ihmisten kanssa, jotenki, enkä mä ees oo noin strateginen… JAAKKO: Ehkä se on vaan, tai ehkä se on samaa mitä mä teen ite, että mä, että se ”hallitsemattomuus” on niinku se ultimate power play… Koska se käytännössä tarkottaa sitä että mistään asioista ei voi keskustella, koska niitä ei voi tietää… Mut se tarkottaa että sä kuitenkin tiedät, sä vaan oot ainoa joka tietää ne asiat… Tai jos ei oo mitään ”konseptia” niin kukaan ei voi kritisoida sitä. Niin sit vaan tarkottaa että saa sen itsevaltijuuden, mikä on myös ihan legitiimi strategia mun mielestä. Koska taide on niinku sotaa… Sellanen Sun Tzu -juttu sillai, että pitää kaikkii lankoja käsissään, tai mitä flipimpi ja arvaamattomampi sotaloordi sä oot niin sitä iisimpi on yllättää kaikki, tai jotain… JOHANNES: Tai… Toi on varmaan sellanen taito joka ikäänkuin pitää, tai että sitä ei voi… Ei voi oppia, tai että se on sitä että pitää opetella pois jostain mitä on oppinut, miten pitää puhua, miten pitää toimia, miten pitää suunnitella ja esitellä suunnitelmansa, tai luoda joku ”turvallisuuden ilmapiiri”. Tai mä siis… Tai Jesse (/ˈdʒesi/) [Darling] oli sanonut Jaakolle että mä oon ujo… Mikä on ihan totta. Mut todennäköisesti se ei näy sillai yleensä ulospäin ujoutena vaan enemmän sillai kylmyytenä tai harkitsevuutena, tai sit mulla on niinku laaja repertuaari ”hauskoja juttuja”, mitkä kans pitää mut
127
sillai etäällä… Ja se jotenki lukitsee tilanteen ennalta, tai sit tulee mahdotonta, tai mitä täydellisemmin sen oppii sen tietyn standardin esiintymistaidon, niin sitä kauemmas ajautuu ihmisistä… (~4 sekuntia hiljaisuutta, lusikan kilinää kahvikupissa) KIMMO: Jotenkin tasapaino on mun mielestä mielenkiintoinen asia, koska… Tai en mä oo vielä sitä oppinut, tai mä kokoajan opin sitä enemmän, että osaa arvioida kuinka hyvin johonkin tilanteeseen pitää valmistautua… Ja millon valmistautuminen on pelkästään turhaa. Ja se voi olla myös loukkaavaa tulla johonkin tilanteeseen valmistautuneena, mihin toinen tulee valmistautumatta, ja sitä sä oot sillai ”hei, mä olin kaukaa viisas”, että jos on kelannut sitä niin ei oo mitään dialogia, että on jotenkin pessyt tän… Ja taas toiseen suuntaan… Mut se on sellanen tietynlaisten ihmisten kirous, mihin mä itekin kuulun, että jotenkin päästää ittensä helpolla koska luottaa omiin puheen lahjoihinsa… Mikä on varmaan, voisin kuvitella, jossain mainosalalla aika tyypillistä, että ihmiset rupee luottamaan, että ”mä vaan meen sinne, ja vaan burnaan sen tilanteen ihan täysin koska musta vaan huokuu ideoita”, mä kuvittelen sillai, sellanen Mad Men tyyppinen, sillai (napsauttaa sormia) snäpisti miettii viis minuuttia ennen kokousta ne parhaat ideat ja sit vaan myy ne. Mikä on varmaan myös ihan mahdollista, mut se on jotenkin… En mä sit tiedä onks siinä mitään muttaa… Mut en mä myöskään haluais että mulla olis joku defaultti juttu mitä mä vaan aina teen. Että okei, mä oon se tyyppi joka vaan tulee ja on sillai aurinkolasit silmillä ja alkaa heitteleen jotain one linereita… Että jos mulla on elämässä joku tavoite niin se on sillai vapaus… Vapaus muuttua kokoajan. Että ei mun tavoite ole sementoida jotain omaa praktiikkaa… Että ”mä oon tämmönen”. Mutta se on tosi vaikeeta. Koska se on jotenkin meidän ajan työn asettama paine, että sulla pitäis olla tyylin joku ”brändi”, että kuka sä oot ja mitä sä teet. Ja samaan aikaan jos oma tavoite on se että haluaa muuttua jatkuvasti. Niin se on ihan vitun sairas yhdistelmä. JAAKKO: Ehkä se on ihan loogista. Jos sä ajattelet että se brändi voi olla ”sinä”. Sillai että siinä ei oo mitään siirtymää. Koska suurin osa valmistelua, tai sellasta, jos vaikka joku stressaa sikana jotain julkista puhumista niin must se liittyy siihen, että on tavallaan kaks identiteettiä, että ne on ne, ketä ne on oikeesti, ja sit niil on sellanen julkinen persoona, mikä ei jotenkin saa olla se mitä ne on… Että niiden pitää tietää enemmän ja olla asiallisempia ja parempia ja neutraalimpia ja ammattimaisempia, ja se on taiteessa mun mielestä ihan turha kela. Tai se vaan toimii paljon paremmin niin että ihmiset vaan on suoraan sellasii mitä ne on. Ja se just poistaa siitä sairaasti työtä. Ja mä en oikeesti ehtis tehä yhtään mitään jos mä en olis vaan mä. Tai mul
128
ei vaan oo aikaa luoda sellasta ”toista”. Sen takii se on mun mielestä tavallaan pragmaattisinta olla ”ite oma brändinsä” tavallaan… JOHANNES: Mä oon huomannut tossa omassa työssä, niin tosi paljon ihmisillä on semmosta piilovihaa, mikä ehkä syntyy just siitä että joutuu pitämään kaiken ”oman” tosi piilossa, ja sit on silti pakko miellyttää asiakasta, ja sit salaa vihataan asiakasta, tai projektia, siis sitä mitä ite tekee, mut kun on oppinut se kuoren, niin sit pystyy esittämään tosi innostunutta. Ehkä se on vaan sitä että halutaan tehdä rahaa. Sit joutuu niinku sopimaan että ”okei, vihataan vaan toisiamme mut ei anneta sen haitata yhteistyötä”. Vähän niinku, sä et tee rahaa jotta sä tulisit onnelliseks vaan sä teet rahaa koska sä teet rahaa, jopa sillon kun se tekee sut onnettomaks.Mut toi on tosi epätaloudellinen tapa, siihen menee ihan vitusti energiaa, niin mun on välil vaikee ymmärtää miks siinä sit pysytään, eikä yritetä ratkasta sitä omaa suhdetta siihen tilanteeseen, että onks se vaan joku sellanen lukko niinku ”tulehtunut perhetilanne”, tai voisko jotenkin puhua niitä asioita auki sillai että elämästä tulis kaikille vähän helpompaa… KIMMO: Tai myös kaikille vittumaista! Se on mun mielestä myös hienoa jos on tilaa negatiivisuudelle. Tietyllä tavalla… JAAKKO: Ja sit ironia on tavallaan olemassa ton takii… Ironia on niinku se tapa ilmaista että ”en ole oma kuoreni” tavallaan… Se on tosi surullista. Se on mun mielestä surullisin strategia jotenkin. Se on ihan hirveetä, paska elämänlaatu, jos joutuu tekemään silleen liikaa… Tai just graafisessa suunnittelussa aina järkyttää se – tai ei nyt järkytä! Se on ihan liikaa sanottu. Mut se skene tuntuu kyllä ihan vitun kyyniseltä. Ihmiset on tosi elämänvastaisia. Tavallaan yhteiskunnan vastaisia, hirveen agressiivisia ja epäpoliittisia. Sillai että ”kukaan muukaan ei saa olla mitään, kukaan ei saa puhua niistä asioista”. Tai sillai, että ”se on vaan vitun noloa jos on vegaani” tai jotain. Tai se on vaan tosi epäcoolia, koska siitä puuttuu se ironinen etäisyys. Sillai että ”se on vaan naiivia”. KIMMO: Niin, se on vaan tosi eri tapa olla olemassa. JAAKKO: Se on vaan tosi voimakas musta se hegemonia, tai sitä on vitun vaikee vastustaa. Sama taiteessa, ei ehkä just tolleen, mut sellanen nuiva ammattimaisuus on vaan se vitun hegemonia, tai se on se perus. Ja sit sitä on sairaan vaikee artikuloida mitä se on ja sitä on vaikee vastustaa itessään ja muissa… Silleen asiallisesti… Tai must tuntuu että mä erosin koulusta just sen takia että mä en kestänyt sitä. Se oli se juttu mitä mä en kestänyt. Ja sitä on tosi vaikee määritellä tai rajata, vaikka se tulee näkymään tässä ajassa, must tuntuu kun tätä aikaa katotaan taaksepäin, vaik viidenkymmenen vuoden päästä, niin
129
sit kaikki on sillai et ”lol, mitä vittua toi oli, miks noi pönötti tuolla ja teki niiden jotain hirveetä artistic researchia, jotain opintopisteitä”, silleen ”miks vitussa?”… Mut nyt se on vaan niin basic. Kaikki on sidottu siihen, kaikki rahoitus ja muu on sidottu siihen. Mut sä oot [Kimmo] ehkä se tyyppi joka on päässyt siitä jotenkin irti! Se on jotenkin vitun epic… KIMMO: Se on jännää kun nähtiin tossa noi pari taiteilijaa, joita Jaakko ei oo tavannut aiemmin, mut joiden kanssa mä oon tehnyt töitä, törmättiin yhessä galleriassa ja ne oli silleen semi-tietoisia Antagonista, ja ne oli sillai että ”aijaa, mites teillä meni siellä Turussa”, ja mä vastasin sillai että ”tosi ihanasti”, että ”se oli vaan täynnä rakkautta ja energiaa”, ja se oli hauskaa, ne oli molemmat selkeesti vähän järkyttyneitä sillai, kun ne ei yhtään osannut odottaa tota, että ”joo oli hyvät kävijämäärät” ja ”aika hyvin saatiin yleisö liikkeelle” ja ”hyvin toimi teokset, oli vähän videotykin kanssa ongelmia”, mut sit molemmat oltiin sillai että ”joo, se oli tosi jotenki… tosi jänniä sosiaalisia tilanteita”, ihan ku oltais puhuttu jostain tietsä parisuhdeterapiasta, ”oli se kyllä hevi juttu, mut kyl sinne leirille kantsi mennä”, jotenkin ”oppi olemaan taas alasti”, se oli hauska se leveli, se oli mahtava sellanen Antagon-jälkipölly, että näkee ihmisiä ja jatkaa puhumista ihan kuin olis just olis tullut jostain bileistä. Että ”huhhu, vittu oli hikistä”, että ”tehtiin Joutsenlampi tuolla muuten vaan”. Mä koitan oikeesti päästä siihen että mä en oikeesti enää puhuis ihmisille mitään muuta kieltä. Että mulla ei olis mitään tuplakieltä, ei olis mitään vitun virkamiespuhetta, must se on kans tosi halventavaa virkamiehiä kohtaan, ikään kuin ne ei vois sydämessään ymmärtää mitään muuta kuin jotain vitun numeroita. Varmaan senkin tyylisiä ihmisiä on olemassa, mut kyl mä jatkuvasti uudestaan ja uudestaan ja uudestaan törmään siihen, että on myös ihmisiä jotka oikeesti rakastaa asioita. Tai uskoo siihen että tässä on vitusti energiaa ja voimaa ja tää voi parantaa ihmisten elämänlaatua, sen sijan että tää tuplaa kävijämäärät ja ”kansainvälinen ulottuvuus” ja haista vittu… Mä uskon ihan täysin siihen läppään että ihmisille voi puhua silleen. Mä unohdan sen niin helposti, mä unohdan sen *niin* vitun helposti, ja sit menee siihen kelaan että ”tuhatneljäsataakolkytseitsemän kävijää”… Ja jotenkin semmosta vitun paskaa… Ja sit ”erittäin tärkeä työ koska se käsitteli kodittomuutta”… JAAKKO: Must tuntuu kans että se on tosi hyvä että sä et oo käynyt tota koulua, tavallaan sellasta perus grilliä läpi, koska siihen liittyy tosi paljon sellanen että on… Jotenkin dominantti ilmapiiri oli pelon ja häpeän ilmapiiri… Se että on taiteen maisteri tarkottaa periaatteessa sitä että sä oot oppinut sensuroimaan kaikki sun nolot läpät, sillai että
130
se perusoletus on mun mielestä se, että kaikki on oikeesti tosi huonoja siinä mitä ne tekee ja ne on harhasii, ja kritiikkien tarkoitus on poistaa ne sun harhat, ja sit sä opit peittämään, tai sensuroimaan ne puolet susta mitkä on epäammattimaisia. Että ammattimaisuus on varsinkin suomalaisessa kuvataiteessa sitä että sä oot redusoinut kaiken sellaselle levelille että sä et voi enää epäonnistua koska ei oo tavallaan enää mitään… Jos sä otat jonkun vitun harmaan kuvan jostain järvestä tai kehität jonkun algoritmin millä sä voit tehdä jotain vitun tylsää numedia-taidetta, sit se ei oo enää läpinäkyvää, eli sun ei tarvii enää hävetä koska sä et oo enää ihminen, vaan sit sä oot vaan se taiteen maisteri, tai semmonen… vuosiapurahanvastaanottaja, tai silleen… KIMMO: Niin. Se galleria Huudon näyttely oli täysin sitä. JAAKKO: Tai sit jos on jotain tunteita niin sit must tuntuu että ne tunteetki on sellasii että sä otat sun omat tunteet ja ”ammattimaistat” ne sillai, että sä ”pohdiskelet sun tunteiden valossa” jotain, tai sun ”isän kuoleman valossa” jotain tiedätsä ”suomalaisten luontosuhdetta yhteydessä johonkin vitun Lönnrothin koiran kuolemaan” tai jotain… Tai silleen just joku Eija-Liisa Ahtila, silleen hygieenisen universaalit tunnekokemukset jotka liittyy johonkin vakavaan poliittiseen tai kulturelliseen aiheeseen joka on oikeutettu jollain taidehistoriallisilla refeillä, että se läsnäolo on sellasta älyttömän… Sellasta geishamaista, jotenkin… KIMMO: Se oli just, ku oli kattomassa sitä Eija-Liisa Ahtilan näyttelyy, että ”kenen kokemus tää niinku on?”, en mä ainakaan usko että se oli kenenkään kokemus, mä en usko että se oli Eija-Liisa Ahtilan kokemus *mistään* asiasta… Tosi harvasta tuli sellanen kuva että vois kuvitella että se olis perustunut mihinkään elettyyn, vaan se perustuu siihen, miten ”olis hyvä” käsitellä jotain Palestiinaa, tai miten ”olis hyvä” käsitellä… Just sillai ku tutkimuksellinen… Että tää näkökulma ja tää näkökulma, ja olis hyvä että olis naisnäyttelijä pääroolissa koska, vittu, jotain… Että se on semmonen kaava. Että ”nyt tää on hyvä”. JAAKKO: Sit must tuntuu että monet ei pysty erottamaan niiden kokemusta siitä filtteristä… Ne tavallaan filtteröi jo automaattisesti samalla ku ne kokee ne asiat, tai miettii niitä asioita, se tapahtuu niinku jo siinä tilanteessa, että se ei ehkä oo mikään tietonen päätös, että ”aa, nyt mä poistan itsestäni kaiken spesifin ja kiinnostavan ja teen itestäni jotain geneeristä”, vaan se vaan tapahtuu heti samalla hetkellä kun ne ajatukset tapahtuu… Että siitä on myös aika vaikee päästä irti… KIMMO: Tosta me puhuttiin aikasemminkin, tai puhuttiin sitä että klassinen esimerkki jos dramaturgi menee hautajaisiin, niin ”mä
131
en voi olla katsomatta sitä struktuurina, miten se etenee, ja miten ne kohtaukset on järjestetty”, mikä kyllä sillä lailla vaikuttaa mun mielestä täysin paskapuheelta, että se on semmosta oman elämän ammattimaistamista, että ”mulla on joku korkeempi tapa katsoa asioita”, semmosta että myy sitä ajatusta ihan vitusti, että ”mä oon niin paljon parempi katsoja joka tilanteessa”, ja ”mä pystyn näkemään niin paljon paremmin”, mikä voi olla ihan totta, mut se on semmonen kummallinen erottaminen omasta minästä, että ”mussa on sellanen dramaturgivaisto, minkä mä vaan pistän päälle”, tai mä äänisuunnittelijana pistän, ”nyt mä kuulen tän kaupungin vitusti paremmin”… Ja samaan aikaan se on totta, jos mä keskityn mä pystyn varmaan kuulemaan paremmin kuin joku keskivertoihminen, mä oon tehnyt sitä niin vitusti, nauhottanut ääntä tai blaa blaa, mut sen myyminen tollasena professionalismina, semmosena ”olen vieraantunut todellisuudesta koska olen niin pro”… (hekotusta) KIMMO: Se on maailman kauheinta. Joo. ”No tapa ittes siellä hautajaisissa!” JAAKKO: Se on mun mielessä tossa graafisessa suunnittelussa kans, ihan yyber, tai oli joskus se ihme [Facebook] ryhmä, mihin sendittiin kaikki, Comic Sanssii, tai vaan kaikkii ”rumii fontteja” kaupungilla. Se oli silleen… Et sä oikeesti voi mennä johonki kiinalaiseen ravintolaan ja kattoo sitä menyytä ja kattoo vaan mitä ruokaa sä voisit tilata? Silleen, onks se oikeesti vammauttanut ihmiset niin vitun pahasti että niiden pitää nauraa sille, että jonkun vitun paskan kalliolaisen kiinalaisen ravintolan menufontti on taitettu jotenkin ”huonosti”, silleen et, mitä vitun iloa sille ravintolalle on siitä että, tai miten se olis yhtään enempää funktionaalinen jos siinä olis joku siisti fontti… JOHANNES: Mä seurustelin joskus yhen valokuvaajan kanssa, ja me oltiin kattomassa Akse Petterssonin esitystä, se tais perustua Ibsenin Villisorsaan, ja se oli kuulemma niin rumasti lavastettu, että se, siis se mun tyttöystävä, ei pystynyt keskittymään siihen esitykseen… KIMMO: Joo toi on, kyl joo, en mä jaa sen ihmisen kokemusta sinänsä… JOHANNES: Mä kysyin että eiks se ollut yhtään seurannut mitä siinä esityksessä tapahtu, niin se vastas että sitä nyt sattuu kiinnostamaan miltä asiat näyttää, sillai niinku se olis asia mistä pitää olla ylpeä, ja joku Teak sietäis hävetä koska niiden budjettivaje pilas tän tytön taidekokemuksen… JAAKKO: Mun mielestä *se* on sellanen asia mitä pitäis hävetä. Koska toi on se brag, mut toi on sellasta halpaa brag-juttuu, sellasta että vaan
132
lesottaa sillä vitun ”herkällä vaistolla”, tai jollain niiden hyvällä maulla. Mun mielestä toi on ihan tosi noloo. Jotenkin ihan vitun noloo. KIMMO: Toi on sama ku jos mä olisin häissä, ja olisin sillai ”mä en pystynyt kattoo sun isän puhetta koska se miten se otti yleisön ei ollut samalla tasolla ku”… Jotenki sitä pitäis vaan sillai lyödä (hekotusta). JAAKKO: Tai ”tää mikki on liian huono, se miten tää kompressoi tätä ääntä”… (hekotusta) JAAKKO: Se on vaan sit sillai että ”moikka sit tapa ittes” sillai… (hekotusta) JAAKKO: Mut sit tottakai täytyy olla jotain, tai tottakai design voi olla muutakin, ja taide voi olla muutakin, että ei sen tarvii olla negatiivisella tavalla filtteri, että parhaassa tapauksessa myös se että pystyis näkee sen kiinalaisen ravintolan menun ja ymmärtää sellasen vuosituhansien kehityksen mikä on johtanut siihen että se menu on sellanen ja ymmärtää sen kautta jotenki tarkasti jotain siit paikasta tai miten se operoi tai jotain… Voihan sitä käyttää sellasena navigointipaneelina myös… JOHANNES: Sä sanoit siin meidän aiemmassa keskustelussa jotain tyyliin ”miks pitää olla graafinen designer, miks ei vaan designer”… Se on mun mielestä ihan hyvä pointti, että on kuitenin ”jotain”, mikä on ”designia”, se ei oo *pelkkä* kupla, tai harhanen filtteri… Mut just se mitä sanotaan graafiseks suunnitteluks nimenomaan tekee maailman suurimman kysymyksen siitä onks toi fontti tätä vai tätä… JAAKKO: Mun mielestä Martilla, siis Martti Kallialalla, oli tosi hyvä määritelmä tosta. Se oli mun mielestä mahtava kela, koska se välttää tavallaan kaikkien niiden muiden kelojen ongelman. Se oli sellanen että se ajattelee että design on vähän niinku sellanen ”skaala”… Että voi olla ympäristö joka on nolla prosenttia designattu, tiedätsä vaik joku sotatanner tai kaoottinen paikka joka on vaan totaalisen paska missä ei oo mitään, ei oo vettä tai vessoja tai teitä… Ja sit sä voit nostaa sitä skaalaa, ja sit sataprosenttii on joku tyyliin Helsingin keskusta, että kaikki on mietitty, kaiki tila on hyödynnetty täysin, kaikki on… Ei ehkä edes Helsingin keskusta, mut joku sellanen paikka ku Barbican Lontoossa, mikä on sillai kokonainen alue mikä on suunniteltu kerralla, että yks arkkitehti on suunnitellut koko kaupunginosan, tai ehkä Merihaka täällä… Niin ehkä sit se on niinku sata prosenttia designia. Tai jos siin olis vielä sillai että kaikki fontit sil alueella olis koordinoitu keskenään. Että se olis vaan tällanen skaala. Ja joku piste niiden välillä… Ja sit on erilaisia ympäristöjä jotka on enemmän
133
tai vähemmän designattu. Mut siihen ei liity mitään kvalitatiivista arvioo, että se olis vältämättä hyvä tai huono asia, mut se on vaan se onks kaikesta jo tehty joku päätös vai ei… Että se on tavallaan myös dystopia että kaikki olis designattua. Sataprosenttinen design oli vitun ahistavaa… Must se oli vaan järkevä kela, tai… Tos mielessä on todellaki olemassa sellanen asia ku design… KIMMO: Oli kyllä, oli hyvä kela. Allekirjotan. JAAKKO: Tai sama, istutsä jonkun puun kannon päällä vai tuolin päällä, että se niiden design scale on vaan eri… Että se kanto on ehkä kymmenen prossaa designattu, koska joku on hakannu sen sillai irti, mut sitä ei oo kuitenkaan mietitty tuoliks, tai siinä ei oo selkänojaa, tai se ei oo Artekin tai whatever… JOHANNES: Ehkä jos ajattelee tätä mitä mä teen romaaninkirjotusprojektina, niin tää on myös aika minimaalisesti designattu, että se sata prossaa on se laatudekkari, mikä on vitun jännä, ja mis on mahdollisimmat kattavasti otettu kantaa kaikkiin nyky-yhteiskunnan ongelmiin, ja vitun hienot kannet ja yksityiskohtanen monimedia strategia, mut että tässä on vielä jotain elementtejä, joita voi pitää sillai ”luonnollisina” tai ainakin sattumanvaraisina. Että jopa johonkin toimittajan kirjottamaan artikkeliin verrattuna tää on tosi alhaalla, alapuolella siinä skaalalla… KIMMO: Se on kiinnostavaa, mun mielestä teoksen määritelmä on ennenkaikkee se että olisko sitä teosta olemassa jos sua ei olis olemassa… Tietysti, ei mitään teosta olis olemassa ellei sitä tekijää olis olemassa, ei mitään, ei mitään vitun relational vitun keittiötä ei mitään, koska jonkun pitää aina käynnistää se. Niin tota… JAAKKO: Se on ehkä taiteessa aika iisiä kun ihmisten biografiat, tai se miten ne on eläneet on aina se niiden paras duuni… Tai tosi usein se paras duuni. Sit ehkä graafises suunnittelussa se on vähän vaikeempi kela, koska, ylipäänsä suunnittelussa, tuntuu että kaikki ne tärkeet jutut on tullut vähän silleen kollektiivisesti, tai ehkä se on vaan kulttuuri mikä on hallinnut jotain asioita… JOHANNES: Niin. Harva ehkä nykyään kehtaa väittää itse olevansa yksin jonkun jutun takana… Harva on oikeesti Singular Pluralist. (hihitystä) JAAKKO: Niin. Lol. (hihitystä) KIMMO: Ai mikä? Mä luin sen vaan Martin Facebook stauksessa… JAAKKO: Se on sellanen nuori… Mikä sen nimi oli?
134
JOHANNES: Sebbe. JAAKKO: Mä arvostan jotenkin sitä sen hustlausta, tai jotenki dikkaan siitä, että se vaan pelaa… Se on niinku Fall Out kolmonen tai jotain… Tai ei ehkä joku Fall Out kolmonen mut joku… Donkey Kong. JOHANNES: Sen tekemät designtuotteet, lampunvarjostimet ja paistinlastat, käsittelee pressitiedotteen mukaan ”luovan kehon liikettä”… JAAKKO: Miks kaikki halveksii sitä? Voidaaks me puhua siitä? Koska mua kiinnostaa ihan vitusti! Että onks se just sen amatöörimäisyys? Onks siinä jotain hallitsematonta? Vai onks se liian hallittua? Vai onks se se että se on petollista? Että se on liian huono ja kukaan ei tajuu että se on huono? Tai… JOHANNES: Ehkä siinä on joku sellanen, että ajatellaan että se pääsee niinku liian helpolla, koska se osaa jotenki puhua ittensä oikeisiin paikkoihin tai sillai, näyttää hyvältä ja hengaa Mikael Jugnerin kaa koska ne on sillai ”anti-ankeuttaminen rules”, tai jotain… Mut tollasella sit just saadaan huomiota, saadaan rahaa… (~4 sekuntia hiljaisuutta) JAAKKO: Joo… Se on jännää että kaiken tän alla on just toi integriteettikela, tai sellanen aitouskela, myös Antagonin alla, tai siis, tää on loppupeleissä kaikki sillai tosi ”modernistista”, koska tietyl tavallahan ton pitäis niinku riittää… Jos ajattelee sitä pelijuttua sillai… Että tää on peliä, niin sit ton pitäis just olla se tapa… Paitsi ehkä siinä just ärsyttääkin se että se pelaa niin huonosti! Että ehkä siin ei ookaan ärsyttävää se että se on niin cool, vaan se että se yrittää vaan, tai että se lähettää huonoja pressriliissejä, tai että se ei oo sitä perustasoo ylempänä, tai se ei oo vaan nextillä… JOHANNES: Niin onks se sit niinku se suunnittelumaailman Comic Sans, sillai että se on mennyt jo kertaalleen niinku ympäri, että se on sun mielestä huono, mut sit koska se on yleisesti tunnustettu huonoks, niin sit sä voit taas niinku nostaa sitä just sen huonotensa vuoks… Tai mä yritän ymmärtää tota mitä sä sanoit siitä että sä dikkaat sen meiningistä… (~3 sekuntia hiljaisuutta) KIMMO: Se on aina se, jos mistään ei käy ilmi vitsailet sä, tai mistään ei voi päätellä, se on aina se rankin peli jotenkin… Että luottaa ihmisten sellaseen tosi sumeilemattomaan älykkyyteen… Että kyllä ne sen päättelee… Eikä anna mitään helppoja vihjeitä, että tää on läppä tai tää ei oo läppä…
135
JAAKKO: Siis se on mun mielestä selvää että se ei oo vitsi, mut se miks mä dikkaan siitä on siks että kaikki sellaset än äs ”hyvät designerit” ei dikkaa siitä… Ja sit mun on pakko jotenkin reaktiona dikata siitä… Että se on sama kuin se Comic Sans, siis todellaki, että konsensus on että se on noloo, mut sit mä en haluu osallistuu siihen konsensukseen, koska, jotain… Se on mun ”brändi” tai jotain… En mä tiiä miks mut jotenkin mä haluun vaan vastustaa sitä… JOHANNES: Ehkä konsesus on että se on saanut suhteettoman paljon huomiota… Ja sit se, tavallaan positiivinen kysymys, mikä rikkoo sen konsensuksen, on se miks pitäis ylipäänsä aina olla ”hyvä”! JAAKKO: Niin! (~4 sekuntia hiljaisuutta) KIMMO: Mä jäin miettimään sitä, mitä sä sanoit aluks siitä, jotain niinku puhumisesta työnä, tai… JOHANNES: Niin, mä mietin tossa matkalla että ”eksploitoinko” mä tavallaan sua niinku sekä tuotantovälineen että raaka-aineen ominaisuudessa, tai että sä, sun puhe, on sun ”tuote” tai tuotantoväline, tai sun praktiikka… Tai minkälaisessa taloudessa ja minkälaisen sopimuksen alla tää tapahtuu, tää mitä mä nyt teen… KIMMO: Mut se on niin loputon… Tavallaan. Mä en oo luonnonvara. (kovaa naurua) JOHANNES: Kyl mun mielestä me tavallaan neuvotellaan meidän affekteista ja meidän intimiteetistä niinku se olis luonnonvara… Se on se, niinku, millä me luodaan arvoa… JAAKKO: Niin, kyl mä myös koen niin, niinku se Jessen juttu, niinku että sen läsnäolo, miks mä halusin että se on siellä Antagonis, oli just se, että se voi lukea ihmisiä… Ja sit se on vaan sillai vitun abstraktia että se vaan sanoo ihmisille asioita tai osoittaa niille jotain… Se on vaan super kreisi skilli, tai se on joku yhtä siisti kuin jos se olis arkkitehti tai jotain… KIMMO: Mä muistan vaan että mä tosi pitkään mietin sitä ennen ku mä kutsuin sen, tai heti kun mä tapasin sen Venetsiassa, mä mietin että sen vois kyl kutsua sinne Antagoniin… Se oli tosi flippi tyyppi ja se oli flippi reissu ja se oli jotenki flipeimmillään… Niin sit onks joku sosiaalinen osaaminen niin arvokasta että siitä tulee vaan ihan kreisiä… Että jaksanko mä sit festarin aikana, että osoittautuuko se – mä en tuntenut sitä, oikeesti, tunsin vaan tosi pinnallisesti – tuleeks se olee jotain flippailua… Mut se kaikki osoittautu vaan ihan turhaks… Ja sit… Mitenköhän se… Sit se vaan tuntu vaan niin oikeelta, vaik se siel Venetsiassa oli niin kummallinen, meil oli siellä Venetsiassa
136
kumma tapaaminen, mä sanoi sillai että ”mä oon nykyään seer, mä oon nykyään näkijä”, ja sit Jesse oli sillai että ”mä oon just menos näkijälle, se on lukemas mulle asioita”, sit mäkin (kolinaa, sanoja ei erota), ja me sovittiin että mentäis, että nähään keskiviikkoaamuna siinä ja siinä sillalla blaa blaa blaa… Tai itseasias me nähtii jo edellisenä iltana, mut se oli ihan sillee, siin tuli joku vitun Rhizome tyyppi jotain länkyttämään, se oli ihan vitun kauheeta, sit me jotain oltiin siinä sit sillai ”ei tehä sitä tänään, tää on ihan vitun hirvee joku vitun crack luola”, että ”nähään aamulla” ja Jesse oli sit aamulla että sil on nyt joku säätö, jotain että ”sori mut aamu on huono”, ja mä olin ”joo on meil viel aikaa”, mut ei sit tietty ollu aikaa, ja mä mietin että ehkä sitä ei nyt oikeesti kiinnostunut, ja se halus vaan läpällä, tää nyt oli vaan joku sellanen yks vitsi sen monien muitten vitsien joukossa… Mut sit viimeisenä päivänä, mul oli vaan joku tunti aikaa ennen lähtöä, mä kävelen sitä ihan pohjois länsiosaa sitä saarta, ihan nurkkaan oikeesti, ei oo mitään tekemistä, juo vaan jotain kahvia tai kokista tai blaa ihan sama, ja sit siellä jossain ihan viimeisessä nurkassa on jotkut vitun kummallisen avajaiset, joista mä en todellakaan mitään tiennyt, eikä siellä ollut missään mitään kylttejä, siel oli Emergency Pavilion, oikeesti ihan vitun siisti näyttely, ja Jesse on siellä jotenki kuohuviinilasi kädessä, sillai maailmanlopun tunnelmissa, ja sit me ollaan että ”moi, tehääks ennustus”, ja se oli et ”joo”, ja sit se luki myös mulle, mikä oli ihan vitun antoisaa, sit me käytiin pitsalla ja tota… Sit se oli niinku siinä… Pakko mainita vielä pitsasta että se Elina Minnin elokuvan tunnuslause, se Aikuinen nainen mutta italiaks, se Maledetta primavera, niin ennen kun mä lähin sieltä mä menin vessaan ja se biisi soi siellä, ihan vitun sairasta, se oli vaan niin psyykkinen se reissu… Sit mä mietin sitä kokoajan että tää on vaan vitun hyvä merkki mut sit mä olin että ”ää, vittu, en mä voi minkään vitun merkkien kautta”… (hekotusta) JAAKKO: Sä oot näkijä! (hekotusta) KIMMO: Näkijät näkee, pelaajat pelaa… JAAKKO: Se oli mun mielestä just parasta siellä Antagonissa miten se just todisti sen että… Ehkä mä oon ajatellut aika kauan että nyt on tavallaan uus keskiaika, tai se on tulossa… Sellanen Dark Age ja kaikki mystistisismi ja sellanen tulee korvaamaan sellasen Roomakaupunkisuunnittelu-rationaalisuus-militarismi-kelan… Ehkä se just, että ei oo mitään konseptii vaan on vaan sellasii vittu energioita jotka… Että se on se uus tapa jotenki… JOHANNES: Mä oon huomannut että mä oon käyttänyt sanaa ”energia” tän vuoden aikana ekaa kertaa elämässäni, ja tuntuu että se on ainoo millä pystyy tavallaan selittää jotain asioita…
137
KIMMO: Joo. Se on tosi yleinen tunne! Mä oon käyttänyt sitä tosi kauan, se on ollut jotenki… Mä oon vaan niin vitun tyhmä, mä en osaa sanoo sillai mitään muuta, mut mä käytän aina vaan sitä… Se tulee myös oikeesti äänisuunnittelusta koska siellä puhuttiin ihan fysiikan kautta energiasta, ja se jäi mulle päälle jostain fysiikanopin kurssilta, että ”energia” on vitun hyvä sana… Jotenkin ”signaali kulkee”, ”energiaa!” JAAKKO: Must tuntuu että mä kielsin ton jotenki iteltäni tosi monta vuotta sillai, mä just mietin sitä tos, ”puhuttiiks me tos äsken korttien lukemisesta?” Jos mä olisin nyt lukiossa mä olisin vaan halveksinu tota keskusteluu niin vitusti… Jotenki toi on niin vaan sellanen… Jotenkin se irrationaalisuus juttu, siin on jotain tosi ”epäsuomalaista” tai ”epämiehistä” ehkä, tai se ei oo älykästä tai jotain… JOHANNES: Sori, pakko käydä kusella, jatkakaa vaan! JAAKKO: Niin, siis se on vaan niin hullu kela että on eläny siinä, miten nyt sanois… Karsinassa… KIMMO: Ja miten se on kauheen keskiössä, että ”kaikki on vaan tota”. JAAKKO: Ja sit se, että se insinööritaito tulee myös taiteeseen, niinku joku Helsinki School, että se on vaan se, että miten engineerata mahdollisimman suoraan jostain suomikliseistä joku sellanen ”pätevä taide movement”, miten vitun tyhjää se on jotenkin… Tai miten se ei ees ollu ehkä tyhjää, ehkä se oli joku oikee energia, jos kattoo niit ysäri puolvälin juttuja niin siin oli joku että mä nään tavallaan mikä se oli se… Ehkä ne ihmiset oli jotenki sellasii… Mut sit kun se rationalisoitiin, formalisoitui, niin sit se on kuollut… KIMMO: Mä muistan sillon yheksänkytluvulla, mitä sillon on ollut kuustoista seittemäntoista, mä muistan niitä kuvia, ne oli tosi voimakkaita, ne oli oikeesti tosi huikeita, sillai et ”vittu”, jotenkin sellanen vitun syväpikseliys, että ne oli ihan eri kuin mitä oli nähnyt siihen asti, koska mä oon kasvanut siihen että YLE on päällä, mä nuokun sohvalla ja tulee joku paska leffa… Sit yhtäkkiä sillai (tekee pierua muistuttavan äänen suulla) tulee sellasii mielettömii isoja kuvia, jossain Suomen Kuvalehden välissä näkee vaan jonkun jutun niistä, ja on vaan että ”mitä nää niinku on”… Enkä mä siis tajuu mitään taiteesta vaan ne vaan puhuttelee ja tekee jonkun vaikutuksen muhun suoraan jotenki alitajuntaan… JAAKKO: Mut sit siin on ollut vaan jotenkin ihan väärä suunta, mikä on se että otetaan nää ulkoset tavallaan pinnallisimmat ja turhimman tropet siitä ja pidetään niist vaan kii, kunnes kaikki on kuollu… (hekotusta)
138
JAAKKO: Sillai, että ”peitetään tää muovilla äkkii, että tää ihana vitun pelto ei meniskään…” KIMMO: Mut siin on just se että kun sitä peltoo ja sitä Suomi maisemaa kuvattiin, niin sit se haluttiin myös samalla sulkea… Eikä ajateltu mitä kaikkia vitun pelottavia voimia siellä on, jos aletaan miettiä menneisyyttä ja… JAAKKO: Toi on just se professionalismin pahin puoli. Aina jos on joku asia… Niin se asia ei riitä… Ei riitä että on Tumblr, vaan pitää tehdä sellasta Tumblr-tyylistä suunnittelua, mut sillai paremmin kuin Tumblr tai jotain… Sit siitä puuttuu kaikki ne verkostot ja se epätoivo ja kaikki sellaset queer viistoist vee tyypit jotka bloggaa animepornoo… Ne on kaikki silleen hygienisesti poistettu ja sit siit jää ehkä se turhin, joku klisee siitä mitä se on… JOHANNES: Niin… Just tossa yks kaveri näytti kun ne oli mainos toimistossa tehneet sellasen Tumblr-tyyppisen blogin jollekin siiderille, että ne oli kuvanneet jotain banaaninkuoria ja ananaksia tiiliskiven päällä ja jotain ilmapalloja ja ketjuja ja maaliroisketta… (Taustalla soi David Bowie: ”Starman”) KIMMO: Niin. Duunii… JAAKKO: Niin en mä haluu sitä mitenkään moralisoida, mun mielestä se ei oo *epäeettistä*, mut se ei vaan yleensä toimi… Ehkä se Miley Cyruksen uus video on sillai ainoo onnistunut Tumblrireduktio, mitä mä oon nähnyt… Ja sit joku Azealia Banks tavallaan teki sitä vähän aikaa… Mut Suomes jotenkin must tuntuu… En mä tiedä… ssss-se ei vaan jotenki toimi… Mut me puhuttiin Helsinki Schoolista… JOHANNES: Niin… Mähän teen just sitä siinä Baltic Circlessä… JAAKKO: Niin, niin! KIMMO: Niin, mä näin sen videon… JOHANNES: Kyl mä seurasin koko sitä Azealia ja Rihanna juttuu sillai, kyl mä tiiä että se on ”myöhässä” ja kaikkee… KIMMO: Mistä se tuli, miten sun ja Evan keskustelu meni, miten te tulitte siihen? Vai oliks Eva vaan että ”tee mitä haluut” vai? JOHANNES: Joo, Eva on joka vuos sanonut että se haluu sen ilmeen olevan sillai oma itsenäinen teos… Ja sit se on tavallaan aina joka vuos heijastanut sitä mitä mä oon sillä hetkellä ajatellut… Tai just ei ehkä sillai ”miltä musta ihmisenä tuntuu”, mut sillai mitä mä oletan että ehkä kiinnostaa jotain muuta, tai tosi vaikee sanoo, ehkä mä oon just sillai vitun syvällä siinä konseptipaskassa, että mulle asiat on vaan jotenki totaalisen ulkoisia, ja mä vaan poimin niitä paremman
139
puutteessa… Nyt viimeset kaks vuotta mä oon tehnyt sitä yhessä ensin Inkan ja sit Inkan ja Antin kanssa, niin että ne on kuvittanut sen… Se on mun mielestä kyl toiminut, tai viime vuonna toimi. Mut sit tänä vuonna mä halusin tehä sen ite, koska mä tunsin että mä halusin eroon sellasesta artesaaniasenteesta jotenki sillai konseptuaalisempaan suuntaan, ehkä se ilmaisee mun turhautumista tähän työhän kans, tai sillai… Tai jotenki vaan sit että mä pöllin tavallaan semioottisia signaaleja jostain ja toivon että se arvo mikä niillä on ollut jossain toisessa kontekstissa heijastuis jotenki tähän Baltic Circleen, ehkä just niin miten vaik ruma T-paita voi ilmaista jotain ”ironiantajua”… Jotenki mä kuvittelin että se akkumulois tietyl taval arvoo… (taustalla soi geneerinen freejazz kappale) JAAKKO: Se on ehkä jännä että, kun mä katoin sitä nettisivuu, niin se on kyl tosi hieno, tai se näyttää tosi hyvältä, mut sit sen rakenne, tai sen funktionaalisuus on just niin designattu… Että se toimii niinku mikä tahansa nettisivu toimis, ja se logo on sellanen tosi hyvä logo mikä näyttää hyvältä, ja myös se mitä on otettu niinku siitä nettitaidejutusta on ne ”hyvät asiat”, tai miten sen nyt sanois… JOHANNES: Niin, että ne on eristetty kokoajan, että on se kontrollin taso, ja sit sellanen aitaus minkä sisällä ne saa näyttä miltä vaan? JAAKKO: Niin. Mut ei ne näytä miltä vaan! Ne vaan näyttä niinku... Tumblrilta… KIMMO: Se on jännä, mä just kun mä sain käsiini sen flaierin, mä olin että ”voi vittu, eh”… ”Älkää nyt vittu viittikö”… Mut sit kun mä katoin sen videon tänään kerran pari… Niin sit mä aloin pikkuhiljaa tykkäämään siitä… Just sen takia kun se on Baltic Circle… Ja teatterifestari… Ja mun mielestä se on hauskaa että Baltic Circlellä on semmonen tätä aikaa nuoleskeleva ilme… Siin on sillai sopiva jännite siihen tapahtumaan. Mut se kyl oikeesti kesti aikaa… Et aluks mä olin että ”ei vittu, ei tällasta” tai niinku ”miks te teette *tän* jutun, nyt”… Mut mitä pitempään mä katoin sitä niin sen enemmän mä olin että ”ehkä se on ihan hyvä että te teette tän jutun nyt”… JAAKKO: Mun täytyy sanoo, että mä tykkäsin kyl siit edellisen vuoden ilmeestä enemmän… Ihan vaan siks että se oli semmonen tosi kaunis… Ja tosi vilpitön. Ja ehkä mä ajattelen että se on sellasta… Että on kivaa että asiat on kauniita (hekotusta)… JOHANNES: Niin. Ehkä toi nyt vaan aliarvioi katsojan siin mielessä että se olettaa että ei oo ikinä nähyt mitään Tumblria, koska se perustuu johonki kuvitteelliseen ”uutuusarvoon”, ja sit taas jos tietää ton meiningin, niin sit siin ei just edes yritä olla mitään uutta… Tää kyl tulee mulle sillai ihan uutena ajatuksena nyt. Että mitä helvettiä
140
mä oikeestaan oon ajattellut viimeisen puolen vuoden aikana… Tai nyt tää näyttäytyy mulle vaan tosi oireellisena! Kaikki se kela mitä mä oon pyöritellyt tos viimeisen puolen vuoden aikana, niin se kiteytyy tässä tavallaan silleen nihilismiin ja pettymykseen, joka on käännetty muka-hauskaks… Mut pakko sanoa, että tossa kun me Eeron kanssa tehtiin tota videoo, niin se oli sairaan hauskaa tehä sitä… Ne ideat synty kaikki siinä After Effectsin äärellä… JAAKKO: Ehkä mä oon kriittinen sitä kohtaan vaan koska mä tiedän miten sä oot tavallaan verbalisoinut sitä mulle, tavallaan sellasena ”anti-designina”, tai jotain trollauksena… Ja sit se ei mun mielestä todellakaan vaan oo sitä… Tai sen pitäis vaan olla *ihan vitun ruma* että se toimis, tai että toi läppä toimis… Että mun mielestä se Stedelijk museon uus ilme on ainoa silleen todella hyvä trollaus, mitä mä oon nähnyt pitkään aikaan, ja että se vaatii oikeesti sellasta next level ajattelua, siis se on sillai… JOHANNES: Niin, mä muistan sä sanoit jossain tsättikeskustelussa että se on super kyynistä kirjottaa jotain spektaakkelista samalla ku mä nostan palkaa siitä että mä teen radio ja tv-mainoksia ja flaiereita… Jotenki että ”kyynisempää ku olla huora, on käyttää vasemmistokritiikkiä mainoskampanjan copynä”… Ja teit sillon sen huomion että mä teen asioita, mitä mä en haluis tehä ja en vaan pysty sovittaa niitä siihen mitä mä luen… Mikä oli totta sillon ja se on totta nyt… Mulla on just se ”professionalistinen” demppaus päällä, tai mä oon vaan oppinut ja sisäistänyt ihan totaalisesti sen ajattelutavan… Niin mä rikon tavallaan vaan jotain tuulimyllyjä tässä, koska ne kaikki vaatimukset mitä mä kuvittelen, ne on kaikki mun itseni luomia tavallaan… Että mä ajattelen että asioiden pitäis oikeesti olla aina sairaan skarpisti, anaalisella tarkkuudella sommiteltu, ja mulle tällaset ”rajanylitykset” oon just *jo* tosi iso harppaus… JAAKKO: Mut ootsä ylittänyt ne rajat? Koska ne kaikki jutut näyttää ihan vitun hyvältä. JOHANNES: Ehkä siitä voi just lukea sen kuinka lukossa mä oon tän suhteen. Tai tän tosi ristiriitasen position, missä esimerkiks toi Baltic Circle synty, sillai, ”en haluu miellyttää mut yritän kaikin tavoin miellyttää”, tai sit vaan päädyn vihaamaan itteeni ja duuniani siitä että ”mua rajojetaan”… Ja mun on vaan sikavaikee päästää siit irti. JAAKKO: Ja en mä tiiä onks siit tarpeen päästää irti, tai sillä pitäis ehkä olla joku funktio jos päästää siit irti… JOHANNES: Kyl mä uskon, että nää asiat sillai ”pelaa yhteen”, että mä en oo vapaa yhellä elämänalueella koska mä en oo vapaa toisella, tai että kun on erilliset strategiat niinku töissä ja privaatisti, niin sit
141
”minä” on tavallaan vaan se mikä sovittaa ne yhteen, eli sellanen onneton ”advokaatti”, joka joko venyy kunnes katkeaa tai puristuu kuoliaaks… Ja että jos mä oon päättänyt yrittää laajentaa mun liikkumatilaa tai än äs ”vapautta” yhellä elämän alueella niin se alkaa vallata sit myös niitä muita alueita… Että se funktio on joku vapaus elämässä ylipäänsä… JAAKKO: Niin, toi on ehkä sama ilmiö mitä mä selitin sulle [Kimmo] siitä hallitsemattomuudesta, että mä ajattelen että mä katsojana voin nähä onks joku asia hallitsematon vai ei… Niinku mä voisin tunnistaa sen eron ja sit tosi monet sellaset asiat mistä me ollaan täs puhuttu sellasena ”hallitsemattomuutena” niin mä en vaan tunnista sitä hallitsemattomuutena… Tää ei oo mikään kvalitatiivinen juttu että olis niinku paras että… Koska mä en usko että se toimis, siin on niin vitun paljon ongelmia, jos ihminen ei hallitse elämäänsä, niin ei ne sit tee mitään siistiä myöskään… Mut jos siit halutaan puhua täl binäärillä että ne on hallittu ja hallitsematon, niin sit se hallitsematon pitäis eka identifioida jotenkin oikeesti… Että mitä se vois olla, koska mun mielestä sen potentiaali on niin paljon suurempi. Kuin se että joku näyttää ”kreisiltä”, tai jotain… KIMMO: Mutta me ei siis sillon puhuttu… Sä olit hakemassa juomia, niin me puhuttiin… Alussa oli se kun sä Johannes kysyit multa jotain tyyliin mistä se puhe tulee, tai… Jotenkin se liitty siihen puheen alkujuuriin… Mä en muista, mikä vittu se nyt oli se… Se oli tosi hyvä kysymys, mä en vaan nyt muista miten sä muotoilit sen… JOHANNES: Voidaan kuunnella… KIMMO: Niin, joo ”mennään alkuun”… Mut siis sillon mä yritin vaan käsitellä itekin sitä että miks sä hait. Ylipäänsä kiinnostava termi on se että… Mä koitin miettiä että onks mun sisällä jotain mitä mä koen että mä en oikeesti hallitse… Vai onks mulle se hallitun kaoottinen tyyli toimia, mikä mulla on… Me puhuttiin siitä että mä paljastan yheksänkytyheksän prosenttia niin se yks prosentti mitä mä en paljasta on vitun arvokas ja mä vaan luon sellasta arvoa ja jännitettä… Ja koska mä en ikinä voi paljastaa kaikkea niin se on sellasta scarcityä mikä jää jäljelle… JAAKKO: Mun mielestä se jazz vertaus oli tosi hyvä, että mä ajattelen sitä ehkä sillai samalla tavalla, et jazz on sillai ehkä maailman formalistisimpia tyylejä, mut sen formalismi on sitä että se luo illuusion vapaudesta, mutta että se on aina vapaata samalla tavalla… Mut sen tapa olla vapaa ei oo esim se että joku hakkais sil vitun saksofonilla jonkun kuoliaaks ja lähtis vaan juoksee tonne vitun kaduille… Tai se ei ees ikinä kuulosta erilaiselta. Ja kaikista ”vapain” freejazz kuulosta
142
aina vielä enemmän kuin se kaikki muu jazzi aina vaan sellaselt vitun mölinältä, ja sen taloudelliset rakenteet ja sen sosiaaliset rakenteet on aina totaalisen hallittuja ja mietittyjä ja kontrolloituja ja sen sisäinen hierarkia, että kenen mölinä on arvokkainta… Että se on mun mielestä ihan totaalisen kontrolloitu… KIMMO: Niin no se on terminä tosi helppo imee tyhjiin ja en mä ehkä lopulta nää ees sen termin hirveen suurta arvoo, että ainoo mihin se voi viitata on se että mä koitan miettiä että pystynkö mä niinku yllättämään itseni, vai oonks mä vaan sellanen rutiini mitä mä ite toistan, vai onks oikeesti mun elämän kannalta hyötyä että mä altistan itseni niille tilanteille, että onks oikeesti mahollista että mä laajennan omaa tietoisuuttani… JAAKKO: Tai ku ei se myöskään mun mielestä tuota sellasia hallitsemattomia tilanteita… Tai esimerkiks Antagonissa oli sellanen tilanne, niinku esimerkiks se Elinan improjuttu, tai se että se vaan tuijotti kaikkia jotenki, se oli sellanen tilanne mikä ei ollu tavallaan kenenkään hallinassa… Tai sellasta just tapahtu ja se oli just tosi keskeinen, miks se toimi se tapahtuma… Tai on sellasii asioita jotka *on* sellasii [hallitsemattomia] asioita ja sit on asioita jotka *näyttää* sellasilta [hallitsemattomilta] asioilta. KIMMO: Mut ehkä just sen takii just graafisesta suunnittelusta, koska ei mulla oo siihen mitään sanottavaa, tottakai mä tajuan että mä oon valinnut ja se ei oo vaan dadaa, mut se on just enemmän ympäristöä mihin itsensä laittaa, tai että mulla ei oo vaan mitään vitun hajua mitä mä oon tekemässä, me puhuttiin siitä Jessen kanssa, siitä tunteesta, että silti sitä yllättää itsensä, että ”vittu tää meni hyvin, miten vitussa mä selvisin?”, jotenki sillai ”kirurgi leikkaa sydäntä ja laitta yhteen jotain sisäelimiä” sillai, ”mä laitan ton maksan ja sydämen tosta pillillä kiinni toisiinsa” ja vahingossa tulee uudistaneeks lääketiedettä… Mut jossain joku ääni sun sisällä on vaan sanonut ”tee vaan se”, ja mä en oikeesti usko intuitioon, mä uskon vitusti enemmän kokemukseen kuin intuitioon, että en mä olis voinut olla se kuka mä oon nyt sillon kymmenen vuotta sitten… Koska jos mä väittäisin että mä toimin intuitiolla se tarkottais että mä olisin aina ollut yhtä hyvä, että mä oon aina ollut samanlainen, koska mun isin ja äidin DNA:ssa on joku joka vaan teki sen että mä oon lapsinero ja… JAAKKO: Ehkä se liittyy kans, must tuntuu että kukaan ei sillai epäile sun ammattitaitoa… Sä oot jotenki sellanen hahmo että kaikki aina uskoo että sä osaat… Ei välttämät kaikkee, mut koska sul on se äänisuunnittelujuttu, niin sä voit mennä johonki vitun kameravuokraamoon ja puhua niiden ihmisten kanssa sellasella tavalla että
143
ne ajattelee että sä oot luotettava. Se on tosi hyvä taito. Must tuntuu että sellaset ihmiset joiden ammattimaisuutta epäillään, niin ne ei uskalla luopua siitä just sen takia… Mä aloin just… Must tuntuu että mä oon tehnyt jotain juttuja vaik jotka on sillai tosi rumii, siis vaik kuvii mitkä on vaan vitun hirveitä, ja että se johtuu siitä että mä oon ollu eka sellasella levellillä että mä oon pystynyt tuottamaan sellasta materiaalia mikä on kaikkien mielestä ihan hyvää tai ainakin tarpeeks legitiimiä, ja must tuntuu että jos ei oo ikinä ollu siin levelillä niin ei voi ikinä päästä siit kelasta yli… Että sais tehdä jotain mikä ei oo kaunista. Tai pitää ensin uskoo että pystyy tekee sen pro jutun yhtä hyvin ku ne prot ja sit olla sillai et ”lol, en mä haluu tota”… KIMMO: Mut se ei kyl todellakaan pidä paikkaansa, aina jos mun pitää hoitaa jotain ihmisten kanssa niin mä en todellakaan herätä luottamusta… Mikä johtuu siitä että mä otan asiat sillai ”leikkisästi”… Niinku jos mä sanon jollekin valoteknikolle että ”koita nyt saada tähän jotain fiilistä”, ja mä sanon se sellasella sävyllä että mä tiiän että tää on aika tarkkaa duunia, mut mä oletan että me voidaan puhua tästä sillai suoraan, mut sit me ei todellakaan voida puhua siitä niin suoraan, ja onks se sitten sen ihmisen epävarmuutta että se ei pysty rentoutumaan, vaan se haluu että me puhutaan tarkoilla termeillä… JAAKKO: Vaan mä tarkotan sitä että sä et ikinä puhuis sen kaa noin jos ei sul olis sitä korttia että sä voit sanoo sen myös tosi teknisesti siihen perään ja todistaa että sä et oo vitsi… JOHANNES: Ehkä tos on sillai, että mä ajattelen että tekemällä jotain asioita ite tietyllä tavalla tai sanomalla jotain asioita ääneen, niin mä loukkaan niiden tunteita, tai sillai jos mä vaik koen että joku joulukortin koristelu ei vaan oo hirveen tärkee asia, niin se että mä otan asian puheeks jotenki uhkaa niitä ihmisiä jotka on tehny siitä ittelleen jonkun sentimentaalisen elämänsisällön… JAAKKO: Mut ehkä sul on vaan sellanen omnipotenssiharha… Että sä luulet että jos sä oot eri mieltä jonkun kaa niin sit ne ei voi enää elää… Koska voihan ne olla sillai et ”lol, sä oot väärässä” tai että ”sä et vaan tajuu että tää on siistii”… KIMMO: No mä törmäsin paljon tohon esimerkiks Antagonissa… JAAKKO: Tai must tuntuu et mä oon tosi agressivinen sillai että mä tosi agressiivisesti dismissaan kaiken, sillai että mä vaan haukun kaikkien duuneja, mut mul on vaan sellanen olo että ei se oo niin vitun vakavaa, sillai että jos joku on mun kaa eri mieltä niin se on vaan tosi kivaa vaan… Että mä en voi olla epärehellinen vaan sen takii että mä luulen että ihmiset ei voi handlata sitä miten mä oikeesti ajattelen, koska se olis vaan niin vitun sosiopaattinen kela tai silleen… Että
144
kaikki olis vaan silleen onnettomii… Tai sit mä en vois vaan ikinä olla ihmisten kaa… Ja mä uskon että se on loppujen lopuks suurempi palvelus kaikille se että… Tai mul tuli siellä Turus vähän sellanen olo että ”pitäiskö mun olla vähemmän kriittinen” tai vähemmän ”kylmä” jotenkin, koska mä oon siellä enkä vaik jossain Lontoossa, mut se on ihan hirveetä ajatella niin, koska mun pitäis olla vaan just kaikkialla samanlainen… Että mä jotenkin säästäisin itestäni sellasia osia niinku ”isompiin geimeihin” tai silleen se ei… Vaan mun pitäis jotenkin vaan demonstroida mun omalla olemisella että tälleen voi olla ja tää toimii tos kontekstissa… Ja se oli tosi siistii että… Tai meil oli just vitun monimutkanen keskustelu Jessen kaa siitä, että mua ahdisti se että se ei ymmärrä sitä sen ja niiden muiden ihmisten välistä statuseroa, ja että se on sillai ”mä oon luuseri” tai jotain… Mä olin sillai että ”mun mielestä se on jotenki tosi törkeetä että sä tuut jonnekin Turkuun sanoo että sä oot luuseri”, mä tiedän miten hyvin sil menee ja se on kutsuttu sinne myös sen takii mitä kontaktei sil vaik on… Että sil voi olla legitiimisti sellanen sisäinen kokemus että se on luuseri mut se ei voi leikitellä sillä niinku se olis joku objektiivinen maailmankuva, koska se ei oo… Ei siihen tullu mitään loppuratkasuu, mut… JOHANNES: Silleenhän se Jessen yks duuni oli nimetty, ”My Defenses Have Defenses”, että ehkä se tajuaa itekin miten se kääntää sitä asiaa sillai… Tai mun on myös helppo samastua siihen perustunteeseen siitä että uskoo olevansa jotenki kelvoton vaik kaikki muut ajattelee että sä oot siisti tyyppi ja teet siistejä juttuja… JAAKKO: Niin. KIMMO: Se vaihtelee niin vitusti, se on sellanen vitun sää, oikeesti… JOHANNES: Mut vielä tosta, että mikä siellä tavallaan pohjalla on ”hallitsematonta”… Niin voihan se olla, että jos mulla esimerkiks on tunne että kaikki mikä on oikeesti mun ”omaa” on jotenkin ”alhaista” tai ”likaista” tai ”väärin”, niinku että mä vaik häpeisin runkkaamista koska mä uskon että mä oon ainoa joka tekee sitä, ja jos mä kuvittelen että sen ”alkuvoiman” päästäminen vapaaks muuttais mut sillai ”eläimeks” ja veis mut vankilaan, niin sillonhan mun pitää kaikin tavoin vaan pyrkii hiljentämään se… Mut ehkä mä oon alkanu ajatella että ne kaikki käsitteet on vaan käännetty sillai nurin. Että ”vapaalle sielulle” just libidinaalinen voima on hyvä asia ja oman tahdon toteuttaminen on suurin hyve, mut että hallitsevat – meidän tapaukses varmaan niinku ”kapitalismi” – on pakottanut hallitut sisäistämään sen ajatuksen että niil ei oo samaa oikeutta toteutta itseään, koska ne on lähtökohtasesti velkaa hallitseville, omalla ruumiillaan, ja että just turhautuminen tällasesta ”epävapaasta” positiosta johtaa siihen
145
että alkaa pitää halua ”pahana”. Että vanki oppii olemaan kuuliainen, koska jos se ei oo sitä niin sit sitä rangaistaan. Ja se mitä se haluu on samaa ku mitä ”vapaa” ihminen haluu. Eli olla vapaa. Ja just siinä tapahtuu se nurinkääntäminen, että än äs ”terve agressio” tai ”halu” kääntyy sisäänpäin ja ihmisestä tulee itselleen niinku ”introspektiivinen seikkailu” ja ”kidutuskammio”… Ja huono omatunto johtuu just vaistojen tai ”vallan halun” tukahduttamisesta, vangitsemisesta johonki privaattiin tyrmään… Tulee mieleen tos vähän ennen ku erottiin, niin mä sanoin että mun on pakko opetella kuuntelemaan mun omia haluja, mitä mä oikeesti tunnen, ja että mä en siks voi enää suostuu mihinkään kompromisseihin… Mihin Annakerttu vaan sano että se ei vois ikinä toimia. Että ihminen ei voi olla parisuhteessa ellei tee kompromisseja. Koska muutenhan vaan tekis kokoajan ainoastaan sitä mitä ite haluu, ja väistämättä loukkais tai sortais toista… Mut se oli jo sillon mun mielestä väärä kela. En mä haluu ”pohjimmiltani” pahaa, ja sit mun pitää vaan oppia sillai domestisoidusti suodattamaan tai kahlitsemaan sitä. Kyl mä oikeesti haluan hyvää mun läheisilleni, kyl mä oikeesti voin auttaa mun ystäviä tai olla mukava, eikä se oo vaan joku kompromissi ja ”toisiks paras vaihtoehto”… Ja se että me erottiin oli tavallaan myös sit se välttämätön johtopäätös, koska me haluttiin yksinkertaisesti niin eri asioita…
146
9. Torstaina iltapäivällä, 5. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun osallistuivat Inka Järvinen ja Antti Uotila.
(Taustalla soi Vampire Weekend ”Cape Cod Kwassa Kwassa”) JOHANNES: Nyt se on päällä. INKA: Niin, että jos laittais nää molemmat vaan tähän siinä järjestyksessä, että tässä on se eka, ja täs on toka, ja ne vois erottaa ehkä fonttikoolla, tai palstakoolla… Vai tarviiko? Ehkä sitä ei ees tarvii… Jos täällä ylhäällä lukee millon ja missä se on [nauhoitettu], niin ehkä se riittää… JOHANNES: Joo. INKA: Kyllähän sen tajuu siitä lukea. Ja sit täs kannen kohdalla on auki selitetty Suville tästä ilmeestä… JOHANNES: Ja luovutaan siitä TextEditistä, koska se on vaan turhaa kikkailua, niinku ”kaunis ajatus mut ei toimi käytännössä”, eikä se ehkä enää tue tota ideaa… Tai olis ehkä toiminut mut menee liikaa aikaa. Eiks yks sääntö ollut kans että ei saa miettiä mitään yli viis minuuttia? (hekotusta) INKA: Eikä oo sääntöjä. ANTTI: Mut pitäskö siellä näyttelyssä, sinne tiloihin kans, sillai että on aina välillä nostoja? Vai näkyyks ne vaan sit siinä meidän, jos saadaan säästettyä muissa kuluissa, niin siinä meidän painetussa ”prujussa”, olisko se meidän ainoa ”teos” sitten? JOHANNES: Ehkä yks hauska vois olla, kun siihen tulee kuitenkin sivunumerot, tai ehkä joka rivi vois olla vaik numeroita niinku jossain raamatussa, ja sit tehdä siitä tekstistä nostoja, jotka olis siellä näyttelyssä vaik tarroina, ja sit niissä olis viitenumerot? INKA: Sehän tukee sitä… ANTTI: Sit sitä voi kanniskella mukana siellä… INKA: Ja sehän tota, Suvilla oli se ajatus että sinnekin tekis jotain niitä tekstejä… JOHANNES: Tai sit jätetään kokonaan tekstit pois näyttelystä ja vaan niitä numeroita ympäri sitä näyttelyä?
147
INKA: Tukee hyvin sitä ”esteettömyys näyttelyssä” vaatimusta… Hehe. JOHANNES: Joo ehkä ei… Mut ehkä sit niitä nostoja. Koska tuolla on kuitenkin paljon sellasii lauseita jotka toimii irrotettuna. Ja sit olis vaan sellanen massiivinen rekisteri… ANTTI: Okei. No sit pitää vaan pyytää painotarjous siitä ”viissataasivuisesta” läpyskästä. INKA: Se on varmaan iloinen se meidän painokontakti kun mä kokoajan muuttelen näitä… ANTTI: Sanotaan vaan että halvimmalla paperilla mitä löytyy… Halvimmilla asetuksilla… JOHANNES: Voi olla että digipainettuna tulee silti halvemmaks ku offsetillä koska tulis sairas määrä peltejä… ANTTI: Niin se voi mennä perus laaserilla… JOHANNES: Voi siinä olla kuitenkin kannet. INKA: Tarviiks olla? Ehkä ei. JOHANNES: Mut jos on liimaselkä. Sit se on muuten sellanen lörppö… Must sellaset julkasut tuntuu aina vähän oudolta… Sellanen lötkö nippu. (näppäimistön naputtelua) INKA: Monta sivuu sä sanoit? JOHANNES: Sovitaan vaik kolmesataa. INKA: Liimasidottu? JOHANNES: Mikä olikaan liimasidotun ja liimanidotun ero? Onks liimanidottu pehmeekantinen? ANTTI: Pyydä vaan se halvempi vaihtoehto… JOHANNES: Pelkkä liima. ANTTI: Ja yks kautta yks värinen, mustavalkonen. (Taustalla soi Fleetwood Mac ”Sisters Of The Moon”) INKA: Sidosasulla… ANTTI: Sit painosmäärä, joku viidestä sadasta. INKA: Viidestä sadasta? ANTTI: Tai kaks… JOHANNES: Paljonkohan sinne tulee kävijöitä, tarviiks niille olla kaikille? (naputtelua) INKA: Onks tää kaikki suomeks?
148
JOHANNES: Joo, meillä ei oo mitään mahdollisuutta käännättää sitä kokonaan… Ainakaan nyt. Toivotaan että vaik Taik tai Grafia vois kustantaa käännöksen, tai jotain. Ne nostot voi tietty kääntää useammalle kielelle. Mut sen läpyskän kääntämiseen menis varmaan toinen kuukaus ja tulis maksamaan ihan vitusti. INKA: kolmesataa kautta viissataa kautta tuhat… (naputtelua) ANTTI: Halvimmat mahdolliset… JOHANNES: Niissä videoissa kuitenkin säästyy monta tonnii, jos se ykskin tarjous oli kymppitonni… (naputtelua) JOHANNES: Kuunnellaan vähän Drakea. (Drake laulaa: ”No new friends” ~6 sekuntia) INKA: Noni. JOHANNES: Kiitos, Inka. INKA: Kiitos. JOHANNES: Oliks jotain muuta mitä ei olla vielä käsitelty? INKA: No nyt luovuttiin lipuista ja lapuista ja ylimääräsistä… JOHANNES: Niin joo, ja sit noi teesit. Yks, ei marginaaleja tai gridiä, kaks ei viivoja, eiku… Noh, meni jo sekasin. Ihan sama. Mä copypasteen ne sinne sitten. 1. ei määrättyjä marginaaleja tai gridiä 2. ei perfektionismia 3. ei viivoja eikä alleviivauksia 4. ei hassuttelua 5. ei minimalismia 6. ei kädenjälkeä tai kalligrafiaa 7. ei kuvitusta, 8. ei järjestelmäfontteja (esim, Times, Arial tai Helvetica) 9. ei pystyyn tai poikittain sijoitettua, eikä karevaa tekstiä, 10. ei sääntöjä
149
10. Perjantaina aamupäivällä, 6. syyskuuta, autossa matkalla EteläHelsingistä Vuosaareen. Keskusteluun osallistuivat maisema-arkkitehti ja rullalautailija Janne Saario, mainoskuvaaja ja tuottaja Teemu Saario, sekä rullalautailija ja tuottaja Jeremias Delgado.
JANNE SAARIO: Niin. Eihän se. Ehkä sit… Kuinka vakavissaan sit ottaa noita asioita, niin… En tiiä… On se tärkeetä, että otetaan asiat vakavasti. (~4 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Pitäiskö tässä töötätä… Ehkä mä en tööttää… JOHANNES: Jos sul on Toyota niin tööttää… TEEMU SAARIO: Jos sul on Mitsubishi niin tööttää tööttää… (tööttäys) JANNE: Mut kuulostaa hyvältä! Mä luen sen, Johannes, sit kun sä lähetät sen mulle. On kiva tietää mitä teidän alalla tapahtuu. TEEMU: Joo, kuulostaa mielenkiintoselta. JOHANNES: Joo, eikun mä haluisin just että siitä tulee semmon mistä tulee hyvä mieli. Ehkä siin on jotain asioita, mistä ei ole totuttu puhumaan, mut koko pointti on jotenkin osoittaa että kaikki estot ja esteet on ennen kaikkea ihmisten sisäisiä, että ne voi jotenkin ylittää, ja oma elämä on mahdollista järjestää silleen yhtenäiseks kokonaisuudeks. Että siin mielessä mun mielestä asiat kyl on pakko ottaa sillai vitun vakavasti, että on vaan yks elämä, ja sitä ei voi vaan heittää silleen hukkaan, koska ”ei välitä”… Tai mua ärsyttää että mä oon oppinut sellasen tavan että ulospäin pitää näyttää että on tosi pro mut sit privaatisti on oikeus olla tyytymätön ja halveksia asiakasta ja suhtautua silleen super kyynisesti siihen… Mä haluisin ylittää sen kyynisyyden ja ehkä näyttää muille silleen että se on mahdollista… (kolinaa, suhinaa) JANNE: Tuu tältä puolelta Jere! (kolinaa) JERE: Huomenta päivää! JOHANNES: Moi! JANNE: Moro!
150
(~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Onks toi sun oma kämppä? JERE: Ei oo, HOAS:in vuokrakämppä. JOHANNES: Aa… JANNE: Tosi hieno kyl toi puutalo. Mut jätkä ei enää hirveen pitkään siin asu vai? JERE: E… JANNE: Onks löytyny viel mitää biksii? JERE: Pari. JANNE: Pari vaihtoehtoo… JERE: Skattal ja sit Kallios. JANNE: Fabio asuu Skattal. JERE: Nii asuu. Vai, onks se niinku muuttanu sinne, vai onks se vaan väliaikanen… JANNE: Mun mielestä se on vuokralla… Kai se siinä aikoo olla. Mun mielestä se on laitellut sitä kämppää ihan huolella. Johannes on täs ehkä muuttamas kans Kallioon… JOHANNES: Joo, tai mä oon nyt asunut tos Viiskulmassa ja tuntuu että olis aika siirtyä eteenpäin… JANNE: Mun mielestä on sillai hauskaa, että se ”eteenpäin” on Kallio… Että se ei oo mikään… JERE: Westend. JANNE: Nii just, toi Viiskulma on kans sellanen ”loppusijoituskohde”… (~4 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Mut onhan se ollu varmaan sulle Johannes ton sun uran kannalta, kylhän siellä on hyvä varmaan kuitenkin ollu luoda kontakteja… JOHANNES: No joo, on se varmaan se joku skene… Mut sit voi tietty olla että muualla olis ollut joku toinen skene. Tai sillai, ehkä siitä ei voi sanoo mitään, nää nyt on tällasii… JANNE: Niin. Se on varmaan ihan hyvä kans irrottautuu vähän skenestä… Ne jotka on jämähtäneet siihen, niin kylhän ne pyörii aika pienis ympyröis… (~18 sekuntia hiljaisuutta) JERE: Siisti musavideo, Teemu, jäbäl ja Ricovamoksel! TEEMU: Ai ”Flippaa ja kriippaa”?
151
JERE: Joo. TEEMU: Joo, tattista vaan. (~6 sekuntia hiljaisuutta) JERE: Magee se tunnelma mikä on saatu siihen kiesiin, vitun hämy. TEEMU: Kyl. JANNE: Teemu kuvaa sellasta ”This Is My Office” -sarjaa… JOHANNES: Mitä siin tapahtuu? TEEMU: Siin on eri ammateista joku ja sit kuvataan sitä meininkii ja sit kertoo siitä, tavallaan siitä mikä se kunkin ”toimisto” on… Jos on joku futaaja ni futisstadioni… Tai skedeparkki on Jannen toimisto… Sellanen. JOHANNES: Joo. Tuleeks se sit telkkarista vai? TEEMU: Ei… Me tehään niinku, julkaistaan ite vaan nettiin… Just tänään aukes meiän uuden firman nettisivut… Meil on Facebooksivut, ja sit aukee toi ”This Is My Office” -sivut tänään myös… JOHANNES: Joo… Mikä teidän firman nimi on? TEEMU: Se on Über. JOHANNES: Niinku umlaatilla? TEEMU: Joo. JOHANNES: Suoraan Amerikan markkinoille. TEEMU: Joo. (~6 sekuntia hiljaisuutta) TEEMU: Käytiin tos just maanantaina kuvaa Jannelta vähän skedeystä, siit Ruohiksest… JANNE: Salmisaaressa, mis mekin oltiin Johannes sillon skeittaa… Yks rani ja pari trikkii… Yhet slämit. TEEMU: Ei päässy mukaan. JANNE: Ei päässy? Ei ollu tarpeeks kovat slämit. JERE: Haha. JOHANNES: Ootsä ikinä kaatunu silleen et se päätyis videolle? Mä en muista ikinä nähneeni. JANNE: Kyl mä oon. Mut ei ne kyl joo yleensä päädy. Toivottavasti ei tuu tänäänkään. En mä haluu sen takii et sais nauhalle… Aina vaan joku nilkka vääntyy tai… (~6 sekuntia hiljaisuutta) JERE: Ainii jäbä vilahtaa siin Jannen dokkarissa.
152
JOHANNES: Joo. Totta. (~3 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Joo, Johannes on mun lapsuudenkavereita. JOHANNES: Siit oli jotain spekulointii kuin monennen päivän krapula mul on siinä. (hekotusta) JANNE: Ihan hyvältä sä näytit. Boheemilta. (~6 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Johanneksen kaa me alotettiin skeittaa. Back in the days. Ihmeteltiin miten se ollie lähtee… Kalalaudalla. (~18 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Tuliks Johannes siitä, mikä joku teatteri, eiku sul joku semmonen… Joku projekti… JOHANNES: Aa, siis sä tarkotat sitä mitä mä teen nyt? Jotain graafisesta suunnittelusta. Saas nähä… Ehkä se liittyy kans tähän mitä mä nyt teen sinne Designmuseolle… (~10 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Hmm… Toi golfkenttä tos… Kun miettii miten iso se on. Ja sit kuinka vähän ihmisii siel tälläkin hetkellä on… Ja sit esim tota sun parkkii, sillai se on joku tuhannesosa tosta pinta-alasta, mut siel käy varmaan satoi skidei joka päivä… Nii skedeys on jotenki taloudellisempaa tai jotain. (kolinaa, suhinaa) JOHANNES: Tää ovi on jotekin lukossa? Miten mä pääsen ulos? JANNE: Joo se on toi lapsilukko. (~18 sekuntia epämääräisiä ääniä) JANNE: Jere on lähös huomen maailmalle? (askelten ääniä soratiellä) JERE: (ei erota) JANNE: Mistä sä ton oot saanu? Aika coolin näkönen… JERE: Aa, yks frendi duunaa näitä. JANNE: Räppäreil oli joskus laastarit poskes… Sul on tikit silmäkulmas… (hekotusta) TEEMU: Vähän street credii…
153
JERE: Hämy veto taas Tuukalta, pitää lähtee silleen… Joskus neljält aamul sinne lentokentälle… Sit ollaan siellä, joku vitun välilasku, sit ollaan joskus yhelttoist Köpiksessä, siin oli jotain chillailuu, ja sit mennää sinne parkille kisoihin… --(Vuosaaren liikuntapuiston skeittiparkki) JERE: Meneeks tää silleen jengille jotka ei tiiä skedeyksest niin paljon? Tai kaikki nyt varmaan tietää nykyään… JANNE: Mut mä luulen et tää on just… Eiks tää Teemu oo vähän semmonen? JOHANNES: Nii, tää on joku teidän firman silleen promojuttu? TEEMU: Joo, tavallaan, tehään… JOHANNES: Te ette oo silleen myymäs tota formaattia johonki… TEEMU: Ei… Ei me viel ainakaan olla mitää myymässä… JERE: MoonTV:lle… JOHANNES: Ketä muita te ootte haastatellu? Sellast futarii, Pekka Sihvolaa, sit Balleriinoja, ja sit sellanen yks valokuvaaja ku Lars Johnson… Ja sit on tota… JOHANNES: Oho. Mitä vittuu! Näitsä ton? JANNE: Joo. TEEMU: Meniks päälle? JOHANNES: Joo! (huutoa taustalla) JOHANNES: Hehe. On tos ihan omanlaisensa swag. JANNE: Tol skuutil voi muuten vetää aika tommosissa, ”siisteissä” vaatteissa. (kolinaa) JANNE: Sä et oo tosta vielä… Tost on kyl varmaan paljon vaikeempä päästä ku alkoholista? JOHANNES: Mm… Täst ei oo sillai haittaa. Parantaa vaan työtehoa. Mut riippuvuus on tosi semmonen ”kouriintuntuva”… JANNE: Ku ei niit haittoja huomaa ku vasta sit ku… Tukehtuu… Keuhkot täyttyy nesteellä. Se on vissiin jokaisen tupakoitsijan kohtalo… JOHANNES: Ai jokaisen? JANNE: Ellei ne kuole johonki muuhun…
154
JOHANNES: Niin. Aina voi kuolla johonki muuhunkin. JANNE: Niin, silleen ennenaikasesti. Mut lopulta tukehtuu. JOHANNES: Mä näin just dokkarin mis oli yli satavuotias joka oli polttanu koko ikänsä. JANNE: Niil on erikoisgeenit… Kylhän sitä aina ajattelee että ittellä olis jotenki paremmat geenit ku muilla… JOHANNES: Nyt tuli just Areenalta Richard Dawkinsin sellane sarja, missä se puhuu uskontojen haitallisista vaikutuksista… Siinä ne otti Dawkinsin genomin kokonaan. Ja siit kävi ilmi et sillä on joku geeni minkä vuoks tupakointi olis sille tosi vaarallista… Mut se ei onneks ollukaan koskaan polttanu… Olis kyl kiva jos kaikil ihmisil olis oma genomi tiedossa. Vois kattoo etukäteen mitä voi tehä ja mitä ei kannata. Sit jos näyttää vihreetä nii voi tehä mitä huvittaa… Mjoo. Ehkä mä lopetan nyt. Mä stögään tän ja lopetan. JANNE: Nii! You’re free to do anything! JOHANNES: Nauhotatteks te Jannen puheet vauhdissa? TEEMU (kaukaa): Ei, kyl me tehään siit video… Mä kuulen kyl kaiken mitä te puhutte. JOHANNES: Ai niin toi mikki on tossa… JANNE: Tota. Tää on vähän niinku munkin toimiston promo… Me kuvattiin jotain pienoismallityöskentelyä ja sit striittiskedeystä… Pitäis jotenki vaan kiteyttää se mitä siin videos näkyy, että… ”I get inspired by… architecture… that hasn’t been designed for skateboarding…” Sit jotain että… (kolinaa) JANNE: Otetaaks se suomeks? TEEMU: Otetaan se suomeks. Siihen tulee sit tekstit. Ne muutkin on suomeks. JANNE: Se on kyl hyvä… Jengi kuulee suomee niin siin on vähän sellast erikoista, ja sit siin on tekstit… JOHANNES: Onks sul Twitterii? JANNE: Ei… Facebookis jotain vähän… JOHANNES: Mut ne on vaan sun kaverit ku näkee… JANNE: Mut sit muut likettää ja sharettaa… Mut että ne sun tekemät nettisivut… Et ehkä mä en tarvii muuta täl hetkel. Tuntuu et on noit duunei ihan sopivasti… Johanneskin lopetti, lopeta säkin Teemu. JOHANNES: Tää on mun viimenen. TEEMU: No tää on sit mun viimenen.
155
JANNE: Ei kannata opettaa Mikeylle polttaa tupakkaa. Sä oot sen roolimalli. Se kattoo et ”faija oli niin rento ku se poltti”… JOHANNES: Sit siitäki tulee rento. JANNE: Mut sit se polttaa, ja se ajattelee et se on osa sitä rentoutta. JOHANNES: Niinhän se onki. (hekotusta) JOHANNES: Mitä muuta siin on? TEEMU: Nii miks sitä muuten tekis ellei se olis rentoo? JANNE: Mut kyl mä luulen et Teemu oli ihan rento ja cooli ilman tupakkaa. JOHANNES: Ehkä siin on just jotain nautinnollista ku se on täysin hyödytöntä ja epäterveellistä ja epäekologista… Et on viel jotain mikä ei oo vaan hyödyllistä ja terveellistä ja hyvää ja rikastuttavaa ja ekologisesti kestävää ja taloudellisesti kannattavaa… Ehkä siinä just joku tosi syvällinen totuus, että rööki tuottaa sen tilanteen että haluaa, tai luulee haluavansa, polttaa röökiä, koska silleen ykköstasolla sitä haluu koska on riippuvainen siitä, samalla ku kakkostasolla tajuaa ettei sitä haluu oikeesti, vaan ainoastaan siks että on riippuvainen, mut sit kolmostasolla tavallaan haluu just mieluummin haluta kuin olla haluamatta, koska halu joka ei oo sidottu johonkin välittömään puutteeseen on pelottavaa… JANNE: Niin. Voihan sit vaik kaivaa nenää… TEEMU: No ei siin nyt vaan oo mitään siistin näköstä. Etsä nyt voi vaan silleen himokaivaa sun nenää mis vaan. (hekotusta) JOHANNES: Jos se on laillista se on ookoo. Eiks se niin mee? JANNE: Tota… Mä skeittaan sellasissa ympäristöissä mitkä ei oo suunniteltu skeitattaviks… Öö… Aina pitäis olla enemmän sanoja ja enemmän tekoja… TEEMU: Ei tos tarvii pitkään siis mitään… Muutamat jutut… JANNE: Muutatamat jutut… ”Mä oon Janne Saario ja mä suunnittelen skeittipaikkoja”… Mut en mä haluu olla semmonen että mä vaan suunnittelen niitä… TEEMU: Voithan sä alottaa tolla ja sit… JANNE: Mut mä haluisin suunnitella muutakina! (nauraa) JOHANNES: Sä viihdyt luonnossa… JANNE: Niin…
156
JOHANNES: Ja sit sä peität luonnon sementillä… Voitaisko miettii tätä? JANNE: Hmm… (~5 sekuntia hiljaisuutta, kolinaa kaukana) JOHANNES: Mikä toi on toi harava tossa? JANNE: Tota kenttää… Tos on tollasta… Mustaa kumirouhetta tuolla seassa. Ne on silpunneet käyttetyjä autonrenkaita. Sit se on semmonen pehmee tasanen kimmosa. TEEMU: Siin on kivempi kaatua… JANNE: Ootsä pelannu tollasel kentällä? TEEMU: Joo. Tommosel on ihan kiva pelata. JOHANNES: Mitä siis sä oot pelannu? TEEMU: Futista. JANNE: Aissaatana! JOHANNES: Vittu toi hyppää korkeelle. JANNE: Ei tarvii olliee… JOHANNES: Kerroinksmä, mä näin sellasta unta että mä rullaluistelin, ja se oli paljon siistimpää ku skeittaus? JANNE: Oliks se sen jälkeen ku sä olit ollut siel nykytanssis? JOHANNES: Ei… Ei. Se oli aiemmin. Mä tweettasinki siitä, että tuntuu että sellast vanhat kerrostumat tai kategoriat identiteetistä on kuoriutumassa pois ja mä pystyn hyväksymään ja nauttimaan paljon useemmasta asiasta… Että tavallaan ei tarvii enää sillei hylkiä asioita jotka ei sovi yhteen jonkun tietyn alakulttuurin cooliuskäsityksen kanssa… JANNE: Niin, ei se… JOHANNES: Tavallan toi skuuttaus on just siistii! Ehkä sunki pitäis jo hyväksyy että sun poika ei välttämät tuu ikinä alkaa skedee… (nauraa) JANNE: Niin, mä testasin sitä Walli hallissa. Se oli kyl tosi vaikeeta. Mä en uskaltanu ees droppaa sisään kaaresta. (kolinaa) TEEMU: Sano jotain, mä tsekkaan ton äänen tason… JANNE: Mun nimi on Janne Saario ja mä suunnittelen skeittipuistoja. (~6 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Mitä välii mikä mun nimi on, eihän se liity mihinkään?
157
JOHANNES: Niin. Entä se juttu skeittipuistoista… Voisko senkin jättää pois? JANNE: Niin. Mä suunnittelen. JOHANNES: Toteutatsä koskaan sun suunnitelmii? JANNE: En mä toteuta. Tai kyl mä osaan rakentaa vähän. Mut en mä tällast osais rakentaa… ”Mä suunnittelen koska mä en osaa rakentaa.” Tää alkaa jo jalostua. JOHANNES: Zen harjotus… (~12 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Sehän on sellasta kuvittelua… Jotkut toteuttaa niitä kuvitteluja. Mä kuvittelen skeittausta… TEEMU: Siinhän on just kaikkii niitä kohtauksii että sä väännät sitä rautaa, niitä rautahäkkyräjuttuja, siin pätkäs... JOHANNES: Sä teet alustoja, joissa muut pystyy toteuttamaan omaa mielikuvitustaan… (~18 sekuntia kolinaa, nuorten poikien ääniä, huutoa) JANNE: Kyl mä kuvittelin ton ditsin tohon mut en mä osannut kuvitella että kukaan pystyy heittää Bri-flippii siihen… Tai mikä se nyt on… Sehän on siistii, siit voi tehdä mitä vaan… (~12 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Mut siihen alkuun olis hyvä laittaa joku… Siinä… Vaik siinä ku mä skeittaa siellä Salmisaaressa… Mä sanon nyt vaan sen oman nimen. Ja että mä kuulun väestörekisteriin. Ihmisii kiinnostaa nimet. JOHANNES: Sukupuoli, rotu… JANNE: Mies… JOHANNES: Yhteiskuntaluokka, asuinpaikka, koulutus… Vanhempien tulotaso. JANNE: Kuulun alempaan keskiluokkaan… JOHANNES: Ylempään. JANNE: Ylempään keskiluokkaan… JOHANNES: Onks korkeakoulututkintoa? JANNE: Melkein valmis… (~12 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: ”Mä oon kolmekymppinen mies Helsingistä…” JOHANNES: ”Humoristinen, hyväkäytöksinen, fiksu, omaa hyvät sosiaaliset taidot”…
158
JANNE: ”Mielikuvitus kunnossa”… JOHANNES: ”EI pelkää sitoutua”… JANNE: En. ”Hyvin sitoutunut”. (~4 sekuntia kolinaa) JANNE: ”Mun horoskooppimerkki on…” JOHANNES: Tiedäksä mikä? JANNE: Rapu. Mikä sun? JOHANNES: Kalat. Ootsä koskaan tsekannu pitääks ne paikkansa sun kohal? JANNE: Emmä tiiä. Eiks ne vaihdu viikottain? (hekotusta) JANNE: Niin, on kans ne universaalit, luonteenpiirre… Mul kai se sanoo että on aika rauhallinen. Kai se pitää paikkansa. Pitääks sul? JOHANNES: Joo. ”Taiteellinen, introvertti, sentimentaalinen…” JANNE: Kaikkii hyviä… JOHANNES: ”Viinaan menevä”. JANNE: Heh. Vaik ethän sä enää juo. Vai ootsä… JOHANNES: En. En nyt puoleentoista kuukauteen. JANNE: Ettekste juonu Laurin kanssa? JOHANNES: Ei. Mä join Ginger Alea… JOHANNES: Pitäiskö puhua… TEEMU: Kirjakieltä. JOHANNES: Ruotsia. JANNE: Tota… (~14 sekuntia kolinaa) JOHANNES: Ennen sulla oli tosi paljon runollista sanottavaa skeittauksesta ja muodoista ja linjoista ja kaupunkitilasta… JANNE: Mut sitten ku tekee tarpeeks… Pääsee siihen sisään… Niin ymmärtää että asiat on aika yksinkertaisia. JOHANNES: Niin onks se sitä ammattilaisuutta… Mikä peittää sen, tai se ei tuu enää läpi se… JANNE: Tai sitä ei enää mystifioi silleen… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JANNE: Mut tottakai tällä on paljon merkityksiä… Tohon vielä tulee se lumikasa viereen… Talven jälkeen…
159
JOHANNES: Mulle sanottiin joskus aikoinaan Nolla.netin foorumilla ”kelaa vähemmän, skeittaa enemmän”… JANNE: Kyllähän sitä täytyy kelata myös… Mut joo. Sä haluut kuvata nyt? Nauhotaksä samalla ku mä rullaan? TEEMU: Eiku ei tehä sitä. JANNE: Nyt sä vaan painat rekkii ja mun pitäis osata sanoo oikeet sanat? TEEMU: Jep. JANNE: No pitäiskö sen olla sellanen tarina? Tarina on aina mielenkiintonen… Että tota… ”Kun mä alotin skeittaa niin ei ollut skeittipuistoja… Me skeitattiin kaduilla ja paikoissa jotka ei ollu tarkotettu skeittaukseen. Skeittauksen täyty sopeutua. Tai liikkeen. Nykyään nuorille tehään mahtavia paikkoja ja mä oon päässy… Tai päässy mukaan suunnittelemaan niitä. Nyt arkkitehtuuri muotoutuu skeittauksen ja liikkeen mukaan…” TEEMU: Sano enemmän silleen että *sun* sunnittelema arkkitehtuuri… Tai kun *sä* suunnittelet puistoja niin… JANNE: Niin, pitääks mun erottuu muista skeittipuistojen suunnittelijoista? TEEMU: Se olis varmaan ihan hyvä… JOHANNES: Onks ketään muita skeittaavia maisema-arkkitehteja jotka tekee betonipuistoja? JANNE: Ohan niitä. No mulla on se että jokaisen puiston pitäis olla oma… JERE: Mut eiks kautta aikojen skedeejät oo suunnitellu omat puistonsa? JANNE: On… Ei nyt oikeestaan. Rhino parkit ja ties mitkä… JERE: Nojoo… (kolinaa) JANNE: Olishan noikin kaikki obstaakkelit voinu olla vaan tossa silleen peräkkäin. Mut mulla ne asettuu silleen vast sit kun on kokonaiskonsepti joka sitoo siit semmosen teoksen. JOHANNES: Tuntuuks sust että siinä on jotain eroo millasta parkkii sä haluisit skeitata ja millast muut haluu skeitata? JANNE: On siinä varmaan… Mut ei se oo enää siitä kiinni. Mä ehdin enää skedee niin vähän nykyään… JOHANNES: Kuvitteletsä sillai eri tyyppejä, ja mitä ne vois tehdä johonkin?
160
JANNE: Mut joo, kyl mä kuvittelen. Että jos mä olisin yhtä hyvä skedee ku Jere, tai Enis, niin sit mä vetäisin tost noi, boing, ja tost noi boing… Tonne joku nosebluntti. Että ehkä mä kuvittelen millast olis jos mä olisin tosi hyvä skeittaa… Mut sit tosi paljon myös maisemallisesti, miltä se näyttää… Miten se tilallisesti toimii. (taustaa kuluu nuoren pojan ääni: ”Vittu! Nyt tulee airi, perkele!”, toinen ääni: ”Oliks toi sun temppu?”, ”Turpa kii, saatana!”) JOHANNES: Ihmiset ei uhoo samalla tavalla, iän myötä… (huutoa) JANNE: Ei tarvii todistella… Sit kun on päässy tekee tiettyjä asioita. Äh! Mun pitäis palkata joku kirjottamaan mulle… TEEMU: Me voidaan kyl nauhottaa se sit erikseen. (puhelin soi) JERE: Hellou. Mitäs täs. JANNE: ”Mulle on tärkeetä että sen lisäks et puisto on hyvä skeitata…” JERE: Saarion veljesten kaa skedeemäs Vuosaares. JANNE: ”…mulle on tärkeetä minkä näkönen se on… Mä oon pinnallinen ihminen. Skeittaus on tosi visuaalinen”… Miten mä nyt sanoisin… JERE: Mitä? Joo. On sitä! Joo. Tsiigataan. Moi.” JANNE: Ja sit ehkä se että niiden pitää olla uniikkeja… Mikä se on suomeks? JOHANNES: Ainutlaatuisia… Autenttisia? JANNE: Ainutlaatuisia. ”Skeittipuiston täytyy olla ainutlaatuinen”… Ehkä just se on… JERE: Teetsä mitään muuta ku skeittiparkkeja? JANNE: Aika vähän. Kyl mä haluisin. Mut täl hetkel niit on sen verran paljon ettei sit… Tyyliin parin vuoden päästä olis kiva tehä… JERE: Ei näit skeittiparkkei ihan vitusti voi tehä enää… JANNE: Nyt mä oon tekemäs tönne Örebrohun… Tuhat viissataa neliöö skedettävää… Ja sit esiintymislavat ja systeemit. JERE: Hä? Ja sit staget ja kaikki! JANNE: Ja viel ehkä joku paviljonki ja… JERE: Sinne sit pidetään avajaistapahtuma! JANNE: Joo. Toi oli vast sellanen luonnossuunnitelma. Sit vast poliitikot päättää sen suunnitelman pohjalta… Pitää vaan tehä vahva konsepti ja hieno pienoismalli mistä saa hienot kuvat…
161
JOHANNES: Se on kyl tosi vaikeeta vaihtaa silleen alaa, jos on ollu hyvä jossain. Kaikki muut ihmiset sun ympärillä niinku vastustaa sitä… Yrittää sanoo että sun pitäis vaan pysyy siinä missä sä oot hyvä. JANNE: Niin. JOHANNES: Ku Kanye West alko tekee muotii se lytättii, kun sen pitäis olla vaan räppäri. JANNE: Mut se onki tosi iso alan vaihdos. JOHANNES: Mut Kanye on nuclus. Se on nero jumalan armosta. Ja se ei kadu mitään. Se on johtanut vaan ”complete awesomenessiin”… Sen elämä on vaan kauneutta ja totuutta ja mahtavuutta. Ja sitä inspiroi Le Corbusierin lamput koska se on minimalisti räppärin kehossa. Jos se haluu tehä muotii niin se voi tehä muotii… Nyt sil oli jotain hameita miehille ja… Kyl mä uskon et se voi oikeesti tehä mitä vaan. Se sano kans siin yhes haastattelussa että se on internetin ja muodin Steve Jobs. JANNE: Jos se olis vaan alkanut tekee vähän erilaist musaa… No ei se kyl ehkä rokkii… JOHANNES: Kyl se uusin levy on aika erilaista kuin kaikki muu räppi siihen mennessä. Sen tuotii Rick Rubin, joka muuten tuotti myös äsken ilmestyneen Black Sabbathin uuden levyn… TEEMU: Mut on sitä siitäkin lytätty… Ihan varmasti… JOHANNES: On sitä kans ylistetty. Mun mielestä se on vaan paras räppilevy ikinä. TEEMU: Mä en oo sitä kuullu… JOHANNES: Se on ehdottomasti parasta mitä Kanye on ikinä tehnyt. Ehkä se on paras levy ikinä. JANNE: Oikeesti? Mä en oo kuullu… JOHANNES: Se on jotenki onnistunut, tai ainakin se on onnistunut luomaan sen mielikuvan täydellisesti, että se on hajalla ja haavoittuvainen ja samal silleen agressiivisen itsevarma ja kaikki mitä se tekee on… JANNE: Että se muuttuu sillai terapiaks? JOHANNES: Niin, tai ei kyl…Tai ku Jay-Z:ltä tuli toi uus Magna Carta Holy Grail, niin niit tietty verrattiin, koska ne tuli niin peräkkäin, tai Kanye on ollu jotenki Jay-Z:n pikkuveli-tyyppinen hahmo, mut nyt toi Hova on vaan sairaan väsynyttä samaa blingi-uho-räppii… JANNE: Eikä oo sellast ”aitoo” sisältöö… Että se ei heittäydy…
162
JOHANNES: Niin, tai se on ihan sen ”aitous” kysymyksen jotenkin tuolla puolen, sil ei oo enää mitään välii mistä ne jutut tulee, mut ne vaan on paljon voimakkaampii ku mitä muut täl hetkel pystyy tuottamaan… JANNE: Tota… Näähän on tällasii isoja veistoksia… Kokonais… JOHANNES: Joo! Ne on veistoksii. Ja niihin jotenkin liittyy sillai voima ja liike, ne on niinku magneettikenttii, mitkä vetää tai puskee skeittarii eri suuntiin, niinku ohjaa tai kanavoi painovoimaa, sillai et pääsee irti, pääsee lentoon hetkeks… Et skeittari työskentelee just painovoiman kaa… Ja noi niinku saa aikaseks sellasii epätavallisii jännitteitä… JANNE: Hmm… Toi on kyl hyvä. ”Skedepuisto on iso veistos, jonka aineksina toimii liike ja painovoima…” Siinähän on kuitenkin alkuperänä ne aallot ja surffaus ja… Että tehdään sellanen, tavallaan luonto… Tai muoto minkä kaa ollaan vuorovaikutuksessa. JOHANNES: Ehkä vois kuvitella kans että toi on sellasta ”luonnon jälkeistä luontoa”. Että jokut aallot ei vois ikinä olla noin monimutkasii… Että oikeestaan toi ei edes simuloi enää luontoa vaan toi on oma luontonsa, toinen luonto. Niinku se sun dokkarin nimi, Second Nature. JANNE: Sitähän se on… TEEMU: Sä luot uutta luontoa. JOHANNES: Kyllä kaupunki on mun mielestä luontoa siinä missä metsäkin. JANNE: Tää on niinku skeittareiden maisemaa… Niinku jättiläiset tekis Saharan autiomassa, näis on vähän samanlaisii sellasii dyynejä… JOHANNES: Ajatteletsä itteäs arkkitehtina? Eiku hetkonen, niin sille on oma nimi, maisema-arkkitehti… JANNE: Joo ilman muuta, nää tosi paljon liittyy aina ympäristöihin, nää inspiraatiot. Tässäkin tää oli aiemmin tän futiskentän lumenkaatopaikka. Tähän asti tää vielä asvaltoidaan, ja sit tähän ne kasaa ison kasan lunta. Ja mä ajattelin että tää vois olla niinku sellanen kasa joka sulaa ja sit tohon on sulanut toi pooli keskelle, ja tää on niinku stillikuva liikkeestä, sulamisprosessista… Sit siihen liitty se tekninen puoli että tota poolia ei pystynyt kaivaa, että tää on sillai metri merenpinnan yläpuolella… Tost ei voinu kaivaa, vaan piti vaan nostaa ylöspäin. Sit siihen tarvittiin tollanen kasa. Ja sit mä mietin siihen kasan ympärille, että se jotenkin vellois sieltä…
163
JOHANNES: Niin, tossahan on just tollasii jotain puolikkaita jätskipalloja, jotka on sulanu auringossa, tai suklaa Suukkoja tai jotain, nyppylöitä jotka aaltoilee, bumpit… JANNE: Kyl niinku tolt puolelta on sellanen maisemallinen, taiteellinen, konseptiajattelu siihen starttiin… Sen jälkeen se menee sellaseen vaiheeseen mis vaan… JOHANNES: Mitä sä veikkaat, olisitsä pystynyt tekemään samanlaisen puiston vaikka sä et olis selittänyt noita asioita ittelles tolleen? JANNE: En mä tiiä mut se auttaa mua ihan hirveen paljon pitemmälle… Mä en tiiä minkälaisia työkaluja mulla olis sit jos se olis vaan sen funktion kannalta, se olis hirveen vaikeeta… Sit siit tulis vaan niinku sellaset parkkiit mis on vauhdinotto, sit kurbi, sit ledge, sit boksi, ja sit kaari… Siit tulis sellanen, ihme ”luettelo”… Nyt se niinku vapauttaa, että mä voin ajatella että ”skeitattava lumikinos… minkälainen se vois olla?” Niin sit tulee ihan toisenlaisia spotteja, tällasii muotoi ei niinku löydy mistään… TEEMU: Onhan tossa jo… Jos sä saisit ton jotenki kiteytettyy… JANNE: Niin. Se täs just on… (~14 sekuntia kolinaa, huudahduksia) JOHANNES: Niin. Jotenkin mua kiinnostaa paljon enemmän tällanen kiteyttämätön… Tavallaan myös se mikä tapahtuu varsinaisten asioiden välissä tuntuu niinku kertovan jotain aika oleellista, niinku myös tää kuinka vaikeeta on keksii miten esittelis ittensä tai puhuis omasta duunistaan… Tai tää on must ihan relevanttia sisältöä. Mut joo, siis tietty jos on just se joku kolme minuuttii, niin sit on pakko pystyy puristamaan sieltä sen jonku yhen tärkeen asian… TEEMU: Voi siin olla pidempääkin läppää, ei se… Tost kuitenkin tulee vähän pidempi kuin niist muista. JOHANNES: Puhut vaan, sit sen voi leikata jälkeenpäin. JANNE: Se on aika vapauttavaa. Koska se mitä pyydetään, on nuorille skeittipuisto. (taustalla kuuluu taputusta) JANNE: Sit kun mul on se fiilis että se voi olla paljon enemmän. Siihen voi ladata ihan hirveesti muutakin arvoo… Omia lähtökohtia… JOHANNES: Tos betonissa on kyl jotain kiehtovaa kans. Verratuna vaik vanerirakennelmiin. Toi on silleen täynnä itteään. Siin ei oo aukkoja, tai se ei oo ontto, se ei oo kulissi. Siihen ei voi oikeastaan lisätä mitään… Yhtä luuta… Toi pinta näyttää kans ihan luulta…
164
JANNE: Vähän niinku luonnonspotit, niissäkin on se fiilis että ”tää kuuluu tähän”… ”Tän kuuluu olla tässä”… Just silleen, jostain kohtaa wallie, siit tulee jotenki autenttisempi ku niitä ei oo suoraan suunniteltu… Yeah! (taputusta) TEEMU: Mennääks… (~14 sekuntia kolinaa, huudahduksia, hiljaisuutta) JOHANNES: Vesi loppu. Rööki loppu. (~20 sekuntia, hiljaisuutta, vaimeaa puhetta) JOHANNES: Pystytsä elää skeittaamalla? Tai onks sul joku duuni? JERE: En… Mä oon nyt opiskellu tuottamista. Tapahtumia. Mä oon niinku alottanu pari sellast toimintaryhmää täs vuoden aikana… JOHANNES: Mitä tarkottaa ”toimintaryhmä”? JERE: Siis meil ei oo viel silleen rekisteröityy yritystä… Se on vaan sellanen toimintaryhmä et tehdää kaikenlaisii tapahtumii. Mä oon saanu Jannelta aina keikkaa houstaa näit kaikkii skedemeininkei… Nyt kun se teki sen Street Unit -sarjan niin sil pystyy leikittelee, et menee vaik sinne Pasilan Rauhanasemlle ja laittaa siihen pihaan… Rakentaa sellasen väliaikaisen tapahtuman sinne ja… Mut joo, nyt pitäis kyl jotain duunii keksiä. Vituttaa olla kokoajan ihan perse auki. (~8 sekuntia kolinaa, hiljaisuutta) JERE: Se olis kyl siistii jos sais rahaa skedeyksest, pystyis tekee vaan sitä… Vaik tietää ettei se kestäis kauaa… JOHANNES: Eksä ollut kans tossa Elementin Eurooppa-tiimissä? JERE: En o. JOHANNES: Aa… JERE: Siel on vähän meiningit muuttunu. Pirkka ja Janne on heitetty menee sielt. Tai kyl Janne on viel niitten kaa tekee duunii… Mut ei o silleen listalla… JOHANNES: Niilläki taloustilanne… JERE: Sekin varmaan. Ja sit nuorempii vetäjii, vaatimattomampii… JOHANNES: Voiks se olla vähän sama kuin kulttuurialalla, että jengi on valmiita tekee niinku työharjotteluna ilmaseks, niin miks kellekään pitäis sit enää maksaa… JERE: Jep. Nimenomaan… JOHANNES: Hankala tilanne… Mä olin kans kerran työharjottelijana mainostoimistos. Mä piirtelin jotain ja sit… Tai mä en osannu
165
vaan silleen innostuu siit duunista. Mut sit oli yks kamppis Nooa Säästöpankille, mihin ne oli silleen et ”hei, nää sun piirustukset on tosi jees, voidaaks käyttää niitä täs preses?”, niin sit ne pääty siihen johonkin kamppikseen, ja mun muistin mukaan mä kuulin jonkun sanoneet et siit oli saatu joku kaheksankyt donaa. Mä sain siit palkaks jotain lounasseteleitä. JERE: Vittu et meni varmaan fiilikset. (~8 sekuntia kolinaa, ääniä) JERE: Niin jäbä on graafisel alla? JOHANNES: Joo. Meil on silleen kavereiden kaa sellanen firma ku Tsto… Me ollaan nyt kolme vuotta pyöritetty sitä… Mut mä oon kyl tehnyt jo ennen sitä näit samoja juttuja… Mut me ollaan silleen törmätty siihen, ettei oo mitään valmiita malleja miten sen homman sais skulaa… Meit on siis kuus osakasta, ja meil on kaikil sama koulutus, ja me siis tavattiin koulus ja ollaan hengattu paljon yhessä jo kohta kymmenen vuotta tai jotain… Niin meil ei oo mitään sellast varsinaista hierarkiaa, ja kaikki haluis kans tehä silleen omaa… Eikä meitä oikeastaan kiinnosta mikään bisnes… Tai mulle se kans merkkas paljon että me voitettiin yks sellanen aika merkittävä palkinto, ja sit mul tuli sellanen olo, että ”tässäkö tää nyt oli?”, että ”tänkö vuoks täs tehään vitusti ylitöitä”? Että sit sais pönöttää jossain gaalassa kuoharilasi kädessä joidenki mainosurpojen keskellä. Niin sit ehkä tää projekti mitä mä nyt täs duunaan on kans jonkunlainen yritys saada selkoo asioista, että miten täs pitäis nyt oikeen toimia… Että pitäiskö just tehä siit vaan tosi tehokasta perusduunia, vai pitäiskö niinku tehä vaan taidetta… (~6 sekuntia kolinaa, ääniä) JERE: Itellä on kans mutsi taiteilija niin tietää kyl hyvin miten vaikeet sil on tehä rahaa… JOHANNES: Mitä se… Minkälaista? JERE: Se on siis kuvataiteilija, mut kyl se teki tonne kans sellasen keramiikkaduunin tonne… Vuosaareen leikkipuistoon, tonne johonki, missä se nyt on… Sinne uima-altaa reunaan sellasen… JOHANNES: Saaks se jotain apurahoja tai… JERE: Ei, nyt se siis valmistu, se opiskeli puu- ja artesaani, niinku… Tykkää tehä käsillä kaikkee… Tehny kaikkee, Marjaniemessä sellasii siirtolapuutarhamökkejä laittanu kuntoon ja… Tän kesän… JOHANNES: Joo. (~3 sekuntia hiljaisuutta)
166
JOHANNES: Ehkä on just silleen kaks pääsuuntausta… Että toisaalta on sellanen käsityöläisyydestä lähtösin oleva… JERE: Niinku tää Jannenkin… JOHANNES: Joo. Ja ja sit on sellanen taide mikä lähtee niinku älyllistämisestä, abstrakeista ajatusleikeistä ja sillai… Jotka on kielellisiä, kun tää on taas silleen enemmän aistittavaa, käsinkosketeltavaa… Mä oon aina kirjottanut… Mä oon miettinyt jos olis jotain sellasta kirjotusduunia, joka vois olla paremman sanan puuttessa ”taiteellista”. Koska mä en vois olla mikään tutkija, koska mul ei riitä hermot syventyä, enkä mä jaksais olla toimittaja, koska mua ei sinänsä kiinnosta faktat… Mut jotain… Ehkä kaikil on jotenki samat ongelmat silleen sovittaa haaveet ja todellisuus… JANNE: Noni. Kiitos keskustelusta. Tuntu et se kyl autto… JOHANNES: Oliks se siinä? JANNE: Kyl must tuntuu… JOHANNES: Haittaaks sua jos mä käytän tätä meidän keskuteluu kans? JERE: Ei haittaa. Ei. JOHANNES: Mä kirjotin yhes vaihees tosi aktiivisesti päiväkirjaa. Mut se formaatti alko tuntuu tosi kolutulta. Tosi uuvuttavalta. Mun sillonen tyttöystävä kans aina moitti mua siitä että mä vääristelen asioita. JERE: Haha. Aijaa! JOHANNES: Niin sit mä nauhotin yhen meidän riidan salaa ja litteroin sen. Ja siit se ehkä suuttu viel enemmän. (naurua) JERE: Miten sä päädyit… Oliks se silleen hetken mielijohde? Vai oliks sä päättänyt että ”seuraavan riidan mä sit nauhotan”? JOHANNES: Kyl mä olin sen suunnitellut. Koska se oli jopa kieltäny mua kirjottamasta kaiken kaikkiaan, että mun kirjottaminen pilaa meidän suhteen, koska mä vaan keksin jotain valheita… Niin mä halusin todistaa että mä en vääristele niin paljon ku se kuvittelee, vaan se kans sano tosi typerii asioita. Jotenki omii ajatuksia ei pysty ehkä hamottaa silleen lennosta. Sit kun näkee ne kirjotettuna niin ne voi tulla aika yllätyksenä… JERE: Joo… Siistii… (kolinaa) JOHANNES: Joko? JANNE: Yoko ono.
167
11. Perjantaina iltapäivällä, 6. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Kaikki istuvat omilla paikoillaan kuulokkeet korvilla ja tuijottavat keskittyneesti iMac-tietokoneittensa ruutuja. Keskusteluun osallistui Matti Kunttu, myöhemmin Elmeri Terho.
JOHANNES: Vittu tää on vittumaista. Mitä se yks firma laskuttaa Word templatesta? Ne saa varmaan jotain vittumaisen työn lisää… Haa. Nyt tää kaatu, saatana. Enks mä luvaanut ittelleni jo vuos sitten et mä en enää ikinä tee Word templateja… (~15 minuttia hiljaisuutta) JOHANNES: Voi vitun vitun vittu. Mä oikeesti kirjotan sille että käyttää sitä firmaa. Mä en vaan osaa. Ei ihme että ne velottaa neljä hunttii yhestä failista. --MATTI: Tosi liikuttava jotenkin toi Miia Tervon dokkari, tai tosi rehellinen. Tää oli se mistä sai palkaks vaan että se leipoo karjalanpiirakoita… JOHANNES: Aa, se! MATTI: Että se on vaan ollut jossain Karjalassa ja kuvannut jotain mummoa kuus vuotta ja sitten kiintynyt siihen ja tajunnut että se haluais että se olis sen mummo, ja tosi vaan sellasta rehellistä tilitystä. JOHANNES: Kuulosta toisi kivalta. Saaks sä pitää ton? MATTI: Joo, mä vaan tänään… JOHANNES: Mä kattoisin mielelläni. MATTI: Tai mun mielestä se oli tosi kiva, ei se ehkä kaikkien mielestä. JOHANNES: Niin… MATTI: Mut joo, mä lähen tästä tonne Egsin näyttelyavajaisiin. Onks sulla jotain suunnitelmia viikonlopuks? JOHANNES: Ei, mä varmaan jään tänne… Mul on tos varmaan ainakin kolkyt tuntii kirjotustyötä edessä jos mä haluun purkaa nää kaikki nauhat… MATTI: Aa, okei… No. Hauskaa viikonloppua. JOHANNES: Moi. ---
168
ELMERI: Onkos mennyt yhtään Mimmoa? JOHANNES: Kaikki meni. ELMERI: Kaikki meni. JOHANNES: Kaikki meni. Mimmot meni. Nokiat meni. ELMERI: Kyllä. Mimmonen homma… Mimmonen homma toi Nokia homma on nytte? JOHANNES: Niin. Microsoftin kumisaappaat. Ja Artekit meni. ELMERI: Meniks Artek’kin? Aijaa… JOHANNES: Onks sul tupakkia? ELMERI: Eih. Ei oo. Mut ota khaya. JOHANNES: No mä otan khayan… (sihahdus) ELMERI: Ai vitsi, nam. Hekotusta! (hekotusta) ELMERI: Mä sanon nyt ”hekotusta” niin sun ei tarvii kirjottaa sitä. Mut entä jos mä hekotan hekotuksen jälkeen? Hehehe. Niin miten sä sen meta-meta-jutusti sillai… JOHANNES: Kyllä sen erottaa. Koska sä et voi sanoa mitään ”suluissa”. Hakasulut tarkottaa vaan sitä että mä oon lisännyt sinne jonkun sanan mikä on jotenkin jäänyt pois lauseesta… Ehkä sekin on turha maneeri. Mut sit jos on vaan tavalliset sulut, niin se viittaa johonkin mikä tapahtuu siinä miljöössä, jotain ääniä tai jotain, mikä ei oo lauseessa. Sit jos on lainausmerkit niin se tarkottaa että sana on lausuttu jotenkin eri tavalla, tai joku viittoo sormilla sellaset merkit. Ja sit asteriskit on että painottaa erityisesti, tai korostaa tai venyttää sitä… ELMERI: Okei. Tota. Tänään on sitten Suomi-Espanja karsinta… Ämmäm… JOHANNES: Karsinta. Karseinta. ELMERI: Että tota. Saa nähä päästääks me nyt niitten tasolle ku meillä ei oo Nokiaa… Kun nekään ei osaa hoitaa talouttaan lainkaan. JOHANNES: Niin. ELMERI: Ehkä. Hekotusta. JOHANNES: Hekotusta. Tänään. Niin. Mä tein sellasen kans… Toi alkaa kokoajan toi formaatti löytää muotonsa, esimerkiks kun Kimmo nakutteli pöytään, mä ensin kirjotin ”nakutusta”, mut sit mä jossain vaiheessa keskusteluu sanoin ”mun pitää varmaan siirtää tätä puhelinta ettei toi kopsutus kuulu”, niin sit mä tajusin että mun pitää
169
muuttaa se aiempi ”nakutusta” suluissa, että se on ”kopsutusta”, että ne on sellasia yleisnimiä tietyille äänille. Sit aika tavallaan kiepsahtaa siinä kohdassa, koska on kuulunut ”kopsutusta” vaikka kukaan ei oo vielä niemnnyt sitä ”kopsutukseks”… ELMERI: Nerokasta ja ihmeellistä samaan aikaan. JOHANNES: Tyhmää ja turhaa samaan aikaan. ELMERI: Tota. Me kirjotettiin tänään työtoverini Ossin kanssa toimitusjohtajalle, kun me aiotaan alkaa *panemaan*, töissä olutta. JOHANNES: Aijaa? ELMERI: Hekotusta. JOHANNES: Hekotusta. ELMERI: Niin me saatiin siihen hyväksyntä. Siin oli että ensin ostetaan sellanet perus kokeilukitti, setti… JOHANNES: *Hiivaa!* ELMERI: Jotain todella yksinkertaisia juttuja missä ei oo mitään nyansseja, joko se on hyvää tai sitten se on pilaantunutta. Ja sitten oli step kakkonen, että ostetaan kuudenkymmen litran korituolia muistutava juttu, ja step kolmonen että ostetaan sellanen kuparinen kakssataa litrainen pannu… Ja sitten me saatiin siihen hyväksyntä. Ja budjetti. Silleen että saadaan alkaa treenaa *panemista*… Hekotusta. Hehehe. Se on hieno juttu. Mä rakastan kaljaa. Ja mikäs sen parempi tutustumiskeino kuin se että pääsee testaamaan miten sitä tehdään. JOHANNES: Se on tärkeetä että tässä iässä pääsee tutustumaan että minkäslainen juoma se kalja on. ELMERI: Mä oon kuitenkin jo sen ikänen että panohommat alkaa kiinnostaa… Vaikka nyt onkin ”karvan verran yli kolmekymppinen”… JOHANNES: Koska sä et oo aiemmin päässyt oluen makuun. ELMERI: En. En oikeestaan… Tai se on vaan ollut sellanen mitä mä en oo miettinyt. Onhan se sellanen eliksiiri. JOHANNES: Onhan se varmaan ihan eri panna ku ottaa vaan suuhun ja niellä… Hekotusta. Ei vittu, huonoa. ELMERI: Mut nyt sitte tehtiin semmonen lista mitä kaikkee kruunukorkeista lähtien. Ehkä jonain päivänä voidaan tehdä joku sadanviidenkymmen litran erä jotain karmivaa olutta asiakaslahjaksi. Sit on yleinen saikkupäivä kun kaikki on koko viikon mahataudissa. JOHANNES: Voihan se olla että vähän nipistää… ELMERI: Aioksä olla tänään pitkään vielä?
170
JOHANNES: Emmä oikeen tiedä. Jotkut oli menossa johonkin juhliin mutta mulla on tossa… ELMERI: Sähän oot kohta kolmekymppinen, olis sunkin aika käydä juhlissa. JOHANNES: Sitten vasta kun on naimisissa. ELMERI: Just. JOHANNES: Mul on varmaan sellanen kolkyt tuntia kirjotushommia vielä edessä tän viikonlopun osalta kun mä innostuin tästä niin paljon… ELMERI: Kyllä. Mul on tiedossa se jalkapallo ottelu. Kivaa. Tiina lähti Poriin. Mä sanoin että mä kaipaan omaa aikaa ja jäin tänne. JOHANNES: Meetkö juhliin? ELMERI: En tiiä. Varmaan meen nukkumaan pitkään. Tai siis huomenna aion nukkua pitkään, tänään en aikonut mennä nukkumaan. Se fudismatsi alkaa vasta siinä kakskytyks kolkyt. JOHANNES: Merihaassa parkkihallissa, oli parkkihallissa jotkut juhlat. ELMERI: Reivit. JOHANNES: Reivit. Ainakin Janine ja Anni oli menossa sinne. ELMERI: Joo. Mietin tossa runoja. Nyt on taas hassua kun on uus Mimmo tullut, ja Mimmo nelonen on sit seuraava. Mä duplikoin sen edellisen dokumentin taas ja poistan kaikki noi tekstit ja jätän vaan sen yhen tekstikentän siihen ja sitten on taas se ensimmäinen runo… Mä kyllä jo mietin tossa jo semmosen runon, että mies ostaa kaukoputken millä se tähystää tähtiä ja sit se osottaa kuuhun ja zoomaa kuuhun ja näkee kraatterin missä Kuu-ukko selällään runkkaa, ja hyväilee itseään, ja se mies pahastuu ja laskee sen kaukoputken alas ja sanoo jotain… Mä en tiedä vielä mitä. Jotain että Kuu-ukkohan se runkkaa siellä asteroidissa, eikun kraatterissa. JOHANNES: Aivan. (~4 sekuntia ulkoilman ääniä) JOHANNES: Niinkuin kaikki miehet yksikseen… ELMERI: Aivan. Omassa kraatterissaan. Niinku minä kun Tiina lähti Poriin. JOHANNES: Niinkuin minä kun poikamiehenä… ELMERI: Mies poikana, manboy… JOHANNES: Niin.
171
ELMERI: Ahnaasti käyt kiinni lihaan. Fatboylle köllöttämään. Toisessa kädessä kalja, toisessa kalu. JOHANNES: Tylsäks kyllä sekin käy. ELMERI: Vaikka siinäkin hommassa vain taivas on rajana! Vois kaikkia kumilenkkejä laittaa tosi kireelle kivesten ympärille… JOHANNES: Kuristaa itteään ehkä… ELMERI: Kyllä. Hirttäytyä. JOHANNES: Mm… (~4 sekuntia ulkoilman ääniä, auto ajaa ohi) ELMERI: Mä nään irtopäitä tuola talon yläpuolella. JOHANNES: Irtopäitä. ELMERI: Irtopäitä. Nyt ne hävis. Kato nyt. JOHANNES: Aa, kappas, nyt mäkin nään. Meillä on yhteinen hallusinaatio. ELMERI: Ei siis tuolla oo tietenkään mitään irtopäitä, mutta. Ilmeisesti siellä on irtopäitä. JOHANNES: Siellä ne on. Vilahtaa. Joku irtopää vetää röökiä. ELMERI: Olispa röökiä. Oliskohan noilla aasialaisilla röökiä… JOHANNES: Tai noilla kahdella vaaleaveriköllä. ELMERI: Vaaleanpunaista verta. JOHANNES: Ei. ELMERI: Juu ei. Sitten mä luin tänään Wikipediasta insestistä. Siellä oli semmonen juttu että tietyt miesapinat harrastavat seksiä äitinsä ja siskojensa kanssa seitsemänvuotiaaksi asti, jolloin siemennestettä alkaa erittymään. Ja sit ne lopettaa sen. Mikä on aika hämmentävää. JOHANNES: On kyllä. Mä oon yrittänyt lukea sellasta kirjaa kuin Anti-Oidipus mutta siitä on kyllä varsin vaikea saada mitään tolkkua. Mut siinä sanotaan esimerkiks että ”oidipalisoinnin tarina alkaa isän, Laioksen, päässä”. Ja ”vanha ryhmähomoseksuaali, pervertikko virittää halulle ansan.” Ota nyt siitä selvää… Mutta jotenkin insesti liittyy selvästi kapitalismiin. Joo… (suhinaa kun bussi ajaa ohi) ELMERI: Bussin ryrinää. Jörninää… Yleensä kun bussi ajaa ohi niin se päästää ne paineet, sihahdukset, just sun kohdalla, miten se on mahdollista. JOHANNES: Miten se on mahdollista, että jokaisen ihmisen kohdalla, vai onks se vaan sun? Mul on vähän kylmä, haluutsä tulla sisään vai jatkaks sä matkaa?
172
ELMERI: Mä luulen että mä jatkan. Niin tota, katellaan. Koita jaksaa. Tai varmasti jaksat! JOHANNES: Jaksan jaksan, täähän on parasta pitkään aikaan! ELMERI: Nyt sul on kalyaakin… JOHANNES: Moikka! (lähestyviä askeleita) SÄHKÖTUPAKKAA POLTTAVA MIES: Jag har nu investerat i henne så att jag kan gå och bo till henne i Berlin… SILMÄLASIPÄINEN MIES: Mm…
173
12. Lauantaina iltapäivällä 7. syyskuuta, ravintola Puttes Bar & Pizzassa. Keskusteluun osallistuivat Tsto:lle työhakemuksen lähettänyt graafinen suunnittelija nimeltä Gra, hänen tyttöystävänsä Linda, graafinen suunnittelija Tuomas Tofferi, Tuomaksen tyttöystävä Elisa, sekä Elisan ystävä Jenni.
(Taustalla aterimien ja lautasten ja lasien kilinää, ”kaupungin ääniä”) JOHANNES: Ok, great! Just ignore it… GRA: I’m not going to talk anymore. (hekotusta) JOHANNES: So, your name is Gra and you’re a graphic designer? (kovaa naurua ~6 sekuntia) LINDA: What’s going on here? GRA: I’m not answering… LINDA: Just drink your beer and everything will be fine! (naurua) GRA: Just a shot of something, please… Aah, motherfucking shit… You planned that! (naurua) LINDA: Can i propose a toast? For this beautiful summer’s day… JOHANNES: Toast! TUOMAS: Toast! GRA: Kippis! JENNI: Kippis! ELISA: Kippis! (~6 sekuntia kaupungin ääniä) JOHANNES: Nice car… (~3 sekuntia) LINDA: Not bad. Which pizza did you take? JOHANNES: The one with smoked pork and capers… TUOMAS: And coleslaw… Everything…
174
LINDA: Wow… That sounds good. TUOMAS: They had this nice pizza with smoked pike… And some capers and… LINDA: Pike on hauki? TUOMAS: Yeah. LINDA: Do you know what pike is? GRA: No. LINDA: It’s a sweet water fish that eats other fish… TUOMAS: I think it’s every water fish… LINDA: Really? Are there pikes in the sea? I didn’t know that. TUOMAS: Yeah. It’s mostly pike. JOHANNES: Mostly just pike. LINDA: Wow, I’m not very knowledgeble about fish… JOHANNES: Tuipe knows everything about fish. Look at him! He even looks like a fisherman! GRA: Where can I go fishing? TUOMAS: Everywhere basicly, but you need to have the licence… LINDA: How much is that? TUOMAS: I think maybe twenty euros a year… GRA: It’s very cheep though. TUOMAS: It’s sort of like… You need two licenses, the regular one, plus one for Helsinki. GRA: Okay. So if I want to fish in Helsinki, I need to get the normal one, plus one for, ok… TUOMAS: It’s super easy. You just pay and print it out… JOHANNES: The reason is that in Helsinki you can get all these exotic fish you can’t get in the smaller cities… (naurua) GRA: Okay, so the Helsinki… JOHANNES: Like sushi… GRA: Cause I saw an old man fishing in the lake there… What’s the main lake? The lake next to the railway station… TUOMAS: Technically it’s not a lake, it’s part of the sea. JOHANNES: It’s like a bay… GRA: So it’s open to the sea?
175
JOHANNES: Yeah. So there’s pike. TUOMAS: There’s pike, yes, waiting for you. GRA: Cool. (~3 sekuntia kaupungin ääniä, kolinaa) ELISA: Nice. (naurua) ELISA: I’m just gonna go put my (ei erota) on the table… (~3 sekuntia kaupungin ääni) LINDA: What’s that paper thing there? Is it yours? TUOMAS: No. GRA: Helsingfors turistinfo… LINDA: Tourist guide, perfect! TUOMAS: If you know swedish. LINDA: Fuck. (~4 sekuntia paperin rapistelua) LINDA: I’m sure they are suggesting to get on the bus… Just like we were going to. ELISA: So that’s second in a row? JOHANNES: Hmm… ELISA: Did you light that up? TUOMAS: No! ELISA: Just cheking! JOHANNES: I lighted it, I just like to smoke two in a row, that’s all… ELISA: It’s just… TUOMAS: Highlighting it up. GRA: So you stopped smoking and shit? ELISA: No, he is smoking, but he doesn’t smoke with me, because I hate it. TUOMAS: I care about her. (hihitystä) GRA: Democracy! Can you see how it works, no? (naurua) LINDA: No, I believe in dictatorship! GRA: Yeah, I can see that.
176
(vaimeaa naurua) LINDA: Trust this dude, control is better… That’s Lenin who said that! JOHANNES: You should never compromise your desires! That’s Lacan who said that. (~5 sekuntia kaupungin ääniä, nenä-ääni) LINDA: Nnnnnn…. GRA: Yeah, let’s just forget about it. (~5 sekuntia kaupungin ääniä) JOHANNES: So Helsinki is basically just shopping. ELISA: Yeah, that’s the best thing you can do here. Shop. GRA: Really? No… LINDA: That means we are fucked… Look, I think this is really quite interesting. ELISA: It’s a map! (naurua) TUOMAS: Hmmm… Interesting! It’s a treasure map. (naurua) LINDA: They are taking a piss. GRA: You need to connect all the dots now. JOHANNES: Yeah, if you connect thems a pentagram will appear… TUOMAS: Or a hughe dick. JOHANNES: After all, Satan lives in Hell-sinki… LINDA: Okay, sorry, I put it away then! GRA: So what are we doing later? LINDA: I was going to show you but I’m not sure… TUOMAS: No… No, no… ELISA: But we are leaving from… There… JOHANNES: Ah, and here you can see how it connects… It’s not a lake. LINDA: So when we went to Artek Aitta we went… Here. All the way here. JOHANNES: Off the grid. GRA: And now we are here? LINDA: Yeah. Here, near Kalevankatu ending…
177
ELISA: So, Jenni, did you find any lamps? JOHANNES: Lambs? JENNI: No. ELISA: Yeh, she was looking for this baby sheep… JENNI: Didn’t find any. JOHANNES: To eat, or for the wool, or what? JENNI: Just… ELISA: To hang… JENNI: To hang from the ceiling… JOHANNES: Ah, for ritualistic slaughter? ELISA: No, lamps… Lightning. JENNI: Yeah. Living room. ELISA: Or the only room. JENNI: The only room. (naurua) JENNI: Also know as the kitchen room. ELISA: Living room. JENNI: It’s small… ELISA: It’s not really a room. I would not call that a room… JENNI: I want to call it a room! ELISA: It’s kitchen space! LINDA: So you are in the mood of decorating, in the Home Decoration Mode? JOHANNES: You’ve come to that age! JENNI: It’s only for the necessity of it because I don’t have any lights. So it’s kind of dark. (~3 sekuntia kaupungin ääniä, kolinaa) GRA: Ooh. ELISA: Oh, that’s the nicest thing! JOHANNES: Is it? ELISA: They had that at Leo’s and Hertta’s! Last week… (Tuomas talking in the background) JOHANNES: Okay… GRA: Seriously
178
ELISA: Swedish thing. (kaikki puhuvat yhteen ääneen ~3 sekuntia) TUOMAS: The boat is… JENNY: I’m afraid I’m going to get hit by a car but not die… JOHANNES: Because your horoscope said so? JENNY: No… Our friend Hanna, I was chatting with her this morning on WhatsApp, and she said that she saw a dream, where I’m getting hit by a car, and I’m going to be taken to the hospital, I won’t die, just that I will get like severely injured… ELISA: Oh, that’s great! I also had a dream, we got this CD… TUOMAS: We go around… (Tuomas talking in the background) ELISA: I think it was like a movie soundtrack, and it was a view on top of a mountain, like The Sound Of Music kind of landscape, and there were ten men, and when each song started to play another man started to sing, like mock-sing… And that was like the visuals for the whole album. JOHANNES: And then this actually happened? JENNI: Yeah. ELISA: Yeah, I’m looking forward for that to happen! JENNI: Was I also there and dying? ELISA: No, but I just meant that I saw this dream, and it’s quite unlikely to happen… I don’t think I will actually have that movie soundtrack, and have this video to go with it… Or get transported to that area… JENNI: I believe that if someone has a dream that something is going to happen, then something will happen… ELISA: Yeah, something will probably happen, maybe you are going to have a salad here or something! JENNI: My grandma, if she sees dreams then the things will actually happen… LINDA: Porn dreams… That never happens! JOHANNES: No, but maybe she’s just so terrified that something would happen, that she kind of worries in advance all imaginable things, so when something sooner or later happens, she’s already kind of predicted it? ELISA: Yes.
179
JENNY: Makes sense. (~3 sekuntia kaupungien ääniä, maiskuttelua) ELISA: And he also had a dream, about taking a boat to an island, and there was this poster that said ”beware of…” I’m not sure what is ”näätä” in english? JENNI: Weasel? TUOMAS: Weasel. ELISA: Yeah, ”beware of the weasel”! JOHANNES: No baboon? ELISA: Why baboon? JENNI: It’s a cartoon. Weasel and Baboon. ELISA: Yeah, and he knew in that dream that when he gets on the island, he needs to get to that weasel, before the weasel gets to him! (kovaa naurua) ELISA: That he needs to strangle it! Quickly! JOHANNES: Before the weasel strangles you! TUOMAS: Yeah… ”I got strangled by a weasel”… (naurua) ELISA: And that didn’t happen either! JOHANNES: But did you know there was a book titled ”The Titan” written like twenty years before the real Titanic thing happened? And the book was about this hughe cruising ship that sailed the Atlantic and hit an iceberg and sank… ELISA: Is this a true story? JOHANNES: It’s true! JENNI: So I am going to get hit by a car? TUOMAS: What was the boat called in the book? JOHANNES: The Titan. TUOMAS: Oh shit. GRA: And they called if after that? JOHANNES: No, they didn’t name the ship after the book, it was just a coincidence. It was just an expression of zeitgeist… It was in the air in some way… (~4 sekuntia) JOHANNES: It’s true. You can check it on Wikipedia.
180
LINDA: If it’s online, then it has to be true. (naurua) TUOMAS: Everything, online, is the truth. LINDA: Is it good? JENNI: It’s like… Okay… ELISA: It looks quite different from this pizza. LINDA: Is there any … TUOMAS: It’s gluten free, right? Like plastic. JENNI: It tastes a little bit like plastic. GRA: Ha, that was a kind comment. ELISA: Did you hear what kind of hangover Jenni had this morning? JOHANNES: Did you feel like wrapped up in plastic? JENNI: No, I felt like… TUOMAS: Did you feel like wrapped up in pizza? JENNI: No, I was feeling salty… Like eating too much crisps… (naurua) JENNI: Like salt… Hangover… JOHANNES: You felt like salt? TUOMAS: You felt salty? JENNI: Like too much salt in the system. TUOMAS: Oh. ELISA: Yeah, that often happens when you drink a lot of like wine and cider… Then you suddenly feel this salt… JENNI: No, it’s the Pretzels. (naurua) JENNI: I ate a lot of Pretzels. (naurua) JENNI: Gluten free. (~6 sekuntia ääniä, kolinaa, aterimien kilinää) TUOMAS: Mmmm… GRA: Is it really quiet here in Helsinki? LINDA: No, we are in a quiet street. If you go there in the middle of… GRA: Yeah, but it’s nice that it’s quiet.
181
JOHANNES: Yeah, here it’s quiet but you should see the center of Helsinki, it’s completely different. Like there, that road. But here we are like periferal… GRA: Yeah yeah, okay. (~2 sekuntia ääniä) LINDA: What is that? ELISA: This is the spam that they put in the cigarette boxes… LINDA: ”Tunnetko itsesti kakkosluokan kansalaiseksi?” JOHANNES: Yeah, they are like lobbying for… LINDA: Seriously? GRA: What do they say? TUOMAS: It says ”do you feel like a second grade citizen?”… Because you smoke… LINDA: It’s like propaganda for… JOHANNES: Pro smoking. GRA: Pro smoking? Seriously? JENNY: So is that like inside and then that [message] is on the outside? ELISA: Yeah, you can put anything you want inside of the box… GRA: You can put what, everything you want inside? ELISA: Yeah, you can put there like ”smoking is great, it makes your dick bigger”… JOHANNES: Lucky Strike had like, every one of a thousand was a joint, that was the ”lucky strike”… ELISA: Isn’t that like an urban legend? JOHANNES: I don’t know but… Yeah, it’s a legend. LINDA: Check it on Wikipedia! It’s true. TUOMAS: I heard it online. JOHANNES: Heard it online. (kovaa naurua) LINDA: Heard it online. (naurua) LINDA: When I was working in… GRA: London… LINDA: In London. All the other people at my desk were working for Phillip Morris. I mean, I was just working at the same desk with
182
them… I was glad I didn’t have to do Phillip Morris, because I don’t think it wouldn’t have looked so good on my CV… JOHANNES: Why? TUOMAS: Why? LINDA: I don’t know… I thought that people would… TUOMAS: It’s the hardest thing to do… LINDA: Yeah. But I didn’t want to… TUOMAS: ”Your dad really should smoke…” LINDA: Yeah… ELISA: Actually it’s really not that difficult. LINDA: But they did make a campaign, that was so successful in Germany that German officials ordered them to take it off, because it was booming the cigarette market so much… JOHANNES: So, finally when someone made marketing that worked, it was banned. Hmm…. LINDA: Yeah. GRA: That makes sense. LINDA: It was for… What was it for… Chesterfield… ”Don’t be a maybe.” JOHANNES: Don’t be a maybe? Hmm… Sounds legit… Or why not, ”Don’t compromise your desires. Chesterfield.” (naurua, ~6 sekuntia ääniä) JOHANNES: Boston had this ad that said ”End your days with Boston”… ”Päätä päiväsi Bostonilla”. TUOMAS: Ha. Nice! JOHANNES: A picture of a guy smoking on the balcony in the evening or something… TUOMAS: That’s super, super, meta… (hekotusta) LINDA: What was that? JENNI: I guess it’s a nother cigarette brand… ELISA: Boston. I don’t know. TUOMAS: Boston. Yeah. It’s a cigarette brand. LINDA: So ”end your days with Boston”… (hekotusta)
183
JOHANNES: This is the strangest pizza I’ve ever tried. It’s like dessert and appetizer and christmas food all at once. JENNI: Coleslaw! TUOMAS: It has raisins… LINDA: What? JOHANNES: Like sweet stuff and salty ham and youghurt… LINDA: And capers… ELISA: I think it’s the kind… GRA: Pizza I would never order, yeah. TUOMAS: Pizza for a baby. LINDA: I guess it wouldn’t be my choice either… TUOMAS: Don’t be a maybe, take a pizza for a maybe, baby… JOHANNES: Don’t be a maybe, be a baby… ELISA: But it’s faster that way, you don’t have to have all three courses… It’s like a smoothie. TUOMAS: Yeah, everything in one. (~3 sekuntia ääniä) ELISA: But the ham is really good. JOHANNES: Like christmas all over… (puhetta, hekotusta) ELISA: Last saturday they had this really good eggplant pizza, the eggplant was amazing… I don’t know, but I think they injected some oil into the eggplant while it was growing… GRA: Oh, wow… ELISA: I don’t know, because it was so greasy, and it’s really difficult to… TUOMAS: Grease up your pizza… ELISA: An eggplant… LINDA: Yeah, I guess… JOHANNES: ”Don’t be a maybe. Grease up your eggplants!” ELISA: Yeah… ELISA: But it was really greasy… GRA: Your Pretzel hangover… LINDA: Yeah, Pretzel hangover! And eggplants injected with oil… ELISA: Yeah, we are really sophisticated people!
184
(naurua) GRA: Kippis! LINDA: How did you like the golden beer? GRA: Yeah! It’s… It’s pretty good! LINDA: Good… GRA: Guess I’m gonna… LINDA: Get another one? GRA: Yeah. LINDA: Just finish that first. ELISA: It’s really cold! I love it. The coldness… LINDA: Okay, let’s try… JOHANNES: The coldness of the beer… ELISA: I think this must be the coldest beer in Helsinki… JOHANNES: Really? ELISA: Yeah, it is… JOHANNES: Sub zero, almost… LINDA: A beer-popsicle… ELISA: No but most beer like heets up quite fast… LINDA: Or beer sorbet! GRA: What? ELISA: Or a beer… What’s that? ”Slushie?” LINDA: Yeah. ELISA: Beer slushy. TUOMAS: You want some beer sorbet on your greased up baby, maybe? JOHANNES: Yeah, it definitely still misses some of that coldness… TUOMAS: Icecream beer sorbet vodka whatever pizza… (~5 sekuntia ääniä) LINDA: So that’s gluten free, huh? JENNI: Yeah, there’s like a whole bunch of people nowadays… ELISA: I think that’s quite a new thing here. The gluten free pizza. Improvements. JENNI: There is this trend, because I had to Google it a lot, about nutrition, and now it’s like it’s this diet, and people, even though they don’t have allergies or anything, they’ve stopped eating…
185
ELISA: It’s like the Victoria’s Secret models are on a gluten free diet, which means that every once in a year when they eat bread, it’s gluten free… JOHANNES: And so they live long and prosper… ELISA: No, they’re just thinner… JOHANNES: Okey… ELISA: It’s just for… Thinning… Thin-ness reasons… LINDA: Okay, so if I started gluten free diet I would look like a model for Victoria’s Secret… ELISA: Yeah, and buy jeans in size twenty five. JOHANNES: And you immediately lose all your clothes… ELISA: And grow wings. Butterfly wings. GRA: And fly away… LINDA: No. That’s just your dream… (naurua) TUOMAS: But actually because she is on a gluten free diet she has to staple all her clothes to stay on… JENNI: But underneath this I’m naked… TUOMAS: Underneath my clothes I am already naked. (kovaa naurua) TUOMAS: Think about it. GRA: That’s a good thought actually. LINDA: Delicious thought… (~4 sekuntia ääniä) ELISA: That’s a very disturbing thought. (kaikki puhuvat yhteen ääneen) GRA: That you are all naked under your clothes? ELISA: Yeah, because it’s true, but when you start thinking… You don’t usually think that. When you see people wearing clothes it’s usually, that’s just how they look like… JOHANNES: That’s usually what I think about… ELISA: Yeah, that’s all there is to these people, but then you suddenly learn that underneath… JOHANNES: No no, I mean… What’s under the clothes. GRA: Ha, okay.
186
ELISA: Oh, I never do that. JOHANNES: Try it sometime. JENNI: I do that a lot. ELISA: No. No, because I don’t like… Fuck! If you start thinking that, then you see everybody like that… JENNY: No, but like nice… Asses… (kovaa naurua) TUOMAS: Nice imagination! LINDA: I feel I know you better now… (hihittely) ELISA: But I think it’s more like an on off thing because now that you said that and I look at this girl there [behind the window]… GRA: Oh, nice! ELISA: But there, now it’s gone… Boom. JOHANNES: Boom. Get naked! GRA: Yeah, immediately… ELISA: I’ve never done that before… TUOMAS: I’m loving it. LINDA: I often hear this tip that if you are nervous at a job interview you should imagine the interviewer in his underwear, in her underwear, so you feel more confident… GRA: Will you? JOHANNES: Yeah, but probably if you have to do that all the time, i guess it means you feel insecure all the time.. LINDA: Thank you. JOHANNES: No, no, I was talking about my self! TUOMAS: If you have to be in a work interview all the time… JENNI: What if you were in this interview situation and then you thought about this guy naked, and then you are like ”oh my god he is really hot!” GRA: You should start… LINDA: Especially if you are a Victoria’s Secret model underneath your clothes… JOHANNES: But for women it’s not that easy to recognize… If they get turned on, I mean, so you are quite safe… Unlike for men… (hiljaista naura)
187
GRA: Okey. So now we are into this erection stuff again? (naurua) JOHANNES: Are we into erection stuff… Again? (naurua) JOHANNES: You already went through the erection stuff? (naurua) LINDA: Do we always need to go through that? GRA: We can go multiple times, I think… JOHANNES: How long have you been in Finland? GRA: One week… JOHANNES: So you’ve had like seven discussions about erection stuff? GRA: Did we? LINDA: You see, I’m the only person he has talked to the whole week… JOHANNES: You mean you talk about it all the time? LINDA: Apparently… JOHANNES: Hmm… I feel I know you better now! (kovaa naurua) LINDA: Oh, how did this happen? GRA: He’s just talking by him self and suddenly… (naurua) ELISA: Yes, but the ham is good… JOHANNES: Yeah. GRA: I guess there was some, uh… JOHANNES: Yeah, I wound’t say I would get an erection from this pizza but… (hekotusta) LINDA: Nice. TUOMAS: It’s like, it’s good, but not that good… ELISA: Not erection racing good… TUOMAS: Only few things are. LINDA: Tell us more! JOHANNES: Well, you should see the salami pizza!
188
LINDA: Touche! (naurua) TUOMAS: All that cute cheese with holes… JOHANNES: That Swiss cheese… ELISA: The holes… Mmm… TUOMAS: Hmm… Maybe I’ll have another beer. ELISA: Do that! TUOMAS: You want some? JOHANNES: You want some pizza? I’m done here… GRA: I’m cool. LINDA: I’ll have a beer as well… TUOMAS: You want something? LINDA: No you go! GRA: I go… Yeah yeah yeah… ELISA: Tuipe tuo! Tuomas will bring! You go Tuipe. JOHANNES: You Tuibe. (hekotusta) JOHANNES: Haluutsä että vaihdetaan paikkaa että jos mä poltan niin savu ei tuu sun päälle? ELISA: Hei, se olis nastaa. Kiitos. (kolitaa) JOHANNES: Tuulee sinnepäin. (viheltelyä) LINDA: Ihanaa sun särkylääkkeet alkaa tuottaa tulosta. ELISA: Niihinkin oli lisätty niitä tippoja… (sytyttimen ääni) JENNI: Olisä eilen ulkona? LINDA: Ei… Ei me käyty missään. Me käytiin syömässä ja sit Gra nukahti olohuoneen lattialle. ELISA: Koska se on… paikka missä te nukutte? LINDA: Ei, kun se istahti siihen koska ei ollut muuta paikkaa mihin istua, ja sitten se nukahti… Mä oon ilmeisesti tosi kiehtovaa seuraa… (~5 sekuntia ääniä) JOHANNES: Tai sit se oli väsynyt…
189
(~3 sekuntia) LINDA: Niin… Ei voi tietää… ELISA: Kaikista näistä erektiokeskusteluista… JOHANNES: Se oli vaan uupunut. LINDA: Se oli vaan uupunut. (~4 sekuntia) LINDA: Mikä sun poskissa on? ELISA: En tiedä… Ehkä mä oon hymyillyt liikaa… LINDA: Ne oli ne crack cookiet… ELISA: Tai sit ne oli ne eiliset läksiäiset, joiden jälkeen on väsynyt mutta onnellinen… LINDA: Sanos muuta. (~6 sekuntia hijaisuutta) LINDA: Mun pitää myös mennä… Mun pitää mennä osataan vaatteita… Koska mulle sanottiin, mainittiin ystävällisesti töistä, että sitten kun mennään tolle yhelle tietylle asiakkaalle, niin ei saa olla tommoset rikkinäiset farkut… ELISA: Mee (ei erota)… LINDA: Niin varmaan pitäis… (”pling pling pling pling pling pling”) ELISA: Soiks sun puhelin? Soi… TUOMAS: Haloo… JOHANNES: Tuipe sai just seitsemänsataaviiskytneljä tekstiviestiä… ELISA: Tuipella on kyllä huonoin havainnointikyky… LINDA: Eiks sen pitäis väristäkin vähän? …. Tuipen housuissa värisee… TUOMAS: Joo, eiks niillä oo sauna siellä saaressa, soittais Niksulle ja pyytäis et se lämmittää… JENNI: Mihin te ootte menossa? (~2 sekuntia) ELISA: Me mennään veneilemään… TUOMAS: Aijaa, ko mua kyllä kiinnostais myös uiminen, mut sauna vois olla kyl ihan hyvä tähän aikaan vuodesta… No mä soitan Sannalle… ELISA: Jaa… Ketä muita sinne nyt tulikaan… Niin Sanna.
190
TUOMAS: Uimahousut mukaan jos haluu käydä uimassa ja saunassa… LINDA: Voihan pimppa! TUOMAS: Ei oo vai? LINDA: Joo, on, mut on varmaan traumaattista muulle seurueelle katsoa… GRA: So we need to take swim wear… LINDA: We can swim in the sea! JOHANNES: Watch out for pike. TUOMAS: The freezing sea. LINDA: It’s not freezing. It’s probably like, what? Fifteen degrees? TUOMAS: Yeah, like fifteen, sixteen… GRA: Okay, so we go home first. LINDA: I need to find my gear. GRA: Gear? LINDA: Yeah, my swimming gear. TUOMAS: No moi! Where? Where? ELISA: But that’s Kaus Haapaniemi… Klaus Haapaniemi cat… GRA: Aah… LINDA: The what, this? ELISA: Yes, and that’s also by him… TUOMAS: Ahaa! Olit ylös alaisin. Miks sä vastasit puhelimeen ylösalaisin? JOHANNES: Rumor tells that he has a cat named Putte. LINDA: Yeah, we heard the story earlier today… TUOMAS: Vois käydä uimassa ja saunassa… JOHANNES: Aah, off course you already heard it, it’s one of those Helsinki legends… GRA: Yeah, did you hear that on Wikipedia? (vaimeaa naurua) JOHANNES: There’s this website, Hel-Leeks… (naurua) LINDA: When we go home we have to check… TUOMAS: Niin niin aivan.
191
ELISA: Cheers! To the coldness… LINDA: Cheers. JOHANNES: Cheers. GRA: Cheers. LINDA: Wow, it’s really cold… (iso auto lähtee äänekkäästi liikkeelle)
192
13. Sunnuntaina iltapäivällä, 8. syyskuuta, ravintola Gula Villanin terassilla, Isossa Vasikkasaaressa. Keskusteluun osallistuivat graafinen suunnittelija Anni Puolakka, graafinen suunnittelija Tommi Vasko, arkkitehti Emmy Murata, graafinen suunnittelija Johanna Lundberg, sekä Inka Järvinen.
(puheensorinaa, naurua, kilinää, kolinaa) JOHANNES: Niin mitä sä olitkaan sanomassa? (naurua) ANNI: Niin sitä että, tavallaan se on vaan sellasta… Should we have the conversation in English? (taustalla kuuluu vaimeasti Emmyn, Johannan ja Inkan englanninkielistä keskustelua) ANNI: Että siinä ei niinku puututa oikeisiin syihin. JOHANNES: Niin, tosi paljon varmaan mennään sellasen… Mikä se on se termi… Sellasen, globalisaatiopuheessa kai sanotaan, rakennesopeuttamisen ehdoilla… Että mennään ongelma-alueelle, annetaan lainaa… ANNI: Mikrolaina? JOHANNES: Ei vaan siis sellasta lainaa, niinku IMF:n harjottamaa, minkä edellytyksenä on että avataan markkinat ylikansalliselle pisnekselle, yksityistetään valtion palveluja ja… (kolinaa) ANNI: Kiitos. JOHANNES: Oho, sait lahjan! INKA: Maybe you can share… ANNI: Let’s share this, yeah! Really, I would like to share it… EMMY: Thank you! ANNI: Have you got any kind of plate, or… TOMMI: You can take this… JOHANNES: Mut mun muistaakseni Reilun Kaupan toimintatapoihin ei kuuluu sinänsä kai lainananto, vaan ne vaan valvoo että
193
maanviljelijät tai työntekijät saa kohtuullista palkkaa, ja ei käytetä lapsityövoimaa ja huolehditaan ympäristöasioista… ANNI: Žižekillä oli se animaatioksikin tehty puhe siitä miten hyväntekeväisyys ei oo mitenkään ongelmatonta varainsiirtoa nykyaikana… Että sillä ei muuteta mitään… Että se mikä on muuttunut on että ”kulttuurikapitalismissa” kun ostaa Starbucksin Reilun Kaupan kahvia, niin osallistuu johonkin eettiseen… Ostaa hyvän oman tunnon… Mutta se mitä pidetään parannuksena oikeestaan vaan ylläpitää sitä alkuperäistä ongelmaa. JOHANNES: Niin… Se että ostaa puhtaan omantunnon… ANNI: Tai tää on ehkä sama ongelma kuin siinä ”graafisen suunnittelun pelastamisessa”… (kaikki puhuvat yhteen ääneen) JOHANNA: Bye bye! KAIKKI: Bye! ANNI: Niin että mikä arvo siinä on että pelastais graafisen suunnittelun sen sijaan että hyppäis siitä pois… JOHANNES: ”Don’t try to save graphic design – in fact, graphic design has to be sacrificed”… Ehkä mun mielestä nyt, ei graafisessa suunnittelussa oo muuta kuin just se toimistossa tapahtuva työ… ANNI: Tekniikka. JOHANNES: Mut suunnittelu, jotenkin paljon laajemmin, se voi olla oikeastaan mitä vaan… On se arkisen työn taso, vähän niinkuin toimittaja, joka on töissä jollain lehtitalolla, missä voi kyllä joutua tekemään jonkinlaisia arvovalintoja, mutta missä vaikutusmahdollisuudet on periaatteessa aika minimaaliset… Mut sit voi… Tai mistä musta tuntuu että me puhutaan, se ei oikeastaan koske enää ”graafista” suunnittelua, vaan on jotain ihan eri tyyppistä toimintaa… Ja sitten se tausta mikä meillä on, tietty koulutuksen myötä syntynyt identiteetti, saa meidät uskomaan että nää kaks asiaa on jotenkin samaa… ANNI: Mitä jos lähtiskin siitä että näkis graafisen suunnittelun vaan tekniikoina? Olis vaan niinku softat ja tietynlaiset… TOMMI: Mut eiks se oo melkein sama asia? Jos miettii että sä hallitset tiettyjä juttuja, ja sit sun ei tarvii keskittyä siihen, vaan sit sä meet vaikka johonkin aktivistiliikkeeseen ja sit sä teet niille palveluksen käyttämällä sun taitoja? ANNI: Niin, tai teet oman projektin niillä työkaluilla… Niinku toimittajakin voi tehdä… Mä en sinänsä tunne sitä historiaa mutta
194
ainakin tuntuu siltä että toimittajat jatkuvasti alottaa omia… Niinku pienempii kollektiiveja. TOMMI: Se on just graafisen suunnittelun etu että on tekemisissä massamedioiden kanssa ja osaa sen viestinnän… Ja voi saada ne omat viestit laajallekin yleisölle… ANNI: Niin, suunnitteluun just liittyy se massaviestinnän näkökulma… JOHANNES: Olisko sit niin, että me ei olla päästy hirveesti eteenpäin siitä mitä yheksänkytluvun lopussa oli, että graafiset suunnittelijat halus olla tekijöitä, niinku Rick Poynor kirjotti jonkun jutun ”designers as authors”, mikä tulkittiin silleen että graafikot tekee omia kirjoja tai näyttelyitä tai monografejaan… Mihin sit muistaakseni Ellen Lupton ehdotti että graafikkojen pitäis olla enemmän niinku tuottajia, ”designer as producer”, eli että se koko työn prosessi olis graafikoiden itsensä käsissä, eli niinsanotut tuotantovälineet ja verkostot ja niin edelleen, mutta että myös otetaan jotenkin huomioon se yhteys missä toimitaan, jakelukanavat, yleisö, ja tietenkin se että harvat asiat enää syntyy sillai eristyksissä muista ihmisistä, vaan minkä tahansa teoksen syntyyn on vaikuttanut nää kaikki seikat, koska sellanen yksinäinen tekijyys on kuollut … Miten siitä sit jatketaa? Tavallaan se Metahavenin ”Can Jokes Bring Down Governments?” tuntuu ajattelevan että sillä ei saada aikaiseks tarpeeks suurta impactia, että ne kyvyt mitkä on liittyneet tuottajuuteen, eli hallitaan painotekniikkaa ja painetaan julisteita ja flaijereita, mut koska on sosiaalinen media niin julisteet on käyneet tarpeettomiks, ja kun kuka tahansa osaa käyttää Tumblria, niin olisko se tarvittava voima sit löydettävissä meemeistä? Mut koska firmatkin tehtailee omia meemejään nykyään, ja niillä on tietenkin paljon enemmän resursseja laittaa siihen, niin kilpaillaan huomiosta sellasella tasolla… ANNI: Mut kylhän siihen varmaan pätee se, että kuka tahansa pysty pistää pystyyn jonkun Twitterin, mutta jos sä harjotat jotain asiaa tosi paljon niin sä voit olla eri tavalla osaaja, että ei siinä tarvii välttämättä koulua, mut… TOMMI: Niin, mut kyl mä silti väitän että jos on tehnyt Tumblreja kakstoistavuotiaasta lähtien, mutta ei osaa mitään muita asioita, niin voi varmaan tulla tosi hyväks mainosgraafikoks, mutta ei hallitse sellaisia kokonaisuuksia, mitä siihen liittyy, kaikki rakenteet ja voimat… ANNI: Mut graafikot tekee sitä työtä tosi usein just silleen että sen on aika nuorena jo oppinut sen tekniikan ja ottaa vaan sit vastaan eri toimeksiantoja…
195
JOHANNES: Jotenkin tuntuu että se asia mitä me kierrellään kokoajan mut mitä me ei oikein osata jäsentää, on se että me voidaan puhua ”kriittisestä suunnittelusta”, mut jää auki mitä sillä kritiikillä halutaan saada aikaan… Jos kysymys oliskin ”voiko suunnittelu olla vallankumouksellista?” Siitähän siinä meemijutussa on kyse… Mut tilanne on se että kaikki kritiikki aina kääntyy lopulta osaks sitä systeemiä mitä se kritisoi… Minkä vuoks kritiikki oikeastaan vaan parantaa sen systeemin toimintaa… Samalla tavalla tuntuu että esimerkiks Kauppiksessa tehtävä ”kriittinen” kuluttajakulttuurin tutkimus on tavallaan aika nihilististä, koska sen tehtävä on soveltaa kaikenmaailman baudrillardeja tai debordeja siihen, että markkinoinnista tulis vielä tehokkaampaa… ANNI: Mikä sit on kriittisyyden ja raadikaalisuuden ero… Koska radikaalisuudessa, ehkä odotetaan jotain tuloksia, kun taas kritiikki voi olla sellasta… JOHANNES: Salonkikelpoista… ANNI: Että kritiikkiin ei tarvii… JOHANNES: Niin, kriittinenhän voi myös viitata johonkin hätään, tai sit että joku asia on vakava… Mut ehkä ”radikaali” just olettaa että pyritään repimään ylös juurineen… Kun taas kritiikki on vaan jonkun asian arviointia, tai osoittamista vääräks, falsifiointia jonkinlaisten esimerkiks ”tieteellisten kriteerien” valossa… ANNI: Jotta joku olis radikaalia, sen pitäis jotenkin tuntua jossain… JOHANNES: Ehkä niinku niissä Hardtin ja Negrin neljässä subjektiviteetin ”figuurissa”, mitä ne nyt oli, mediatized… ANNI: Velkaantuneet… JOHANNES: Joo… ja securitized ja represented… Niin ne edustaa eri tapoja miten subjekti voi toteutua valtiossa, millä tavalla ollaan vallan kohteena tai hallittuja, ja radikaalius voi olla sitä että irtautuu tästä otteesta… Tai ehkä kyse on siitä että on kaks tapaa… Toinen on niinku arvonluonti, että miten saavutetaan maksimaalinen joku arvo, taloudellinen tai sosiaalinen… Tai sit että kumotaan ne olosuhteet missä arvoa syntyy tietyn logiikan mukaan… Ja radikaali suunnittelu olis että suunnitellaan strategioita millä ihmiset vois irtautua niistä kytköksistä mitkä ankkuroi meidät tietynlaisiin rakenteisiin, antaa tietyn merkityksen tunteen elämään, mut ylläpitää samalla sellasta ristiriitaista tai kontraproduktiivista tilannetta… ANNI: Niin, siitä puhutaan että monesti nykykulttuurissa ihmiset haluaa saadaa ”kaiken” tai ne haluu olla samaan aikaan radikaaleja ja
196
samaan aikaan… Tai varmasti se että on oikeesti radikaali vaatii aika suuria uhrauksia. Ehkä se voi vaatia myös jotain ”sillan polttamista”… JOHANNES: Niin ehkä ei pitäis ainakaan pelätä niitä tai pitää etukäteen pois suljettuna jotain… ANNI: Koska radikaali vois tarkottaa esimerkiks että sä alat toteuttaa jotain täysin eri tapaa toimia, jolloin sä et enää voi olla osa sitä vanhaa… Mihin suurin osa muista ehkä vielä... TOMMI: Toi on sit sitä että onks se oikeesti radikaalia muuttaa johonkin hippiyhteisöön aavikolle, ja elää jossain pienessä suljetussa kuplassa, mikä ei vaikuta enää muuhun maailmaan… ANNI: Niin, koska tavallaan sen pitäis olla, sen pitäis tapahtua sen yhteisen tilanteen keskellä, koska halutaan muuttaa sitä. Ehkä täs olis nyt hyvä puhua jostain esimerkeistä, jostain konkreettisista tavoista, mitä se vois olla. JOHANNES: Kaikki tollaset ajatukset siitä että vois toteuttaa jonkun Exoduksen, niin se ongelma on siinä että maailma on verkottunut ja ihmiset on verkottuneita ja voi toteuttaa itteään vaan suhteessa muihin. Sä et voi elää kokonaisvaltaista elämää ellet sä oo verkottunut, yhteydessä muihin. Ja se että vaan poistuu jostain tilanteesta koska se ei miellytä ei oo mun mielestä hirveen eettinen ratkaisu. Mä jotenkin nään mielessäni sen visualisoinnin siitä miten tweetit ja retweetit levii ”rhizomaattisesti” Tahrir Squaren mielenosottajien kesken ja kaikkialle maailmaan… Ja just se verkosto on se voima ja verkoston kautta syntyy uusia mahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä. Jotenkin valtioiden rajat ylittävää, globaalisti yhteiskuntamaista… Ja siks radikaalit ratkaisut pitäis tapahtuu sillai että niissä on joku ”universaali” ulottuvuus… ANNI: Niin että yrittää muuttaa sitä yhteisöä sen sijan että vaan perustaa jonnekin uuden… JOHANNES: Ehkä toi on vähän sama ku mitä mun terapeutti sano kun mä kerroin että mä oon suunnitellut vaihtavani alaa… Niin se kysy, että enkö mä vois jotenkin vaan muuttaa sitä mieluummin kuin vaihtaa… ANNI: Niin… JOHANNES: Että onks pakko vaan jättää ja siirtyä eteenpäin johonkin ihan muuhun. TOMMI: Mm, se on vaikeeta. Mut kyl mä luulen että jos vaikka muuttaa omaa sosiaalista ympäristöä ja muuttaa omia elämäntapoja, ja vaikka muuttaa… Tai jos vaikka olis suunnittelijana jossain
197
Occupy-leirissä, niin kyl mä luulen että tekis ihan erilaisia juttuja, koska on niin erilaisessa kontekstissa… ANNI: Niin kyl mä luulen että se voi auttaa… Niinku vaikka jossain riitatilanteessa, niin monesti se voi auttaa että vaan kävelee pois, ja palaa asiaan myöhemmin… Koska sillon saattaa aueta uusia näkökulmia, jos käy jossain… JOHANNES: Niin. Kyllä… ANNI: Mä uskon että… Tai on just paljon kiinni myös kehosta… Että mihin sä asetut sun keholla, missä sä päätät toimia, mitkä on ne tilat ja… TOMMI: Niin, toi on mielenkiintoista. Toihan liittyy siihen mitä sä puhuit ihan aluks sellasten yhteiskunnallisten ankkureiden katoamisesta, että kaikki asiat tulee fyysisesti lähelle… JOHANNES: Niin, on jotenkin aika mahdoton irrottautua tai saada joku ulkopuolinen näkökulma niin kauan kuin asuu tietyssä ympäristössä, vaik Punavuoressa, ja kaikki ylläpitää keskenään sellasta kulttuuria missä kaikilla pitää olla samanlaiset kunnianhimoiset tavoitteet, koska toi on just käytännössä sitä yhteisön harjottamaa biovaltaa, mikä tuottaa sen tietyn subjektiuden, sen kokemusen itsestä osana yhteisöä… ANNI: No esimerkiks Godard, kun se alko tekee niitä erilaisii, ku sillä oli sellanen tukos sen tekemisessä, ja se teki niitä manifesteja, niin siinä se sanoo jossain, että se ei haluu tehdä poliittisia filmejä, vaan se haluu olla poliittinen filmintekijä. JOHANNES: Niin, koska mikä tahansa mainostoimistokin voi tehdä ”kriittisiä” mainoksia, tai ”poliittista” mainontaa, mut ne ei voi olla ite mitenkään poliittisia, tai voi, tosi paljonkin, mutta ainoastaan sillai implisiittisesti uusliberalistisella tavalla… TOMMI: Mm… JOHANNES: Ja ehkä se liittyy paljon siihen henkilökohtaiseen liikkumavaraan… Pitäis pystyä petaamaan tilanne sillai… Tai niinku se Robin Hood… ANNI: Niin, se Robin Hood, ooksä Tommi kuullut siitä? TOMMI: Ai siis… Mikä Robin Hood? JOHANNES: Sellanen sijoitus… TOMMI: Joo! ANNI: He he, ”ootsä kuullu siitä Robin Hoodista”. TOMMI: Joo, mä kuulin siitä, joskus vuos sitten Documentassa niillä piti olla joku julkistus…
198
ANNI: Joo. TOMMI: Mut mä en tiedä mitä niil on sen jälkeen tapahtunut… Eiks se perustunut siihen että niillä on joku algoritmi, joka on muka parempi kuin kaikkien muiden sijoitusyhtiöiden algoritmit… JOHANNES: Mikä on aika jännä kela, että miten niillä voi olla, tai miksei ne isot sijoitusyhtiöt… TOMMI: Millä on jotain miljoonakertainen budjetti samaan toimintaan… JOHANNES: Ne perustelee sen silleen ”kapitalismin kiihdyttämisellä”… Mut siinä oli jokatapauksessa kiinnostava se taka-ajatus, että voidaan niillä rahoilla vapauttaa ihmiset siitä paineesta että pitäis tehdä työnantajan ehdoilla… Hmm… Ehkä autonomian tarve on yks suurimpia… ANNI: Niin, puhuttiin siitä miten opiskeluvuodet on ohi ja osa alkaa tienata tosi hyvin ja sit vertaa itteään niihin… Niin se voi tarkottaa että jos et sä sopeudu siihen, niin… TOMMI: Niin, must tuntuu että toi on sellanen kriittinen kohta, missä ajattelee esimerkiks että koska on yliopistotason koulutus niin ”kuuluu” saada sen ja sen verran palkkaa, ”kuuluu” olla tällanen elintaso… ANNI: Ja moni sen takii ajautuu sellasiin duuneihin mistä ne ei tykkää. Koska tää on se totuus minkälaista korkeesti koulutetun ihmisen elämän pitäis olla… Että on varaa syödä vähintään pari kertaa viikossa ravintolassa ja… JOHANNES: Meil on kyl paljon sellasii mielikuvia että kulturelli ihminen on vaik sisustanut asuntonsa Artekin huonekaluilla, koska jossain vaiheessa se ehkä on ollutkin ”kulttuurikodin” yks indikaattori, mutta siitä on tullut vaan sellanen tyhjä kuori, sillai, elämäntyylivalinnat on niinku oikotie millä luodaan mielikuva jostain, tai onhan keskiluokka aina yrittänyt kopioida yläluokan koodistoa, mut koska joku koulutus ja varallisuus ei ehkä samalla tavalla Suomessa kohtaa, tai että ne kategoriat on vaan niin sekottuneet nykyään tai jotain… (~5 sekuntia puheensorinaa, kilinää, bossanovamusiikkia) JOHANNES: Mut joo se oli just siinä ehkä kolmannella tai neljännellä vuodella ku opiskeli, niin mä aloin saada sen verran rahaa että mä just ostin jonku Artekin pöydän ja Vitran tuolit ja rupesin jotenkin peilaamaan sellasten asioiden kautta sitä miten hyvin mä oon onnistunut jossain, oonks mä ”menestynyt”, tai jotain… ”Näyttääks mun elämä siltä ku blogeissa?” tai ”onks mulla samat jutut ku mun kavereilla?”… (~3 sekuntia puheensorinaa, kilinää, bossanovamusiikkia)
199
ANNI: Yeah, I’m really happy I didn’t get the… INKA: It was a nice surprice, you got the dessert, we got the meatballs… JOHANNES: Yeah, this was like the nice form of receiving a gift, like completely unexpected… Like, we talked earlier, you weren’t here yet, we were discussing there at the rocks by sea… ANNI: The difference between gifts and bargain… JOHANNES: Or gifts as exchange of services… ANNI: Yeah, we were talking that people don’t necessarily know how to receive gifts… If somebody gives you a gift then you are like ”oh shit”, like ”what shold I give in return?” Like real gifts are an act of generosity without… Kind of unconditional… JOHANNES: I’ve also been contemplating this, if someone buys you ”free lunch”, like, doesn’t there come a whole lot of unspoken obligations… INKA: ”There is no such thing as a free lunch!” JOHANNES: Yeah, like the dating culture in the US… Boys take out girls for dinner and the girls are supposed to pay back by giving sex… or children… EMMY: I… (~2 sekuntia puheensorinaa, sitten naurua) EMMY: I have a hard time receiving gifts… And so, when I first started dating, me and my boyfriend would always go dutch… Split the bill, everything, so I would pay for half and he would pay for half… But other nights you would just say ”no no, this is something I wanna do”… But then… Which I didn’t take as ”ok I have to now give him oral sex”… It wasn’t like (sana ei erotu puheensorinassa) thought, you know… INKA: But you did. (naurua) EMMY: Well, yeah… (naurua) INKA: So it worked. EMMY: But I don’t know if it’s an expectation. I have been on dates where it’s like ”okay, this is not really gonna work out, I’m not really interested, but thank you for dinner”… But I think it’s all in the mentality of the female, like how she’s been raised, like okay, you could receive a gift gratiously, then you don’t need to like, actually return…
200
JOHANNES: Which is really different from how it works when someone gets married! Like you get a list, or a link to a webshop with tickboxes for each wished for item… So it becomes like an exchange of, like ”how much is this dinner worth” and ”what item here best equals the amount of fun I can expect to have”… EMMY: So you register? So you can by this or this or, yeah… INKA: But most people have now like, they want to go to a honeymoon, and they give you an account number… EMMY: So then like, I was just having this conversation, trying to figure out the quote, like essentially, your gift pays for the dinner… JOHANNES: Yeah, I just had this experience about a month ago, where I was at a wedding where I didn’t know the wedding couple at all… And the only reason I went there was I felt I can’t say no to my girlfriend, because I’m so bad at saying no, and since I didn’t know the couple, there was zero emotional attachment, so I had to figure out approximately how fancy the dinner will be to estimate how much I’m willing to pay… Fifteen? Twenty? EMMY: Like, ”I’m entertainment! I’m talking to people! You should pay me”… JOHANNES: Well, for many different reasons, at that specific wedding I was really not entertaining at all, more like I was the dumb autistic kid in the back table trying to be invisible… And I left after an hour. EMMY: Yeah, it can be quite shallow, like these invitations, I know baby showers can be like that… When the woman invites like *all* of her friends, from every spectrum, like work, semi association, full friend… Like, all these, just so they could get a gift for their child… JOHANNES: ”Full friend” is a funny expression… ANNI: Really? Is that the reason? Why do they need those gifts? EMMY: Because the baby needs diapers… And clothes… And… JOHANNES: In Finland… ANNI: Are they all really practical gifts? JOHANNE: In Finland you get this package from the State… INKA: No, but still, we throw baby showers… JOHANNES: But you don’t give diapers… ANNI: That’s a really new phenomenon… JOHANNES: Yeah, it’s like with Halloween… INKA: No, but then you spend like fifteen euros to buy the person some expensive…
201
JOHANNES: Condoms! EMMY: Like ”don’t do it again”. JOHANNES: ”Don’t do the same mistake twise”… INKA: No, because I don’t, like… I would, like never, have a wedding, or I would just have a random party and maybe tell I got married at some point, or really, I don’t want anything, it would be really uncomfortable, or like when I go to all these events I always feel really… It’s not how I wanna deal with these situations… Because it’s just money… I want to connect with the person. I don’t wanna be just a random person giving someone something… ANNI: Yeah… INKA: Some material stuff… EMMY: But so much money does go into throwing a party, but in the end it should be more… ANNI: Yeah, if you throw the party you shouldn’t have any expectations. Because… Say, you have a birthday party and people come without presents… JOHANNES: Are you afraid of how it’s gonna be next week at your birthday party? ANNI: No but… EMMY: I think that after the age of six you don’t… ANNI: I mean, like, I woudn’t think about it at all… INKA: No, but like bachelorette parties, you know, it makes people spend like one hundred and fifty euros on an evening when you will be sitting alone in some salon, getting a massage, while all the others are waiting outside for you… (naurua) ANNI: I wouldn’t enjoy that… Knowing that… INKA: I’d rather go like to a McDonald’s with them than spending time in some salon… ANNI: And probably have more fun! EMMY: I think it’s so self-perpetuating, like I spent that on them, so now they are gonna spend it on me… It’s a whole cyclical thing… JOHANNES: I’ve been to two bachelor partys that were actually quite fun and involved a lot of physical activities… Like we played war games, like with these splat guns, in the forest… And isn’t there something deeply ironic about it, like, now this man is going to be domesticated and turned into a ”farmer” taking care of his family and
202
his property, but let’s celebrate him for the last time as a ”hunter” and a ”warrior”… Or, they just seems like such, you know, typical tropes of hegemonic masculinity… Like, they really are interconnected in a way… Maybe I’m a little far out, exaggerating… INKA: But I’ve, like, skipped a couple of bachelorette parties because I haven’t liked the idea how the money is spent… I’d rather, like, invite that person over for a coffee, or a glas of wine, instead of this, I don’t know… JOHANNES: If you think about a wedding, it’s often like, the more expensive the wedding is, the less there’s room for genuine spontaneity or something… And while this is supposed to be ”the most important day of your like” or something, and you want all your friends to be there, you actually don’t give them a chance to come closer than three meters during most of the evening… INKA: Yeah, it happes that you just say congratulations, but you don’t even get a chance to spend time with them… EMMY: Yeah… I’m going to two different… When I get back to the States, and they are separated by like a couple of days… The first one is like this fantastic, big Hollywood wedding, and the other one is like tequila and tacos in the backyard of somebody’s house… INKA: Yeah, that sounds so much nicer… EMMY: I think that one will be more intimate… You will be able to see everybody… I’m looking foreward to that one more. Because it will probably be more fun and spontaneous… JOHANNES: But at the same time, as an outsider, I’d rather go to the Hollywood wedding! Beause that will probably be more like going to the circus… Like, it’s less symbolic, but a better show, a bigger spectacle! Because I don’t really believe in authenticity when it comes to things like this. It’s more about the intensity. I’d really like to go to a Hollywood wedding some day! EMMY: Well, if you wanna come to Los Angeles… John is not coming with me… JOHANNES: So you need a date? EMMY: Yeah. (naurua) JOHANNES: Will your parents pay for my trip? EMMY: We can ask if her parents can pay for the trip. JOHANNES: Or maybe some grant from some fund…
203
ANNI: Yeah, you could do it as a part of your artistic practice, reflections on contemporary western culture… JOHANNES: Yeah, couldn’t we try to integrate this into the idea of the graphic design discipline expanding, or like, it’s inseparable from it somehow, experiencing it first hand… ANNI: Go for it!
204
14. Sunnuntaina illalla, 8. syyskuuta, ravintola Primulassa, Helsingin Viiskulmassa. Keskusteluun osallistui Jaakko Pallasvuo.
JOHANNES: Tavallaan sellanen ”viestintä”, lähtee aina siitä että sen pitää toimia kuuromykälle autistille, ja ehkä just siinä se on rasittavaa, tai se ei vaan voi sisältään mitään arvaamatonta. JAAKKO: Mut ehkä toi on silleen, mä oon aina ajatellut sen silleenpäin, että ihmiset elää sellasessa… Miten sen nyt sanois. On sellanen pelko jostain ”kansasta”, että jossain on sellanen myyttinen kansa, joka on vitun tyhmä ja rasistinen ja homofobinen ja naisvihamielinen, ja ei tajuu mitään, ja kaikki pitäis jotenkin downgreidata niiden tasolle, mut sit mä en oo ikinä tavannut sitä kansaa… Kukaan ei tiedä missä se on. Tai ehkä joku on tavannut sen kansan, mut mä en oo ikinä tavannu sitä kansaa… Mulle se on tuntunut tosi kauan tosi absurdilta kelalta, että mun pitäis jotenkin elää sen ikeessä… Sellasen asian, mihin mulla ei oo mitään kontaktii… Joka ei liity mitenkään. Niinku just kuvituksessa mä muistan, kun mä tein jollekin Psykologilehdelle jonkun kuvituksen, mis oli joku elefantti, ja ne oli silleen että ”tää on ihan vitun mielisairasta” ku täs on elefantti, ”täs pitäis olla jotain hymyilevii ihmisii tai jotain”… Mä olin silleen et mitä vittua, miten psykologit voi ajatella ihmisistä että ne on niin mielikuvituksettomii tai että kaikki mielikuvitus on jotenkin ”mielisairasta”… Emmä tiedä. Toi on tosi vaikee kela. JOHANNES: Tai esimerkiks se CMMN SNS PRJCT -esityksen nimikin jo aiheutti ihmisille jotain vitun vaikeuksia, että miten se pitää lausua, että sitä ei osata tulkita ”common sense projektiks”, vaan ollaan silleen et ”siin on vaan jotain random kirjaimii”… Sen esityksen alkuperänen tekijä Laura Kalauz just sano mulle että sitä vituttaa ku ihmiset ei jaksa vaivautua, halutaan kaikki jotenkin valmiina… Mut ehkä se on just silleen tosi keskeistä että pitäis ajatella että yleisö, tai kriitikot, on itteään älykkäämpiä, ja on tavallaan niiden tehtävä tehdä ne johtopäätökset, ja taiteilijan tai ”tekijän” tehtävä on vaan antaa jotain matskuu… JAAKKO: Niin. JOHANNES: Sit siin pitää tavallaan kurottaa vielä silleen vielä korkeemmalle tai räjäyttää asiat vielä hajanaisemmaks. Eikä silleen etukäteen miettiä miten tää ja tää asia tullaan ottamaan vastaan…
205
JAAKKO: Ehkä toi on se mitä mä kans mietin, puhuttiin siitä että on tavallaan lyhyitä ja pitkiä pelejä, tai ehkä rooleja, silleen… Mä ajattelen ehkä nyt silleen että mä teen sellasii asioita jotka on niin monimutkasii etten mä ees ite ymmärrä mitä ne on… Mut että ne tulee olemaan sellasii asioita jotka tulee näyttäytymään ihan sairaan itsestäänselvinä joskus. Niinku vähän jos kattoo jotain seiskytluvun kokeellisii leffoja nytten, mistä on sillon oltu silleen et siin on jotain sairaan överin avantgradee, täysin käsittämätöntä paskaa vaan, niin se tuntuu nyt ihan super selvältä et miks just sillon oli tollasta. Että se aika, tai se konteksti on tosi kirkas, että ”aa, tottakai, reaktiona johonki vitun vietnaminsotaan ja joihinkin kulttuurisiin murroksiin”, tuli joku muoto ja ”kokeillaan näin” ja… Näkee vaan nyt sellasen kaaren, ja se on se todellinen super mielenkiintonen narratiivi. Ja että ne asiat mitä nyt tekee, vaikka tekis mitä, niin ne tulee jotenki automaattisesti asettumaan siihen. Tai että se ajan kuluminen tulee kirkastamaan kaiken. Senkin takia mä en usko siihen että asiat pitäis jotenki vääntää niin silleen, jotenki ”kommunikoida”, välttämättä… Ehkä ne voi olla vaan sellasii ”tekoja”… JOHANNES: Ajallisuus on tosi kiinnostavaa, mä oon huomannu noissa, kun mä oon ite ollut tosi innostunut siitä aikakokemuksesta, kun lukee jonkun dialogin, minkä on ite käynyt, miten se herää niin eri tavalla henkiin kirjotettuna, koska siinä on niinku kaikki aikatasot läsnä, se loppu on *jo* olemassa, ja niiden välille piirtyy ihan selkee narratiivi. Että asiat vaan punoutuu yhteen… JAAKKO: Niin, että siitä on poistettu niin paljon informaatiota? JOHANNES: Niin, siitä on poistunut hälinä ja kaikki turha, ja sen jotenki ymmärtää paljon syvällisemmin, koska se tiedonsaanti tapahtuu nopeemmin. JAAKKO: Niin. JOHANNES: Ja toisaalta se eroo keskustelusta siinä että jos mä nyt yritän miettii samalla mitä sä oot just sanonut, miten sä oot tässä tilassa, ja mitä mä voisin sanoa, ja miten mä oon täs tilassa, ja samalla liikutan mun suutani niin että se muodostaa tän lauseen, niin siin menee vaan tosi paljon kapasiteettia, silleen että mä en ainakaan pysty enää hahmottaa mitään keskustelun ”kokonaiskaarta” siinä samalla… JAAKKO: Niin sellaseen prosessointiin… JOHANNES: Mä huomasin esimerkiks miten meidän keskustelussa Töölössä Kimmon kanssa mä en ikäänku poiminu mitään niit signaaleja siin hetkessä mihin se keskustelu on menossa, ja mun oli tosi vaikee sillon nähdä mistä on kyse, mut sit jälkeenpäin luettuna se kaikki tuntuu tosi itsestäänselvältä, myös esimerkiks se miten mä
206
en pystyny aluks näkee että me puhutaan Baltic Circlen ilmeestä kun me puhutaan Tumblr-gentrifikaatiosta, koska mulla oli selkeesti joku henkilökohtainen ”bias” päällä… JAAKKO: Ehkä mul on tullut suurimmassa osassa niistä mitä mä oon lukenut sellanen että se toimii noin, mut ehkä siitä baarijutusta, missä puhutaan siit pitsasta, niin mul ei tullut sitä oloon… Et mul tuli jotenki sellanen olo että sillä viitataan liikaa jotenki sellaseen… Että se keskustelu käsitteli tosi paljon jotain tosi materiaalista juttua, esimerkiks just sitä pitsaa… Ja sit, koska mä en nää sitä pitsaa, niin se tuntuu jotenki sellaselta järjettömältä… Tai ei järjettömältä, vaan just vitun järkevältä, mut silleen aika epämielenkiintoselta. JOHANNES: Joo… JAAKKO: Et mun mielestä ne mitkä tähän mennessä, tai se mikä se lukukokemus tähän mennessä, niin aina kun palataan siihen ilmeeseen, tai siihen design asiaan, niin se on sellanen ”koukku”, tai se on vähän niinku sä puhuisit tekstin sisältä suoraan sille lukijalle. Tää on tää teema, tavallaan. Ja sit on tosi helppo hyväksyä että ne on niin erilaisia ne keskustelut. Mut kun siinä baarikeskustelussa ei ollut niinku sitä… Ja sit se oli vaan vitun tyhmä ja tylsä keskustelu, jotenkin. Koska siin ei oo sitä hälyy, koska mä en oo humalassa, koska mul ei oo sitä pitsaa… Se tuntu vaan silleen et tää ei oo tarpeeks nokkelaa tai jotain… JOHANNES: Mikä mussa herätti siinä jotenkin innostusta oli ensinnäki just toi mitä sä just mainitsit, että se on niin tyhjää, tavallaan hirvittävän tyhjää, ja sit toisaalta tostakin voi alkaa lukea kaikkia niiden ihmisten välisiä asetelmia, niiden signaalit keskenään, tai sit vaan silleen formalistisesti, miten keskustelussa syntyy sellasii mikromeemejä, että joku sanoo jonku lauseen, mut se ei herätä mitään muuta kuin että toinen sanoo sen saman lauseen, ja yhtäkkii kaikki nauraa ja toistelee sitä lausetta… Että siinä on jotain sellasta ihmisten välistä dynamiikkaa mitä on tosi vaikee replikoida fiktiossa, ehkä. Mut joo, ehkä vaan tosi paranoidi jää jumittamaan loputtomasti sellasen keskustelun sisäiseen syntagmaan… JAAKKO: Ja en mä ainakaan tehnyt sitä, lukijana. Koska se ei oo niin silleen välitön. Toi on ehkä juttu joka toimis jossain leffassa. Mut jos siinä vaan lukee ”naurua” ja ”vähemmän naurua”, niin se ei oo tarpeeks kuvaavaa… JOHANNES: Onks se sit vaan sitä että voi jotain asvalttiakin tuijottaa loputtomasti koska siinä on joka askeleella eri kuvioita… JAAKKO: Se on jännää toi miten kompleksinen toi on, vaikka toi on kaikista suorin tapa tehdä joku asia, niin sit se on kuitenkin, tai jos
207
mä haluisin dokumentoida tollasen tilanteen niin mä vaan kirjottaisin sen auki sillleen että ”nyt joku Tuomas sanoo tämän lauseen niin ihmiset nauravat enemmän koska hän on suositumpi” tai mä vaan käyttäisin sen mun tulkinnan suoraan, mut sit sä oot kehittänyt aika monimutkaisen tavan, tai sanotaan että sun mielipide ei oo tavallaan ”fakta”… Mut sit kuitenkin sun tulkinta menee siihen miten sä litteroit sen. Mut ehkä se on se designjuttu kans. Designissakin on sellaset säännöt, ja sit se itseilmaisu tapahtuu niiden sääntöjen sisällä tai jotain. Must tuntuu että mun on pakko liittää tää jotenkin siihen designiin koska jos mä lukisin tätä nytten niin mä ajattelisin silleen ”vittu, puhukaan nyt vaikka siit ilmeestä tai jotain!” (hekotusta) JAAKKO: ”Puhukaa designista jotain.” Vaik en mä tiiä onks mulla enää mitään sanottavaa, tai en mä tiiä *onks* mulla mitään sanottavaa. JOHANNES: Se alkaa tuntua kyl aika tyhjennetyltä teemalta. Ja kysymys onkin sit että mitä sen jälkeen? Koska se ei oo alunperinkään ollut tulossa mihinkään. Koska se ”emansipaatio” mitä mä oon hakenut, se on ehkä jotenkin jo toteutunut, tai ”kahleet on riisuttu”, mut se ei vielä tarkota että olis yhtään sen vapaampi toimimaan, koska ei oo vielä niitä positiivisii jotain mahdollisuuksia tai päämääriä… JAAKKO: Mä on miettinyt koko tän kesän sellasta, että mitä on sellanen strategisuus tai järjetelmällisyys. Kun on seurannut vaikka että ihmiset tekee jotain näyttelyitä, tai tekee jotain projekteja, ja mä oon ollu tosi järkyttynyt että ne on tehnyt niitä niin sekavalla ja huonolla tavalla, että miten paljon se vaikuttaa siihen mitä voi tehdä… Sit mä vaan rupesin miettimään sitä designajattelua, että ehkä se vois olla sitä, että ei tavallaan, sil ei oo mitään tekemistä sisältöjen kaa, vaan se on vaan just järjestelmällisyys. Silleen että pystyy tekemään asioita tosi systemaattisesti ja strategisesti. Pystyy olemaan tehokkaampi, mut voi tehdä mitä vaan tai sitä voi soveltaa mihin vaan. JOHANNES: Tää on jännä, tästä me just puhuttiin aiemmin iltapäivällä Annin ja Tommin kanssa, että meidän kohdalla se ehkä silleen kahden käsitteen sekottamista, että koska meillä on designkoulutus, niin kaikki mitä me tehdään me kuvitellaan olevan designia. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö osa siitä mitä tekee todella olis designia. Mut ne vois erottaa silleen, että on monii asioita, missä olis ite voinut vaan palkata jonkun graafikon tekemään sen graafisen suunnittelun ja ite keskittyy siihen johonkin muuhun… Strategiseen tai taiteelliseen tai poliittiseen toimintaan… JAAKKO: Niin, niin, mut mä rupesin just miettii niit prosesseja silleen, ku jos on esimerkiks taidekoulutus niin suurin osa ihmisistä
208
ei pysty vaik noudattamaan ite asettamiaan deadlineja tai ei pysty toimittaa jotain tiedostoja tai ei pysty tekemään niit tiedostoja, siis silleen, ihmiset ei osaa sellasii perusjuttuja, koska niilt ei oo ikinä edellytetty sitä, ja jotenkin että ehkä se etu siitä että on tollanen [design]koulutus niin vois ottaa vaan *sen* jutun, koska sitähän se käytännössä on. Tai miks mä ajattelen että mä en oo designer. Koska kyl mä osaan käyttää niitä ohjelmia, ja kyl mä tajuun mitä ne vitun fontit on, ei niin että mä voisin vähätellä sitä, mut silleen, että mä voisin olla joku keskinkertanen designer, mut se edellyttäis myös että mun pitäis osata perustaa yritys ja vuokrata työhuone ja istuu Macin äärellä ja suunnitella mun elämää paremmin. Ehkä mä pystyisin melkein tekemään senkin, mut must tuntuu, että se mikä erottaa mut on just enemmän se rationaalisuus kuin tavallaan se sisältö. Jos sä mietit jotain designin historiaa, se on niin lyhyt, se on tavallaan ehkä joku neljäsataa sivua, kuinka sä voisit omaksua sen jossain voudessa… Ei vuodessa, kuukaudessa. Ei se mun mielestä oo niin vaikee hahmottaa. Ehkä sama taiteessa, että jos tietäis just tasan mitä lukea niin sit sen kontekstin pystyy hahmottaa vaan tosi nopeesti. Että se on enemmän vaan niistä toimintatavoista. JOHANNES: Ehkä taiteessa kuitenkin on, ainakin mun käsityksen mukaan, vähän enemmän, se on aika paljon monisäikeisempi… Designin historia on aika tarkkaan se, että on esihitoriallinen aika, mikä ulottuu luolamaalauksista modernismiin, sit on modernismi joka on tosi yksiselitteinen, ja sit on tietokoneistuminen ja sen kautta ”fantasiafontit” ja… JAAKKO: Sit se on siinä. JOHANNES: Sit se on siinä… JAAKKO: Ehkä se heijastelee sitä että se on niin syvälle nidottu tai ommeltu siihen modernismiin… Että siinä ei oo tavallaan järkee sen ulkopuolella. JOHANNES: Mut se mikä on tavallaan menetetty Modernin taittumisen myötä on sit korvattu sillä ”elämäntyylillä”, työkäytännöillä ja ”yrittäjyydellä”. JAAKKO: Mut onhan se aina ollut sellanen elämäntapafantasia, jotenkin. Ehkä se Artek. Se on tavallaan ollut se haave, että se on elämä kaikille. Siihen on kuulunut kans se universalismijuttu. Että sitä elämäntapaa luodaan massoille. Nyt se vaan luodaan itselle. Että siitä on vaan tullut silleen individualistinen siit fantasiasta. Sen ei tarvii enää vedota kaikkiin eikä sen tarvii olla toteutettavissa kaikille. Se voi olla toteutettavissa vaikka just ”Punavuoren sisällä”, tai jotain.
209
JOHANNES: Mä ite just oon hahmottanut tätä kokoajan enemmän ja enemmän sellasena sommitelmana, tai ehkä sitä pitäis just tutkii vaik [Theodore] Schatzkin ”Site of the Social” -käsitteen kautta. Että on kyse sellasesta sattumanvarasesti kasaan heitetystä ontologiasta, sellasest systeemistä, missä asiat saa merkityksensä suhteessa kaikkiin ympäröiviin asioihin. Sieltä voi erottaa tai poistaa jotain, mutta sieltä ei voi poistaa tavallaan kaikkia esimerkiks elämäntyyliin liittyviä asioita, koska ne just pitää sitä loppujen lopuks yllä. Ehkä tää on nimenomaan sitä graafisen suunnittelun demystifiointia, että tajuu ettei siinä oo mitään ”kovaa ydintä”, vaan on vaan käytäntöjen verkosto… Ehkä tää on se ainoo lopullinen totuus kaiken kaikkiaan. Myös esimerkiks ”minuudesta”. Että ainoo oikee ontologinen perusta on käytännöt ja niiden ylläpitäminen toistolla… JAAKKO: Mut se on jännä kun se on jo siinä nimessä. ”Muotoilu”, tai jotenkin se… Ehkä se ei oo ees totta että se liittyy vaan ”pintaan”. Tai niin. Kai se on sitä. Varsinkin graafinen suunnittelu. Tai miks se ei olis sitä? JOHANNES: Mut ehkä se on vaan niin yksinkertaista, semmosta, mitä mä kirjotin siinä jossian Baltic Circlen ”perustelussa”, mikä ei kyl mitenkään lopulta liittynyt siihen Balticiin mitenkään, vaan oli vaan mun turhautumista, mikä verbalisoitu sellasena ”tää on vaan halpaa distinktiotaktiikkaa”… Ja mä jotenkin ajattelin että vois olla myös jotain muuta… JAAKKO: Mut se on varmaan myös sellanen… Mä vaan rupesin miettii että oli sellanen hetki, ehkä kakstuhat yks, tai just siinä ysärin ja kakstuhatluvun taitteessa, must tuntuu että tosi moni ajatteli että graafinen suunnittelu oli vähän niinku ”taidetta”, tai että se oli tosi lähellä vähän aikaa… JOHANNES: Niinku DJ-kulttuuri, tai se Nicolas Bourriaudin postproduction kela… JAAKKO: Niin, jotenki sellanen että ollaan jossain Reykjavikin lentokentällä tosi sellases takanojassa isossa nahkasohavassa ja siit on kuva Wallpaperissa ja kaikkilla on läppärit ja just silleen että ”olen DJ slash graafikko” ja just joku Ninjatune, silleen et vahva visuaalinen ilme ja vähän chillausta, elektronista musaa, ja voi luoda kokonaisii maailmoja, ja kyl ne tuntu tosi tosilta, kyl mäkin ajattelin sitä sillon että se on tosi validii ja mäkin haluun tätä. Mut sit mua ei vaan niinku hyväksytty, tai mä en vaan mahtunu siihen, mä en päässy Taikkiin, mikä oli sillon hirveetä, mut nyt mä oon vaan silleen ”jes”. JOHANNES: Ehkä tossa on just se pitempi kaari. Että jos sä olisit päässy Taikkiin, tai että on silleen ”nopeita fixejä”, silleen samalla
210
tavalla ku jos sul on nyt auto ja omistusasunto niin se ei silti takaa sitä että kymmenen vuoden päästä sul olis mitään, mut se että sä teet jonku videon nyt voi parhaas tapaukses rakentaa sitä millanen sun elämä tulee olemaan sitten… JAAKKO: Niinpä. JOHANNES: Nyt mä en muista mitä mun piti sanoo. JAAKKO: Kyl mä kans kelaan sitä silleen et mä oon tosi kiitollinen siitä että mä en tavallaan… Must tuntuu että aina kun mä oon yrittäny saada… JOHANNES: Niin, sori, siis mitä mun piti sanoo oli se että, koska graafinen suunnittelu on niin muuttuvaa ja sidoksissa teknologiaan, että toi tilanne kakstuhattaluvun alussa on vaan totaalisen eri kuin tää päivä, ja niit juttui ei voi toistaa, eikä sillon olis pystyny myöskään päättelemään millasta nyt on… JAAKKO: Ehkä se liittyy kans siihen että musateollisuus romahti, tosi moni tollanen kulttuuriteollisuus on romahtanut, ja lehtii ei oo tai ei kannata tehdä, ei tavallaan oo mitään siistii suunniteltavaa. Tottakai se oli sillon että sä pystyit tekemään jonkun siistin taiton johonki lehteen ja saada vitusti massii koska ihmiset ostaa jotakin ”lehtii”, tai että sä voit suunnitella, esim jollain Aphex Twinillä on jotain satatuhatta kopioo, ja sit se voi palkata tekemään sairaan hienoja videoita ja kansia. Mut silleen sitä cooleinta osaa siitä industrysta ei enää oo, se vaan niinku delas… JOHANNES: Niin tai siis ero on siinä että jos Peter Saville teki Factory recordsin ilmeen, se oli mukana sellasessa aallossa, että se ilme oikeesti oli tosi elimellinen osa sitä brändiä, koska se graafinen suunnittelu oli just itsessään se ihan uus vitun siisti juttu mistä musaskene pysty hyötymään, mut sit taas nyt, kun M/M Paris tekee Björkille jonkun balsapuisen laatikon mis on äänivasaroita, niin sitä vaan kysyy että ”mitä vittuu tää on”, ”miten tää enää liittyy mihinkään”… JAAKKO: Niin, ja kuka enää haluu omistaa jotain levyjä, niinku esineinä. Paitsi jotkut tyhmät kolkytviisvee runkkarit, silleen… JOHANNES: Niin, ei niit levyjä enää tarvita, niis ei oo enää sellast arvoo, mut tarvitaan jotain minkä joku luksusmarkkina tai ainakin kulutusvoimasin segmentti voi laittaa siihen takan reunalle, merkkinä omasta menestyksestä ja hyvästä mausta ja korkeesta kulttuurisesta pääomasta. JAAKKO: Ja se on tosi valitettavaa koska, mä mietin sitä että jos nyt olis joku ysikolme, niin oikeesti joku levykauppa, ne levynkannet on just sitä informaatioo, että sä voit kattoo kaikki uudet tyylit ja
211
kaikki uudet virtaukset, että ne kannet oikeesti kommunikoi jotain mikä on tosi tarpeellista. Jos sä saat jonkun mystisen house sinkun jostain ja sä et välttämättä löydä mitään infoa niist tyypeistä, niin miten sä niinku, kirjotat jonkun ilmotuksen johonkin lehteen että ”kertokaa mulle näistä”, tai ei oo mitää ”nettiä”, tai yksikolme kyl olis netti, mut siis, ehkä ei oo mitään tietoo muuten, ja se kansi oikeesti on se unelma tai se fantasia siitä levystä tai siitä maailmasta mistä se musta tulee. Tottakai nyt jos joku Björk silleen, ei siin oo enää mitään kommunikoitavaa. Informaatiokanavat on ihan täynnä sitä. Ja coolein brändistrategia on sitä, tai ei oo ees coolein, mut joku The Knife silleen et ei just haluu enää antaa itsestään mitään informaatiota. Tai toisaalta sellanen Lil B -tyyppinen, sellanen rajaton floodaus, silleen vuotaa informaatioo, mut siihen just ei tarvii myöskään enää sitä designia, koska ei oo sitä rajotusta, että on vaan tää yks levynkansi ja sen on pakko olla vitun hyvä, vaan okei, sul on potentiaalisesti rajaton määrä musavideoita mitä sä voit vaan laittaa kaikkien saataville heti, ja se ehkä poistaa sen tarpeen tehdä jotain ”päätöksiä”. Koska design on esimerkiks sitä että on joku rajattu tila missä pitää tehä joku tosi hyvä päätös koska ei oo mahdollisuutta tehdä huonoja päätöksiä, tai huonoja ei voi korjata. Mut kaikki on nykyään korjattavissa tai joka levyllä vois olla vaik kakssataa kantta. JOHANNES: Tollasii just… Tuntuu että suunnitteluun liittyy vaan niin paljon tosi konkreettista tavarafetissiä, tai semmosta että suhtaudutaan tosi palvovasti vaikka johonkin painokoneisiin, jo nimi Heidelberg riittää niinku herättämään jotain väristyksiä… JAAKKO: Mun mielestä se läppä on, että se ei oo ollut fetissi alunperin. Esimerkiks vinyyli on ollut vaan tehokkain formaatti. JOHANNES: Niin, siis se on vaan sellasta hipster-mytologiaa, että on seksikästä niinku joku pyöränkorjauskaupan pitäjän öljyset sormet ja käsivarsissa tatuointeja… JAAKKO: No ei se oo niin seksikästä, se on niinku ku on jotain keskiaikamessuja, tai jotain larppausta tai jotain… Mun mielestä vinyylit on esimerkiks larppaamista. (hekotusta) JAAKKO: Siis oikeesti. Ja myös jotenkin kirjojen tekeminen, joku limited edition kirjat, se on vaan yks larppauksen muoto, mikä on kyl validii, koska larppaus on kivaa, mut sil ei oo mun mielestä mitään tekemistä sen ”tehokkaan tiedonvälityksen” kanssa… JOHANNES: Jotenkin se fetisismi, siin pyritään niinku herättämään henkiin sellanen vanhanaikanen käsityöläisyysperinne myös siellä
212
missä sitä ei oikeesti enää esiinny. Ja siks tehdään loputon määrä sellasii making of -videoita… JAAKKO: Niinku Kulta Katriina -mainokset. JOHANNES: Niin, nimenomaan. JAAKKO: Ja sit just se outo kela että mitä helpompaa on tehdä graafista suunnittelua ja mitä nopeempii ne työkalut on ja mitä waretettavampia ne on niin sen enemmän on sitä mytologiaa, että pitää olla käsityöläisyyttä, ”pitää olla nää skillsit”, mitkä siihen liittyy, niinku ”tarkka silmä joka näkee”… JOHANNES: Kaikkee katotaan luupin läpi! JAAKKO: Ja miten siihen taas liittyy että sen pitää kehittyy tarkemmaks, koska muuten ei pystytä pitämään erossa niitä ammattilaisia amatööreistä. JOHANNES: Mut se varmaan liittyy myös siihen kun työ digitalisoituu, tai muuttuu softan hallinnaks, konkreettinen hardware poistuu, niin siin ei oo myöskään enää sitä klassista tilannetta, että lapsi pysty aikoinaan kattoo isäänsä pellolla muiden työmiesten kanssa tekemässä töitä ja imee siitä tilaneesta sellasta hiljasta tietoa ja esikuvaa ja identiteettiainesta, koska nykyään isät istuu vaan yksin liikkumatta tuijottamas tietokoneen ruutua eikä sil lapsel voi olla hajuukaan että tekeeks isä töitä vai kattooks se tyyliin pornoo, tai onks porno sen työtä, tai mitä ikinä… Siin on sellast kaihoisaa nostalgiaa. Ja sama ongelma on tollaset pikkunäppärät dokkarit, missä yritetään näyttää graafikon työtä tosi kiinnostavana taiteellisena ammattina, kun todellisuus olis lähinnä sitä että siitä työpisteeltä ei juuri liikuta päivän aikana. Sit se pitää niinku ylidramatisoida, että otetaan pensselit ja peperiveitset esiin… JAAKKO: Joo, mä katoin sen dokkarin mikä teistä oli tehty, se ruotsinkielinen. Se oli tosi kiva! JOHANNES: Se oli ehkä tosi kiusallista. JAAKKO: Se oli ihan sairaan sympaattista jotenkin, se oli jotenkin niin… Koska siitä myös tuli esiin se kuinka paljon tietoo siihen kuuluu, kuinka paljon tietoo te ootte sisäistäny, tai sellasta tietoo mitä mulla ei esimerkiks oo, tai sellasta ”harrasta kunnioitusta”, tai siin oli sellasen hartaan kunnioituksen sävy siinä videossa, mitä en oo ehkä ikinä… JOHANNES: On se ihan totta, ja siis ollaanhan me ite tosipaljon tasapainoiltu siinä että onks meidän ”ydinosaaminen” käsityöläisyyttä, vai jotain muuta… Ekana vuonna me oltiin päätetty että on. Sillon me haluttiin kehittää sellanen yhtenäinen ”Tsto-tyyli”, tavallaan sama
213
bisnesmalli miten me koettiin että Kokoro tekee, että on sellanen ”talotyyli” ja sitä sovelletaan kaikkeen, ja pitää vaan jalostaa sellanen ”täydellinen esteettinen työkalu”. Mut ehkä me mentiin siinä just harhaan. Että tuskin Kokoron tyyli on silleen ”harkittu”, vaan se vaan on mitä on. Mut koska meitä on niin monta, niin sit siit tulee sellasta loputonta neuvottelua ja riitelyä. Ehkä me ollaan myös tajuttu että kuus suunnittelijaa ei voi vaan sopia sitä keskenään, sitä ei ikinä löydy, koska kompromissit aina heikentää lopputulosta… Että pitää vaan antaa tilaa erilaisuuksille… JAAKKO: Niin, pitäs olla vaan kaks, tai ”puoltoista”… Kuus on aika paljon. JOHANNES: Sul oli se yks, ”How to / Craft”, missä niinku erottelit arts and craftsin ja language gamet, miten silleen eri strategioilla lähestytään taidekenttää… Ja tos on kyl silleen sama. Ja se on tosi henkilökohtaista, että kelle mikäkin on mahdollista. Ja mä ehkä oon joutunu ite huomaamaan että mä oon todella huono siinä konkreettisessa, muovaamisessa tai maalaamisessa tai jossain, ehkä mä oon osannu piirtää teknisesti, mut Taikissa sekin oli vaan niinku este koska Taikissa oli tärkeetä oppia piirtämään huonosti koska se on kivemman näköstä… JAAKKO: Niin, tai oli. Se oli kakstuhattayks kivemman näköstä. Mut sekin on kreisii miten se käsivarajuttu jotenkin kytkeytyy vaan siihen yhteen aikaan… JOHANNES: Kyl se säily tuolla tosi pitkään, koska mä alotin kakstuhat kolme tai kakstuhat neljä, ja sen kolmen vuoden aikana ku mä aktiivisesti olin siellä niin se oli vaan se ainoo juttu… JAAKKO: Niin niin, tottakai, mä vaan tarkotan sitä että se miks sitä opetaan niin, must tuntuu että se liittyy johonkin tiettyyn visioon, mikä oli ajankohtainen vaan ysiysi viiva kakstuhattakaks… Ja sit se ei oo sen jälkeen ehkä palvellut mitään… Että paljon siistimpää olis mun mielestä opettaa vaan ihmiset piirtää jotain elävää mallia, silleen super tarkasti, se olis ihan yhtä legitiimiä. Niin mun piti vaan sanoo jotain tosta… Kun mä rupesin miettiä sitä ammattimaisuutta. Tai nyt mä haluisin tehä jotain sellasta, tai oon miettinyt sitä silleen… Kun ”amatööri” on käsitteenä silleen, sen etymologia, mitä se tarkottaa… JOHANNES: Että *rakastaa* jotain… JAAKKO: Niin, niinku ”rakastajaa”, että sä oot rakastaja, että miten se liittyy mihinkään… Mä rupesin miettii tota käsintekemistä kans, että onks sil välii että onks siin hyvä. Tai silleen, ehkä miks kaikki muuttuu ilottomaks on se että ei voi olla silleen amatööri. Mut ehkä se siisti juttu myös on, että jos ei oo koulutusta johonkin juttuun niin
214
on tavallaan vapaa olemaan sitä. Tai voi pilata iteltään oikeestaan vaan sen asian mitä on opiskellu, ja kaikki muu on niinku silleen saatavilla. Koska voi vaan tehdä sitä silleen amatöörinä. JOHANNES: Kun mä vielä lukiossa piirsin paljon, niin sit kun mä rupesin kuvittamaan, niin siit katos kaikki ilo, mä rupesin vihaamaan sitä… Enkä mä oo koskenut kynään oikeestaan sen jälkeen, koska kuvitus pilas sen multa, sen prosessin. JAAKKO: Mä aloin piirtää nyt uudestaan kun mä lopetin kuvittamisen, ja se on ollut kyl tosi kivaa. JOHANNES: Ja mä oon vähän pelännyt että meneeks mulla ilo kirjottamiseen jos mä rupeen tekemään sitä työnä… JAAKKO: Mut kylhän sä voit olla sellanen amatööri joka vaan julkasee juttuja. Eihän sun tarvii olla ”ammattimainen kirjottaja”, tai en mä tiedä mitä se ees tarkottais nyt, miten se kiinnostais. Miten mä nyt sanoisin. Ehkä täs projektissakin just parasta on se että sä et oo toimittaja etkä sä oo tutkija. Eikä sulla oo mitään syytä käyttää tätä metodia, muuta kuin että sä vaan haluut. Ja se on se miks se toimii tai on mielenkiintoista. Koska se on vaan sellanen, että sä vaan haluut käydä ne keskustelut, tai jotain. Että siihen ei kuulu mitään sellast ”jalostamista”. Tottakai se liittyy tavallaan sun ammattiin, mutta tää on sellanen alue mikä on tavallaan aika vitun kaukana siitä graafisesta suunnittelusta. JOHANNES: Tää on tällasta outoo kulttuurista ylijäämää, jolla ei normaalista nähdä olevan mitää ”käyttöarvoo”, tai nää keskustelut mun mielestä nyt tuntuu merkityksellisiltä, koska yhtäkkiä alkaa hahmottua joku ”ajankuva”. Mut ylipäänsä tää on vaan sellasta juttelua joka normaalisti poistuu ilmanvaihdon mukana. JAAKKO: Niin, kyl mä ajattelen että keskustelu on tavallaan koulutusta tai silleen, tai kaikki mun oikeesti hyödyllinen koulutus on vaan sellasta että koittaa ymmärtää jotain asiaa… JOHANNES: Joo. Mutta just ei ne olis varmaan Designmuseolla ”ostanut” sitä ideaa, että ”voisitteks te maksaa mulle kolme tonnia siitä että mä käyn kahvilla eri ihmisten kanssa”… JAAKKO: Niin. En mä tiedä. Se on hyvä kun on esimerkiks sellanen Lee Lozanon tosi kuuluisa duuni ”Dialogue Piece”, ja sit se on vaan sellanen aanelonen, mihin on kirjotettu silleen että ”kävin keskusteluja ihmisten kanssa kotonani” sillon joskus seiskytluvun alussa, ja ei oo mitään dokumentaatiota ja sit siinä mun muistaakseni ei ees sanota ketä ne ihmiset on tyyliin, ja se on vaan sellanen ”lappu”, just sellanen ihan vitun hittiduuni. Tai ei se kyl sillon ollu. Kesti varmaan kakskyt
215
vuotta että ihmiset tajus että se on siistii. Mut sit se on nyt sellanen mitä aika monet fiilistelee… JOHANNES: Niin. Mä en ehkä oo nyt just tällä hetkellä silleen kiinnostunut siitä että mä kaappaisin lennosta jotain mitä olis helppo ”valorisoida”, että toistaseks tää on ollut tosi egoistinen pyrkimys vaan yksinkertaisesti tajuta jotain juttuja mitä mä en oo aiemmin tullut ajatelleeks! Tai mä oon ollu jossain kriisissä ja… JAAKKO: Se on kyl hyvä ajotus. Tai must tuntuu että tää olis tosi paljon vähemmän kiinnostava vaik ens vuonna, ja myös vähemmän kiinnostava viime vuonna. JOHANNES: Kyllä. JAAKKO: Ehkä tää on niinku just se vaihe, että ei oo vielä selvää… Kaikki ei oo ratkennut, mut kaikki ei oo sellasta nihilististä angstipaskaa myöskään, tai jotenkin. Just se ”vaihe” missä sen pitäiskin tapahtua. JOHANNES: Ehkä täs on semmonen, olisko ollut Milan Kundera joka sano, että meitä kiinnostaa sellaset asiat kuin papin syntisyys tai rikollisen rehellisyys, just koska siinä on se joku ratkeamaton jännite… JAAKKO: Niin. Must tuntuu että taide on silleen hyvä, että se tavallaan ownaa sen oman absurdiutensa. Koska sen keskiössä on vaan sellanen, ei nyt järjettömyys, ei se oo sitäkään, koska se olis liian helppoa, mut just se että se ei oo kaaosta, mut se ei myöskään oo järjestystä, eikä se oo hyvää… Tai se ei haluu mitään hyvää, tai se ei ratkaise mitään, se luo vaan lisää ongelmia… Sit musta tuntuu että mä oon tosi sellasessa konfliktittomassa tilassa, silleen että kaikki muu joo on konfliktia, mut se idea on mulle tosi helppo hyväksyä ja on tosi helppo toimia sen sisällä. Niinku ”vihdoin”. Mut sit siin oli vaan niin vitusti sellasta noisee mitä piti saada pois siitä tieltä. Ja must tuntuu että sit se oli vaan lopuks sellanen paluu siihen että nyt mä taas rakastan sitä ideaa… Että se on tavallaan sen arvosta että ei oo sitä asuntoo tai studioo tai galleristii täällä, eikä oo rahaa, eikä oo parisuhdetta, eikä niitä sen elämän rakenteita silleen, että tavallaan mä vaan bailaan sitä ideaa enemmän, mikä on tosi silleen kuumottavaa, kyl… JOHANNES: Mä uskon että toi on tavallaan tapa elää rikkaammin, kokonaisvaltaisemmin tai vapaammin jotenkin… Tai me puhuttiin tos aiemmin tänään sellasista häistä, mis pelataan jotain mölkkyy takapihalla ja syödään tacoja, niin siin todennäkösesti tulee kohdanneeks ihmisii silleen suoremmin, kuin vaik jossain Hollywood-häissä, mis on tehnyt sen päätöksen että mieluummin haluu sellasen valtavan spektaakkelin. Sit siinä mis on laittanut vitusti rahaa on vaan alussa
216
valinnut mieluummin sen simulaation, tai performanssin, kuin semmosen ”kohtaamisen”… JAAKKO: Mä en tiedä tarkotanks mä oikeastaan tota. Tai must tuntuu että mä *en* haluis niitä mölkkyhäitä, ja mä en haluis, tai mä ehkä haluisin semmoset spektaakkelihäät, että mä en ees rakastais sitä ihmistä, vaan mä vaan menisin sen performanssin takii naimisiin… JOHANNES: Joo, ei… En mäkään tarkottanut… JAAKKO: Eiku mä vaan tarkotan sitä että mun valinta ei oo sillai ”köyhyys” tai ”nöyryys” tai ”rehellisyys”, jotenkin mä välitän niistä vähemmän kuin siitä ”spektaakkelista”, mut mä haluun että se spektaakkeli on vaan jotain ”vielä enemmän”! Niinku ne häät, mut helikoptereita, tai CGI-hirviöitä, tai nimenomaan että ei oo… Miten mä nyt sanoisin. En mä niinku vastusta noita myöskään. Mut en mä haluis ennemmin olla vieraana jossain tollasissa mölkkyhäissä… Mut miten mulle taide, ehkä mä en haluis että asioiden välillä oo sellasia hyötysuhteita. Ei oo sellasta, että ”kaks ihmistä rakastaa toisiaan, joten niil on parisuhde, joten ne menee naimisiin, joten ne kutsuu kaikki niiden kaverit, että niillä vois olla kaikilla jotenkin kivaa ja ne pelaa mölkkyä jonain sosiaalisena työkaluna jotta ne vois connectaa keskenään”, vaan mä haluisin että ne kaikki asiat olis irrallaan tai jossain epäloogisissa suhteissa toisiinsa. Että pelais mölkyy vaan sen takii että rakastaa sitä mölkkyy. Tai rakastais jotain mut ei seurustelis sen kaa, ja ehkä pelais sit mölkkyy yhdessä, tai sit ei. Tai erois jostain ja pelais sen kaa mölkkyy ja kutsuis kaikki kaverinsa sinne, tai… JOHANNES: Kyl mä pystyn samastuu tohon, että jos hahmottaa asiat silleen lineaarisesti, liian selkeesti sen ”päämäärän” kautta, niin se kaikki tyhjenee merkityksestä etukäteen koska se niinku ”kastroi” kaiken vapauden siitä… JAAKKO: Ja sit siin on tietenkin se että ei niinku nää niitä asioita enää niin miten ne on, koska ne on jo valjastettu johonkin, tai ne on silleen applied, ne on jo valjastettu sellasen kokonaisrakenteen käyttöön. Että en mä tiedä. Niin. Jotenkin se narratiivi on jo kirjotettu ja sit se skripti vaan toteutetaan. Sit se on vaan tavallan ”tyylitiedosto”, miten se skripti toteutetaan, että haluuks sellaset ”nöyrät, rehelliset häät” vai haluuks sellaset ”teennäiset spektaakkelihäät”, että se on jotenkin vaan se CSS-tiedosto, tai se on vaan se leiska. Mut se rakenne on jo valmis. JOHANNES: Tota mä tavallaan ajoin takaa, että ehkä se muoto ei liity siihen… JAAKKO: Tai voi se liittyä. Jos se leiska on tietynlainen niin sit ihmiset klikkaa todennäköisemmin jotain, tai jotain.
217
JOHANNES: Ehkä tossakin vertauskuva tulee mulle siitä, miten arkkitehti ehkä suunnittelee tilaa silleen että se ”tuo ihmiset yhteen”, tai ne on kaks sellast layouttii, jotka on tehty etukäteen, ja sinne valutetaan ihmisiet, ja ihmiset ammutaan silleen rännistä, mikä se on se köyhänmiehenflipperipeli, Fortuuna, ja sit ne ihmiskuulat pomppii siellä ja ehkä osuu lopuks johonkin kymmenenpisteen koloon… JAAKKO: Joo. JOHANNES: Ja jos siin on vaik viis eri koloo niin siin on tietty määrä ratkaisuja, tai jos siin on viissataa koloo, niin siin on suurempi määrä mahdollisii outcomeja. Mut joo. Ehkä. Mua on jotenkin. Mä huomaan, että koko mun aivot toimii silleen ”graafikon logiikalla”… JAAKKO: Se gridi… JOHANNES: Jotenkin tunteetkin asettautuu silleen gridiin yheksänkymmenen tai neljänkymmenenviiden asteen kulmissa… JAAKKO: Niin ehkä mullakin, on se tendenssi, tai mä oon tajunnut että mä oon sellanen gridi, mut sit koska mä oon tajunnut sen, tai mä en hyväksy sitä kuitenkaan, sit mun pitää vastustaa sitä. Mun pitää olla tosi tarkka kokoajan. Etten mä putoo siihen gridiin. Sit tavallaan kaikki on kans tosi helppoo, tai siihen gridiin olis sopinut että mä olisin mennyt Taikkiin, ja se olis ollut just se asia mikä oli järkevää haluta. Mut se ei ikinä onnistunut, must tuntuu että se ympäristö kieltää mua osallistumasta sellasel tavalla mitä mä luulen että mun pitäis, ja se on estänyt mua olemasta siin gridissä ja se on tehnyt kaikesta silleen rentouttavaa. JOHANNES: Ehkä siin on taustalla, monessa keskustelussa on tullu esille ihmisten sellanen ”tyhjyyden kammo”, tai semmonen äärettömän vapauden kammo, ja että tommoset standardiratkaisut vaik murrosiässä olevalle tuntuu antavan jotain semmosta tarvittavaa struktuuria ja turvallisuutta, kun kaikki muu tuntuu tosi hallitsemattomalta, ja sit se on vaan silleen seuraavan ”kehitysvaiheen” kysymys miten vois luopua siitä struktuurista, minkä avulla on vaik päässy onnistuneesti ”varhaisaikuisikään”… JAAKKO: Paitsi jos nauttii siitä struktuurista! Voihan se olla että se on tosi hyödyllistä ja kivaa. Mun mielestä se on myös legitiimiä, tai mölkky-hää ratkaisu on tosi hyvä, jos se toimii niin miks ikinä valitsis mitään muuta? Se on vaan se että ehkä joidenkin ihmisten tarvii vaan tajuta se että ne ei voi, koska kaikki ei kuitenkaan *voi* tehdä sitä… Jostain syistä. Ja sit pitää vaan jotenkin tehdä se surutyö että on menettänyt sen gridin tai skriptin tai silleen… Jos ei vaan pysty toteuttaa sitä. Kyl mä nyt esimerkiks tunnen sen aika vapauttavana että
218
mä en voi elää niin, mut se on ollut myös sellasta että mun pitää luopua jostain, mun pitää hyväksyy se että mä en voi saada jotain asiaa… JOHANNES: Miten ihminen tuntee olevansa vapaa varmaan liittyy siihen miten se pystyy ite vaikuttamaan siihen miten sen haaveet vaik toteutuu, tai mitä ne haaveet alunperin on, on että ne on silleen asetelmallisesti koodautuneet vaikka perhetraditiossa, tai jos on vaik jotain omaisuutta tai perheyritys, niin se on valmiiks kytketty sellaseks struktuuriks, tai ylärakenteeks, niinku siinä elämänmuodossa, ja sit haluu vaik lapsii nuorena jotta ne voi jatkaa sitä sun projektia… Mä voin ehkä hämärästi aavistaa jostain tuttavista miten vaik kolme sukupolvee elää rinnakkain siinä samassa ylärakenteessa joka antaa merkityksen ja paikan, ja se mitä haluu elämältään on niinku toteuttaa sitä ja se on varmaan parasta mitä ne voi tehdä… JAAKKO: Niin niin, se on varmasti täysin legitiimiä, ja siis tottakai se että ”haluu” jotain, mä en usko sellaseen ”sisäsyntyiseen haluun”, että se olis jotain, että jonkun ”syvin olemus” ilmenis siinä, vaan siin yhteisössä tavallaan haluu ihmisten kautta, se yhteisö tuottaa sen halun. Siis vaikka se mitä sä sanoit siit kamerasta, että se kamera leijailee, tai silleen prosumer kamerat kaappaa sellasii kuvislukion käyneitä yksinäisii nörttejä jotka päätyy kuvaamaan jotain urbaaneja maisemia, ja ne kamerat on niinku se viirus, niinku ne kamerat on jo se halu, ja se halu vaan kiinnittyy johonkin sellaseen sopivaan ”alustaan”, ja ne ihmiset on se alusta. Mut ehkä joillakin ihmisillä on sellasta tahtoa… Tai en mä tiedä, se on vaan tosi stressaavaa jos huomaa että oma halu, tai oma tahto, tai oma kiinnostus on niinku ristiriidassa sen ympäristön kanssa, että ei haluukaan niitä asioita, tai haluu jotain muuta, tai niitä jollain muulla tavalla. Että mun mielestä se on lähinnä tosi rasittavaa. Tai se on tosi vittumaista että se on niin. Tottakai siitä voi olla jotain etuja kans. Mä rupesin vaan miettii sitä designia, pitäiskö palata jotenkin siihen designiin? Eiku vaan siis lähinnä sitä, että se voi olla joko sitä että mietitään uudestaan ne yhteiset säännöt, tai kirjotetaan uudestaan se skripti, tai kritisoidaan sitä skriptiä, koska nähdään se alempi rakenne, niinku sä voit nähä sen vitun gridin siin leiskaohjelmassa, mut sä et voi enää nähä sitä siin valmiisa kirjassa. Mut se vois olla niinku sen asian flippaamista jotenkin. Mut se voi myös olla sitä että on niinku ne yhdessäsovitut ”hyvän designin säännöt”, tai mitkä näyttää jotenkin hyvältä. Ja sit niitä ei voi edes aktiivisesti kyseenalaistaa liian pitkälle koska sit muuttuu sellaseks ”epäkannattavaks”, jotenkin. Ehkä just se että siitä on kielletty rumuus tai jotain. Esimerkiks taiteessa, ainakin parhaassa tapauksessa, on mahdollista tehä sellasia asioita mitkä on vaan vitun rumia ja epäkelpoja. Ihan vaan sen takii että näkis mitä ne olis. Mitä
219
jos siellä mölkkyhäissä yhtäkkii joku vaan niinku kusee jonkun naamalle, tai siinä taidesimulaatiossa voi niinku stageta sen tilanteen, tavallaan sekoilla sen skripitin… JOHANNES: Eiks siin John Watersin leffassa, mikä, eiks siin ollu just jotkut häät missä ne sekoilee ja työntää kanoja perseeseen… JAAKKO: Joo, varmaan, kuulostaa ihan todennäköseltä. Ja sekin on täysin järkevää nyt. Itseasiassa. Niinku ajassa. Tai tuntuu että nyt kun se on palautunut siihen kontekstiin se ei tunnu yhtään absurdilta, vaan että ”aa, siinä yhteiskunnassa oli vaan pakko täs vaihees tehdä näin koska oli niin paljon sellasii tiettyjä paineita”, tai ihmisten piti jotenkin paeta niitä… Tai että tietty vulgääri energia piti vaan tuoda osaks sitä kuvastoa. Se on maailman rationaalisin juttu, myös… Jotenkin se kreisi osa siitä. Mut jos siinä olis joku ”asiakas” joka haluu jonkun asian, niin tietysti sitä ei olis vaan ikinä tapahtunut. JOHANNES: Ehkä designeria vois ajatella silleen laajassa mielessä niinku ”haluntuotannon” koneenhoitajana… Ja tää ei oo ehkä välttämättä hyvä asia mun mielestä… Miten mä nyt tän ajattelin… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JAAKKO: Musta tuntuu että siinä on osallisena sellaseen kulttuuriin, tai suurin synti tällä hetkellä on se jos ei haluu mitään. Se on kaikista jotenkin kuumottavin ja ahdistavin positio. Sellanen kaikista hämäävin. Että jos haluu parantaa elämäänsä niin se on sitä että siirtää sen halun, että ”mä en haluu mäkkiruokaa, mä haluun tän soijapirtelön ja mä haluun tän kuntosalijäsenyyden ja mä haluun tehdä joogaa”. Mut jos vaan luopuu niist mäkkijutuista mut sit ei haluu niitä muita juttuja. Jos ei haluu just jotain ”onnellista elämää” tai ihanaa parisuhdetta tai ”uutta hengellisyyttä”… Että ehkä design on osallistunut sen tilanteen luomiseen. Että kaikkien on pakko haluta jotain. Ja keksitään myös sellasii vaihtoehtosii haluja, ja vapaus on sen valitsemista mihin sä haluut käyttää ne sun rahat, mitkä sun on pakko ansaita. Mut tää on tietysti ihan super peruskela, ja kaikki myös tietää tän. Ja ei se että sen tietää tavallaan muuta sitä välttämättä. Tai ei sitä voi silleen oikeestaan dekonstruoida, koska se dekonstruktiokin on vaan yks… Mut sit en mä tiedä. Ehkä se nyt ei oo vaan niin vakavaa haluta juttuja. JOHANNES: Onks analyyttisyys osa ongelmaa? Tai en mä tiiä onks tää vaan mun henkilökohtainen ongelma, tuunko mä yhtään sen ”viisaammaks” analysoimalla tai dekonstruoimalla asioita… Toisaalta mä ehkä nään sen semmosena sumupilvenä minkä läpi pitää mennä, ja mä oon vielä sen keskellä, mut mä voin nähdä jotenkin kirkkaasti vasta kun mä oon päässyt pois toiselta puolelta.
220
JAAKKO: Ehkä mä ajattelen että se on vaan sellanen työkalu. Se on vähän niinku vasara. Ja sit hakkaat sä itteäs sillä vai hakkaat sä jotain naulaa sillä. Tai sitä pitäis pystyy soveltamaan vaan sillon kun se… Tai tottakai se… No, niin… Ei voi olla silleen oikeesti analyyttinen ellei oo silleen kaikesta analyyttinen. Koska sit on niin sellasii sokeita pisteitä, mut… En mä tiedä. JOHANNES: Välil must tuntuu että vaik analyyttinen psykoterapia vaan ylläpitää mussa niitä rakenteita, joista mä haluisin päästä eroon. Tai silleen, en mä tiedä onks sublimaatio oikee sana, mut tuntuu että se terapia toimii sellasena kriittisyyden kanavana, joka poistaa tarpeen oikeesti toimia. Että sitä voi sit sietää mitä tahansa täs elämässä koska on aina se sohva missä voi maata ja päästellä paineita silleen mukavasti sanallistettuna. JAAKKO: Mä muistan mulle sanottiin joskus koulussa että mun pitäis vaan ajatella vähemmän. Sit mä olisin hyvä taiteilija. Ja mä lopetin koulun sen jälkeen, koska mä olin silleen että tää on vika juttu mitä mulle voi enää sanoa. Mä en enää pysty. Ja se ei myöskään ollu mitenkään totta. Must tuntuu että se oli enemmän silleen että mä ajattelin että mä olin tosi fiksu ja analyyttinen, mut en mä silleen ollu, tai mul on tullu siitä kyl vitun monta levelii lisää… Esimerkiks sellanen, että ajattelee kaikkii ihmisii silleen, että näkee niiden motivaatiot, sit on silleen tosi kyyninen ihmisistä ja on silleen että ”lol, mä nään miten toi toimii”, ja ”toi on vaan tollasta”, ja ”sen käytös johtuu vaan tosta ja tosta”, ja must tuntuu että se ei oo vaan tarpeeks eksaktia, se ei oo sitä että olis kyyninen koska näkee jotenkin ”niin hyvin”, vaan just niin että *ei* nää tosi monia juttuja. Ei nää niitä hyviä ominaisuuksia tai ei nää sellasta kokonais jotain vitun auraa, tai silleen… Että näkee vaan sellasen liian kapeen filtterin kautta. Ja ainoo tapa on mennä siitä vaan niinku läpi, tai kehittää itteään vielä enemmän, sillen että voi vaan analysoida sitä analyyttisyyttään… Mihin tätä nyt vertais. Mut esimerkiks jos mä tapaan sellasii ihmisii jotka on vaan tosi nihilistisiä tai toivottomia elämän suhteen, mä yleensä ajattelen vaan että se on tosi epäkäytännöllistä ja tavallaan epäjärkevää olla silleen, koska saa vaan vähemmän irti kaikista jutuista. Jos haluu jotain syytä optimismiin, se on tosi haastavaa älyllisesti, ehkä se on just kaikista haastavinta mitä on. Nähdä ihmisissä jotain hyvää ja nähdä maailmassa hyvää. Ja yrittää ymmärtää miks asiat on niinkuin ne on. Ja se on tavallaan tosi kiva haaste. Kun taas kaikista iiseintä ja kaikista eniten sellasta lukion filosofia ykköstä on tehä joku itsari tai lukea jotain Nietzscheä ja olla silleen että ”kaikki on paskaa”. JOHANNES: Mä olin tos vähän aikaa sit tuol Kansiksen Willensaunassa sellases esitykses, mis näyttelijät luki Jukka Kajavan kritiikkejä. Niis
221
oli vaan silleen tosi positiivinen pohjavire jopa niissä missä se dissas jotain esityksii… Tai silleen tottakai kriitikko pystyy yleensä sanoo hauskimmat asiat haukkuessaan jonkun esityksen lyttyyn, mut ne arvokkaimmat asiat on ehkä niitä missä osataan nähdä jotain hyvää… JAAKKO: Mä mietin sitä eilen ku mä olin istumas yhen mun kanverin kaa puistossa ja sit siin tuli joku silleen super känninen tyyppi ja oli silleen ”moi, oottekste menos panee”, tai jotain, ja mä ajattelin että se ehkä halus pummii röökii koska me oltiin polttamas, mut sit se ei uskaltanut, ja sit se vaan rupes vittuilemaan, tai mä vaan katoin sit muualle ja se lähti. Mut me puhuttiin siit aika paljon silleen et se mun kaveri oli silleen et se ei haluu mennä sellasiin ”tavallisiin baareihin” tai se ei haluu mennä sellasiin paikkoihin mis on sellasii ”tavallisii juntti bro tyyppejä”, koska se on ahdistavaa tai silleen, ja että se rupee jotenkin vihaamaan ihmisiä jos se joutuu olemaan sellasis tilanteissa. Ja mä ajattelin jotenkin sitä tilannetta silleen että mun on vaan pakko nähdä jotain hyvää siin, tai pakko nähä jotain arvoa siin tyypissä vaik sen käyttäytyminen just on ollu sellasta vittumaista. Sellasta perus epämiellyttävää. Mut mä just ajattelin että se on mulle sellanen älyllinen task että mun on pakko nähä jotain arvoa siinä ihmisessä koska muuten mä joudun elää tosi ankeessa maailmassa joka on täynnä ihmisiä millä mä ajattelen että ei oo mitään arvoa, tai jotain. Ja se oli tosi mielenkiintoista, tai yritettiin keksii sille jotain elämäntarinaa, jotenkin se on tullut just jostain ja eronnut tyttöystävästään ja sen elämä on ankeeta ja sen on pakko jotenkin exorssata sen demonit ulos tai jotain, ja että se just halus kysyy sitä röökii mut me näytettiin liian ylimielisiltä ja se ei uskaltanut ja sen oli pakko tavallan pelastaa se tilanne heittämällä jotain vitun tyhmää läppää ja ehkä se on oppinut yläasteella sen strategian tehdä niin… Ja se oli tosi kivaa, mul tuli sellanen että mä en jotenki halveksi sitä. Sit mä mietin kans sellasta, Louise Bourgeois, sellanen taiteilija, teki tosi paljon sellasii superisoja hämähäkkiveistoksia ja sit sil oli jossain haastattelussa, että se hämähäkki on niinku sen äiti, ja tietysti eka ajatteli että ”aa se vihaa sen äitiä, kauheeta”, mut sit se olikin silleen että se ajatteli että hämähäkit on tosi hyvii äitejä, koska ne rakentaa sellasii super monimutkaisia verkkoja millä ne pyydystää ruokaa ja suojelee niitä lapsiaan ja on tosi sellasii ovelia ja resourceful eläimiä, ja se rakastaa hämähäkkejä tosi paljon, ja se oli mun mielestä mahtavaa että joku on vaan kelannut koko sen hämähäkkijutun silleen uudestaan. Ja sit mä aina muistan, jos mä nään jotain hämähäkkejä vaik himassa, niin tottakai mä ajattelen että olis hyvä että niitä ei olis siellä, mut mua ei sillen vituta tai ei ahista se että on olemassa hämähäkkejä, vaan olla vaan silleen että ”aa, ne yrittää vaan rakentaa jotain arkkitehtuuria”,
222
se on niinku niin siistiä että voi olla silleen… Toi on mun mielestä myös analyyttisyyttä. JOHANNES: Toi mun mielestä puuttuu esimerkiks tuol Kauppiksen ”kriittisestä” markkinoinnin tutkimuksesta, mikä kyl kuulostaa just oxymoronilta, mut mitä mä oon siellä nähnyt niin, ne ehkä onnistuu silleen dekonstruoimaan tiettyyn pisteeseen asti asiat, niin pitkälle että ne asiat alkaa näyttää hölmöiltä, mut sit siitä ei päästä mitenkään eteenpäin… Että se on pelkästään asioiden ”lyttäämistä”. JAAKKO: Niinku demystifioidaan jotain… JOHANNES: Mut sit siin loppujen lopuks kuitenkin tuetaan esimerkiks niitä sen koulun perusrakenteita. JAAKKO: Se on jännä se… En mä tiedä onks siinä mitään järkee ajatella, että onks toi vaan tosi suomalainen tapa, että yliopisto on vaan sitä että ihmiset istuu perseillään ja selittää miks kaikki on paskaa sellasil erilaisilla tosi monimutkasil tavoilla. Ei se varmasti kaikki oo sitä. Mut joku kritisoi vaikka jotain Cheekia tai Angry Birdsiä, niin mä ajattelen niitä just samalla tavalla kuin niitä hämähäkkejä ja sitä känniääliöjäbää… Koska mä vaan haluun ymmärtää, mä haluun nähä niissä jotain hyvää. Koska mä en vaan jaksa elää, a. en jaksa elää jos mä en nää sitä, ja b. se on vaan vitun paljon mielenkiintosempaa, se on vähän sellast sudokua, se on vaan niinku vitun siistii yrittää nähdä miks tää toimii… Ja sit siistii just tajuta se… Ehkä just Facebook ja sosiaalinen media on just kaikist kritisoiduin, tai ylipäänsä joku netinkäyttö, silleen ”nuoret on liikaa netissä”, se on se eniten perus kritiikki mitä on olemassa, että kaikkien pitää olla siitä sitä mieltä että se on ongelma. Tai ei nyt kaikkien. Tai esimerkiks Kuvataideakatemia perusteli olemassaoloaan sillä että ”täällä tehdään näitä oikeita asioita, tän satojen vuosien vitun öljymaalaustradition…”, mikä on siis täysin keinotekosesti importattu Suomeen ja millä ei oo mitään tekemistä minkään kanssa, ja siellä jotenkin vaalitaan tällasta, millä ei oo mitään tekemistä minkään kanssa. Tai en mä tiedä onks se nyt sellasta arvojen vaalimista mut jotenkin just sellanen ”rehellisyys” ja ”sielukkuus” ja ”integriteetti”… Sieltä oli sairaan kiva lähteä ja ymmärtää että ”aa, se että on viis tuntia päivässä Facebookissa on super legitiimiä”, ja mihin mä oikeesti ajaudun, ja mul on oikeus miettii niitä silleen, muutenkin kuin silleen että ”vitsi kun mä teen tällasta paskaa ja oon tällanen kakstuhattakolmetoista kuluttaja-hipster” tai jotain… Ei oo pakko vihata itteään ja omaa viitekehystään tai jotain. Mut mun oli ehkä pakko lähtee Suomesta sen takii. Tääl on kyl tosi voimakas sellanen itsekriittisyyden ja vähän sellasen semi-itseinhon ilmapiiri. Ja tottakai se on kaikkialla, varsinkin Saksassa, tietysti sillä on siellä tosi pitkät
223
perinteet, mut mä vaan mietin esimerkiks Lontoossa oli mahtavaa olla silleen kun siellä oli tosi paljon ihmisii jotka uskoo tulevaisuuteen, vaik niil on paljon vähemmän syitä uskoa siihen, tai Lontoo on tosi paska paikka elää tosi monella tavalla, rakenteellisesti se on helvetin vaikee mesta, ja britanniassa ollaan menossa selkeesti alaspäin jotenkin, mut se ei ollu niinku noloo olla silleen että ”mä haluun nähä mitä tulee tapahtumaan”, tai ”tää on tosi mielenkiintoista ja jännittävää aikaa”… En mä tiiä. Kuulostaa tosi mauttomalta jotenkin. Mut se oli tosi hyvä, tai tuntuu tosi tärkeeltä, että voi olla niin. JOHANNES: Niin, tos Declarationissa ne just puhuu siitä että subjektit kommunikoi silleen ”medialisoituneesti”, tai että me koetaan meidän suhteet jotenkin sosiaalisen median tai massamedian välityksellä, ja siit pitäis tavallaan irtautua, mut ne ei sano että pitäis vaik lopettaa Facebookin tai Twitterin käyttö, vaan ainoastaan opetella käyttämään sitä tarpeeks tehokkaasti. Tai mä voi hyvin esimerkiks kuvitella että sun Facebookin käyttö on tosi hyödyllistä, kun taas mulle se on arkisin ollu vaan sellanen relfeksinomainen juttu mitä mä teen täysin päättömästi enkä tyyliin edes jaksa klikata mitään linkkejä vaan skrollaan vaan uudestaan ja uudestaan sitä feediä, niinku joku rotta joka on oppinut että nappii painamalla saa jonku palkkion, tai sit mä oon just pelannut sitä sellasena palkitsemispelinä, että mä oon yrittänyt vaan keksii jotain ”hauskaa” mistä tulis mahdollisimman paljon peukkuja, koska mun elämä muuten on niin tylsää, ja sit toi on just sellanen tilanne niinku ne rotat jotka nappii painamalla sai orgasmeja ja ne jäi hakkaamaan sitä nappia kunnes ne näänty nälkään… JAAKKO: Niin, ehkä mulla on jotenkin se että mä oon hyväksynyt sen, tai must tuntuu että ihmisten ongelma on se että ne luulee että niiden tarvii olla jotenkin rehellisiä tai autenttisia, tai että siellä vois olla jotain autenttisia kontakteja ja että pointti olis jotenkin sen ”oman elämän tuominen virtuaaliseen ympäristöön”, mikä on mun mielestä ihan naurettava läppä, siis ihan tosi naurettava, ja mä ymmärrän hyvin että ihmisiä ahistaa kun se ei onnistu, koska ei se oo mahdollista… Että mä oon vaan hyväksynyt että se on vähän niinku joku World of Warcraft, että se on sellanen peli. Ja mä nautin siitä pelistä. Ja se on sellanen vaihtoehtoisten uutisten ja spämmin ja saastan kanava, ja mä jotenkin rakastan niitä asioita. Se on tavallaan myös täysin epätodellinen, mut on myös mun koti, koska mul ei oo omaa kotia, enkä mä asu missään maassa. Niin sit se on lähin asia mitä mul on… Tuliks ihan vitun pitkä? JOHANNES: On se taas vähän yli tunnin, mut sanotaan viel pari asiaa. Mä just aamulla tweettasin, tai en mä oikeestaan sitä sillon ajatellut, tai mitä mä nyt alan puolustelemaan, mut mä jotenkin kelasin että Faust
224
sai rajattomat tiedot ja maalliset nautinnot sosiaalisesta mediasta koska se luovutti niinku paholaiselle ”sielunsa” tai vaan luopu niinku sielun käsitteestä, koska se tavallaan ”selfie” on sitä että ei ajatella että ihmisellä on joku perustavanlaatunen aito ”sielu”, joka vuotaa ja vääristyy sosiaalisessa mediassa, vaan median kautta vasta syntyy se selfie. Tai että selfie ja sielu on sellasessa jatkuvassa dialogissa… JAAKKO: Ja ehkä just niin että se selfie korvaa sen bodyn, eikä sitä sielua. Ehkä toi on just, ehkä mäkin sanoin liian negatiivisesti silleen että ei vois inhabiittaa jotain virtuaalista tilaa, että se ei oo totta, mutta että sitä sosiaalista mediaa ei voi käyttää tavallaan sillä ”omalla minuudella” silleen miten se ymmärretään perinteisesti, vaan silleen että sä luot uuden minuuden, sä luot sellasen avatarin joka voi olla paljon todellisempi representaatio… Toi liittyy tosi paljon kans sellaseen queer kulttuuriin, jos sä oot vaik sellasessa ruumissa, mistä sä et pidä, tai mistä sä et ymmärrä mitään, tai missä sä oot hävinnyt niis ”biologisissa arpajaisissa” jotenkin… Tai että se et vaan näät sun ympärillä sellasta yhteisöä missä sä et nää sellasta koodistoa mihin sä oikeesti uskot. Niin se on vaan vitun paljon iismpi mennä siihen verkkojuttuun, koska sit sä voit oikeesti… Tai ei ”oikeesti” voi olla olemassa siellä, mutta silleen virtuaalisesti olla olemassa siellä, tai että sellaset radikaalit transformaatiot on just mahdollisia siinä maailmassa koska se maailma on niin kevyt ja mutatoiva… Ja jotenkin sellaset ”rehellisyys” ja ”ei-kielellinen läsnäolo” on vaan sellasii luksuksii, mitkä kuuluu sellasille ihmisille jotka voi just pelata sitä mölkkyy siellä häissä. Mut jos sul ei oo häitä eikä mölkkyy niin ehkä sul voi olla joku Nine Inch Nails -keskustelupalsta. Tai joku irc-kanava tai joku tosi aktiivinen fantasiaelämä jossain muussa ulottuvuudessa… JOHANNES: Mä muistan siin Tiqqunin ”Preliminary Material For A Theory of the Young-Girl” kirjan yhessä kritiikissä oli sellanen, joku moitti sitä siitä että siin oletetaan, tai siin puhutaan, eiku se ei ollukaan se Young-Girl, vaan se oli sen ”polar opposite” hahmo, se universaali mies, The Bloom, joka on se täysin intressitön, loitontunut jostain välittömästä kokemuksesta ja niin pois päin… Että sille Bloomille kaikki ilmeneminen on sellasta roolia joka on sata prosenttia tavallaan ”selfietä”, tai ehkä kun ne Bloom ja Young-Girl on ne sukupuolittuneet vastaroolit, niin siin paistaa läpi se että se, kuka sen nyt oli, Julien Coupatin, oma sellanen korkeesti koulutetun miehen tavallaan iloton maskuliinisuus, että sen kriittisyydessä… Se sanoo että esim gender tai mikä vaan identiteetti, ”neekeri” tai ”nainen”, että ne olis kaikki jotain arbiträärisiä identiteetirakenteita joihin on jääty jumittamaan ja jota halutaan alleviivatusti sit juhlia, mut se ei ota niinku huomioon että on esimerkiks jotain transsukupuolisuuteen liittyviä asioita,
225
mitä ei oo vaan ite voinut valita… Että ei oo kyse *pelkästään* eri naamiaisasuista. JAAKKO: Mut ehkä toi on niinku sen fantasia siitä että kaiken täytyy olla accessable sille, ja sen takii sen pitää niinku nähä että kaikki on tavallan ”tasa-arvosia”, koska jos olis olemassa jotain oikeita eroja se myös tarkottais että jotkut tietyt tilat oli suljettuja sille. Niinku esimerkiks, mul oli sellanen riita yhen mun kaverin kaa siitä kun jossain vaiheessa Berliinissä kaikki rupes käymään sellases transubaarissa jatkoilla, koska se oli lähellä yht galleriaa mis kaikki kävi ja sit jotenki mulla oli sellanen olo että mä en haluu mennä sinne sen takii että siellä on sellanen kantacrowd, mikä on käyny siellä jostain kaheksankytluvulta asti, ja siel on sellasii ihmisii joilla ei välttämttä oo mitään muuta kontekstia ja sit ne haluis olla vaan siinä baarissa, ja se että sinne tulee sellasii jenkkiheterotaideurpoja ja tavallaan täyttää sen tilan tai ottaa sen tilan, niin se on mun mielestä jotenkin epäreilua, koska on niin paljon sellasii tiloja missä ne vois olla tai missä voitais olla. Tai se taideskene. Niin se tyyppi provosoitu siit että se on jotenkin hirvee ajatus että mä jotenkin kiellän siltä, tai edes ehdotan sille että vois olla joku sellanen tila, mihin se ei vaan saa mennä. Tai että sen olemassaolo jossain tilassa vois olla jotenkin ”haitallista”. Ehkä se käytti siinä myös sellasta, että ”koska se suvaitsee kaikkea” tai ”suvaitsee” mua tai ”suvaitsee” sitä baaria, tai ajattelee että ne on tosi cooleja ne transut, niin sen takii sen pitäis jotenkin saada olla siellä… Että se ei niinku tajuu että ei sen vitun mielipiteellä oo mitään välii. Tai ei mua ainakaan kiinnosta sen suvaitesevuuden aste tai ettei se oo mikään sen palvelus mulle, mikä antais sille passin siihen kulttuuriin tai maailmaan… Että ei se tarkota sitä että se olis sille jotenkin se sama kokemus tai jotain. Ja sit se meni jotenkin super oudoks se keskustelu, että mun pitäis olla jotenkin ilonen siitä että mua ei vaik hakata jossain kadulla, tai mun pitäis olla kiitollinen että on olemassa joku vitun homoavioliitto tai jotain… Niinku, että ”no, en mä kyl oo”, mä oon vaan yksilö joka ei usko siihen vitun instituutioon… Ja niinku, en mä voi ajatella itteeni niin alhasena, että mä olisin kiitollinen jostain, tai että joku suvaitsee mua niin paljon että se ajattelee että mä voin saada sellasen kalpeen imitaation jostain sellasesta paskasta mitä mä en haluis vaikka mä olisin hetero. Se oli jonkin tosi… Mihin tää ees liitty? Niin siihen vaan että pitää olla se access kaikkeen. Tän vois itseasias palauttaa tohon designiin tosi iisisti… (hekotusta) JAAKKO: Niinku siihen universalismikelaan, niinku että se designsubjekti on just sellanen että voi mennä kaikkiin yhteisöihin ja työskennellä kaikkien kanssa ja aina kääntää sen sellaseen formaattiin
226
mikä olis vielä sit ymmärrettävä sille ”kansalle”, tai ”kaikille”… Se on just jotenkin ton levelin fantasia, että se design olis sellanen ”all access pass”… Niinku just se että pitäis olla lisää kriittisiä designereita jossain valtion virastoissa… Mikä on mun mielestä sairaan ylimielinen läppä, jotenkin naurettavin ikiniä… Ei silleen että siitä ei vois olla jotain hyötyy, mut olispa mullakin joku kolmen vuoden AMK-tutkinto millä mä olisin pätevä tekemään *kaikkea*. JOHANNES: Niin. Ehkä myös tollanen että tääkin julkaisu pitäis kääntää kolmelle kielelle, mikä tekis täst ihan mahdotonta täs aikataulussa, jotenkin se ”kaikkien” pääsy kaikkeen vaan tekee monta mielenkiintosta asiaa lopuks täysin mahdottomiks. JAAKKO: Eikä siinä oo mun mielestä mitään silleen vikaa. Mutta se että ”kaikki on ymmärrettävissä” tai kaikilla olis se skripti ja sit se pitää vaan löytää, tai ei oo olemassa mitään sellasta sumuu, tai että se on vaan sellanen käytännönasia että se pitää puhaltaa jollain tuulikoneella pois. Jotenkin se modernismikela, että maailmasta voidaan saada eksakti kuva ja kaikki systeemit voidaan selvittää ja suhteellisuusteoria ratkasee nää ja jää ongelmat, mutta ehkä se menee vaan tietyn matkaa, ehkä mun mielestä jossain netissä siisti on se että se rakenne on sellasta että se on vaan sairaan kompleksinen ja loputtoman dynaaminen, että se tuhoutuu samalla keskeltä ja samalla luo itteään uudelleen, ja sil ei oo sitä sellasta, sil ei oo sitä skriptiä… Se on vaan liian kompleksinen koska siinä on niin paljon biologisia olioita jotka contribuuttaa siihen verkostoon, että sitä ei voida ikinä, siitä ei voi tehdä karttaa, tai siitä voi tehdä jonkun paskan kartan mutta se ei oikeesti oo mikään representaatio siitä. Ja että se on vaan vitun siistiä, että on olemassa sellanen asia. Ehkä kaikki on tavallaan sitä. Ehkä myös yksilöt on sitä. Mut se on vaan silleen älyllisesti haastavaa nähdä se tai ymmärtää se… Siel oli siel Antagonissa sellanen Rakkaus Symposiumi, mikä oli tosi kauhee oikeesti, tai oli se tavallaan ihan hyvä idea, tai ei se ollut hyvä idea, mut se oli ihan ookoo että se tapahtu, mut siinä oli tosi paljon sellasta että niinku… Jotenkin sellasia asioita että mä en pysty samaistumaan niihin yhtään. Mut mä sanoin vaan siis siinä, että rakkaus on vaan sellasta työtä, että havaitsee jonkun ihmisen silleen, että jos kenet tahansa vois havaita kokonaisuutena tai totaalisesti niin olis pakko rakastaa niitä… Mut että se on vaan niin rasittavaa, että sit ihmiset voi yleensä tehdä sen vaan niinku pari kerran, tai vaan muutamalle ihmiselle, koska se työn määrä on vaan niin suuri jotenkin. Ja sen takii kaikki yleensä filtteröi toisensa pois, silleen ettei nää sitä, koska ei kukaan vois elää, se olis vaan niin epäkäytännöllistä vaik rakastaa jotain siivoojaa joka kävelee duunissa ohi… Ehkä se on kans se mitä mä ajattelen sil analyyttisyydellä, että se on se missä ne kohtaa tavallaan…
227
15. Keskiviikkona illalla, 11. syyskuuta, työhuoneen juhlissa, Torikorttelin sisäpihalla. Keskusteluun osallistuivat luovuustoimisto Kokoro&Moi:n perustaja Teemu Suviala, graafiset suunnittelijat Timo Ilola ja Niklas Ekholm, sekä muutostoimisto Wevolven strateginen johtaja Ville Tikka.
(taustalla puheensorinaa, naurua, rumpumusiikkia) JOHANNES: Timo sano että sitä oli kiehtonut se ajatus, että teolliset muotoilijat ei miellä graafista suunnittelua muotoiluks… TEEMU SUVIALA: Joo, Timolla oli joku revelation koska ei ollut ennen kuullutkaan… NIKLAS EKHOLM: Mun mielestä kiinnostavinta oli se että *Timo* ei ollut kuullut… (hekotusta) JOHANNES: Kuka se on se hullu jäbä, se arkkitehti, Facebookissa pyöri jotain sen slaideja, missä oli kaikkii ”muotoilijan elämänkaari”? TEEMU: Se on itseasias Nokian entisii muotoilijoita… Professori… Joka niinku laukoo… Sil on joku Iltasanomien tai Iltalehden toimittajaan sellanen yhteys, sieltä aina kirjotetaan näitä skuuppeja että ”entinen Nokia pomo jyrähti”… Se on tällanen ehkä vähän random muotoilija bossi, tohtori tai joku proffa, ja sit sil on tällasii tosi kärkevii… Siinä se just sano… JOHANNES: Graafinen suunnittelu on ”kevytmuotoilua” ja ”pelleilyä”… TEEMU: Joo. Pelleilyä! NIKLAS: Eiks se ollut jollain tavalla tyyliin Aalto yliopiston professori? TEEMU: Periaatteessa silleen CV:ssä hyviä merkintöjä olevinaan, mut vaikutti aika ei kivalta… JOHANNES: Kyl se on mun mielestä kiinnostavaa, että arkkitehdit ajattelee että ne on tekemisissä elämän, silleen, ”koko kirjon” kanssa, mut ehkä mä näkisin että jotenkin samanlaista asennetta vois esiintyy kans suunnittelijoiden keskuudessa… Tai sellasta keskusteluu vois tuoda… TEEMU: Miten niin tuoda? JOHANNES: Onhan toi tosi paljon vaan sellasta ”nyhväämistä” toi graafinen suunnittelu…
228
TEEMU: Riippuu vähän missä on, onhan siellä selkeesti nyhväämistä, ja super konservatiivista, niinku kaikilla taiteen aloilla… JOHANNES: Mut Suomessa ei niinku oo, tai meil on joitain typografeja jotka on kiinnostuneita… NIKLAS: Nyhväämisestä. (hekotusta) NIKLAS: Pilkunviilaamisesta, kirjaimellisesti… JOHANNES: Kyllähän Markus Itkonen on sairaan hyvä siinä mitä se tekee, mut se on tosi niche, meil ei oo silleen mitään visionäärejä graafisten suunnittelijoiden kentällä, sellasii legendoja ei Suomessa oo kuten esim Jan Van Toorn tai joku, tai silleen, graafinen suunnittelu ei oikeesti liity ”maallikon” arkeen mitenkään… TEEMU: Juhani Risku… (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: ”Lööppiarkkitehti”. Onneks sil on Segway. Mut Suomesta puuttuu ”lööppigraafikko”… NIKLAS: Sä oot suunnitellut valloittavas tän position? (hekotusta, ~6 sekuntia taustahälyä) TEEMU: Mihinhän se Timo… JOHANNES: Jäiks se tonne sisään? (~6 sekuntia taustahälyä) TEEMU: No. Laita päälle vaan… JOHANNES: Se on kokoajan ollut päällä. TEEMU: Okei. JOHANNES: Noo… Kerro esimerkiks miltä tuntu olla graafikko sillon kun graafinen suunnittelu jotenkin vierähti liikkeelle Suomessa sileen omana juttuna, jotenkin erillään mainonnasta, tai mä näkisin että teidän Koneisto duunilla oli yllättävän suuri vaikutus siihen… TEEMU: Mä luulet et me ollaan vaan sen verran nuorii, et me ei nähty… Sehän on ollut aika vahva, silleen et mainostoimistoja Suomes on perustettu graafisten suunnittelijoiden ympärille, PHS, Paltemaa Huttunen Santala, kaikki mitä näitä nyt on ollut vanhoja guruja… Aikapaljon se on rakentunut graafikoiden ja ehkä copyparien ympärille, AD-copy-pari on ollut se klassinen luova dynamo… Ehkä me vaan nähdään se… Siin on ollut varmaan jotain murroksia ja se murros jatkuu edelleen, että miten visuaalisen kulttuurin ja mainonnan ja markkinoinnin ja designin ja brändien kenttä myllertyy hiljalleen. Että tässä tää on vaan yks osa sitä evoluutiota…
229
JOHANNES: Ei sitä oo varmaan edes huomannut sillon, mitä siinä tapahtu… TEEMU: Niin sitä ennen? JOHANNES: Mä oon yrittänyt hahmottaa suomalaisen graafisen suunnittelun historiaa silleen, että joo, se on nimenomaan ollut mainontaa, on puhuttu ”mainospiirtäjistä”, ja se on ollut tosi kuvituslähtöistä, mut onks siitä ehkä puuttunut sellanen ”arkkitehdin asenne” tai siis, että oltais kiinnostuneita myös laajemmin yhteiskunnasta, politiikasta tai kulttuuri-ilmapiiristä… TEEMU: Niin, se ammattikunta on tietyllä tavalla puuttunut, että sit on tahoja niinku arrkitehdit jotka on hallinneet sitä, ja onhan meillä esimerkiks julistesuunnittelussa perinteitä jo jossain Gallen-Kallelassa… JOHANNES: Mut se on ollut silleen tekniikkasidonnaista, tai tekniikkalähtöistä, tai graafinen suunnittelu on oikeastaan aina keskittynyt niihin työkaluihin, mut on puuttunut esimerkiks sellanen tutkimuksellinen ote, tai kokeellinen, tai… TEEMU: Tutkimuksellista ei oo ainakaan ollut, eikä oo varmaan tälläkään hetkellä… NIKLAS: Onhan se sitä aika paljon sitä että kukatahansa firman pomo osaa käyttää inDesignia, joten hän on graafikko… TEEMU: Kyllähän sen niinku näkee, jos kattoo yleisestikin, niin graafisessa suunnittelussa tyylit on hirveen työkaluvetoisia. Jos syntyy joku tyyli, oli se sit jonkun yksittäisen koulun tyyli tai… Se riippuu aika paljon työkaluista. Näkee selvästi sen esimerkiks että Taikissa on ollut tosi vahva julkaisusuunnittelun opettaminen, ja se näkyy siinä että tulee helvetisti semmosta ”inDesign-tyyliä”, joka pohjautuu grideihin ja on sellasta taittolähtöistä, että monia nyansseja, mitä kattoo maailmanlaajuisesti, niin tiettyjä nyansseja jää toteutumatta… JOHANNES: En mä tiiä, mut ehkä te oo siinä mielessä ollu pioneereja, että teillä on ollut joku oma tyyli joka on mennyt sen edelle että kuka tilaaja on… Tai teillä on ollut sellanen omasta kädenjäljestä lähtevä lähestymistapa, tekijälähtöinen, joka on aika eri kuin mainonnassa yleensä… TEEMU: Niin voi se olla että jossain vaiheessa se on ollut… Mä luulen että graafisessa suunnittelussakin on paljon sitä, että se lähtee monella henkilökohtaisesta tyylistä, se tekeminen, sit lähetään opiskelemaan tai harrastamaan, oli sitten kuvittaja tai julkaisusuunnittelija, tai typofiili… Mut sit hankkeet muuttuu ja projektit kasvaa isommiks
230
ja sit siinä tulee uudenlaisia nyansseja ja painottuu paljon siihen konseptiosaamiseen ja ajatteluun… JOHANNES: Jos mä yritän täsmentää sitä muutosta niin liittyiskö se siihen että on tullut sukupolvi graafikoita jotka on harjotelleet itsekseen tiettyä ”omaperäistä” tyyliä, jota sit myydään portfolion kautta, kun taas mainonnassa työ on opittu silleen alottamalla tsupparina ja etenemällä suunnittelijaks, mut silleen käytäntöjen kautta, että opetellaan kommunikointia, asiakkaan viestin tulkintaa… Tai liittyyks graafiseen suunnittelijaan sellasii puolitiehen jääneitä taiteilijahaaveita… TEEMU: No se on monessa muussakin muotoilutyössä yleisemminkin… NIKLAS: Tossa mua kiinnostaa se onks se niinku haave, joka on jäänyt puolitiehen, vain puoliks toteutettu, mun mielestä siinä pitäis enemmän niinku ottaa sitä roolia, että ehkä me voitais ollakin jopa taiteilijoita, että jotenkin irtauduttais tästä ”informaatioarkkitehti” leimasta, että me ollaan ”ratkasemassa ongelmia”… Että se millä perusteilla lähestytään, että ”haluttais joku logo”, ja muuta mitä siihen liittyy… Se mitä potentiaalinen asiakas haluaa on ehkä tietty tyyli tai tiettyjä henkilöjä tekemään sitä… Siitä ehkä puhutaan aika vähän. TEEMU: Se on myös kiinnostavaa että haetaan prosesseja… Tekemisen tapoja, että tyylillä ei ole niinkään väliä. Monesti ”viidakkorumpujen” kautta tulevat työt on sellasia, että jossain kuullaan että jotkut on hyviä, projektit onnistuu ja toimitetaan ajallaan, niin se on selkeesti yks, mitä kautta tulee [töitä]. Että tyyli on yks, mutta siinä on monia muitakin [seikkoja] jotka saattaa olla paljon vahvempia… JOHANNES: Jotenkin tuntuu että me työskennellään silleen oman alakulttuurin parissa, ja siihen liittyy tosi paljon kaikki mikä meitä ympäröi, sosiaaliset yhteydet, koodit, yhteinen estetiikka, työn käytännöt, tekninen osaaminen, kaikilla on samat välineet ja kuuntelee samaa musiikkia ja syö samoissa ravintoloissa ja käy samoissa avajaisissa ja samoissa bileissä… Niin siinä on myös se arkinen puoli, mikä tekee siitä… Että siihen liittyy paljon muutakin kuin se mitä tapahtuu tietokoneen ruudulla… Ja nää kaikki seikat ohjaa siinä tekemisessä ja motivoi eri tavoin ja antaa merkityksiä sille työlle… TEEMU: Joo, ja onhan sitä aikoja sitten jo puhuttu, että on tällanen ”taidekoululainen rockstara” -skene… Sit on tää graafikkoDJ-kombo… Mikä varmasti on monimutkaistunut ja monipuolistunut. Toinen kans ihan kiinnostava oli tää, että pitäiskö kleimata sitä ”taiteilijuutta”, mut samaan aikaan taidekentällä mietitään sitä, että missä taiteen raja menee… Että paljonko sitä tarvii ite lähteä
231
kleimaamaan, kun voi hypätä eri tällasiin juniin, mitkä liikkuu tuolla, niinku… NIKLAS: Voi tavallaan sit jotenkin ottaa näitä eri rooleja… TEEMU: Just tää niinku itsensä-määrittelemättömyys, semmonen on kans voimavara, mitä pystyis hyödyntämään paljon enemmän… Sen sijan että yrittää selkeesti pinpointata että ”ollaan tän tyyppinen taho joka tekee tätä”… Siis alalla kuin alalla. Mä juttelin tänään just ton [Visuaalisen taiteen keskus] Frame:n johtajan, Raija Kolin, kanssa joka sano että Hel-Yes oli heillä aikoinaan ihan suksee, ja edelleen sitä benchmarkataan, että sit kun lähetään viemään suomalaista osaamista, taidetta tai muotoilua, niin toi on se tapa millä tehdään… He näki että siinä oli se random meininki tärkee, että mentiin kokonaan tällasten genrerajojen ulkopuolelle, mikä olis se niinku, mikä sais ihmiset sisään ja olemaan siellä… Raija Kolin taustahan on teatteriohjaaja, eiku teatterituottaja… Sieltä on selkeesti tullut niitä oppeja, että ei mietitä, että ei teatteriproduktio… Jokainen ilta voi olla täysin erilainen… Että perinteisesti kun viedään suomalaista muotoiluta niin se on aika konservatiivisella ja valmiilla paketilla, missä ei oo yhtään varaa muokkautua miksikään… JOHANNES: Mä oon yrittänyt myös löytää sellasta punaista lankaa, että onko sellasta kuin ”kriittinen muotoilu”, vai onks se illuusio, koska graafinen suunnitteluhan on aina än äs ”affirmatiivista”, eli lähtee briiffistä, mitä ehkä joskus päästään muuttamaan, mutta ei voida oikeestaan koskaan kyseenalaistaa sen asiakkaan lähtökohtia sinänsä… TEEMU: Tai ehkä voi. Sit jos pääsee sinne strategioista puhumaan, niin sit siellä voi olla niitä kulmia, mistä pystytään oikeesti myös liiketoimintaan vaikuttamaan… Ja graafinen suunnittelu on sit vaan yks niinku työkalu siinä, millä tehdään tiettyjä asioita, ja millä sitten ikäänkuin voi ”uida” sinne projekteihin paljon syvemmälle. NIKLAS: Niin, sieltä pystyy vähän niinku työntämään oikeeseen suuntaan, ja ehkä silleen näyttää jotain uusia mahdollisuuksia… TIMO: Mä tsekkaan nyt nettiä… (hälinää) JOHANNES: Tota… Mä katoin just sellast videoo ”postmaterialistisesta” työstä, missä oli haastatelutu suomalaisia yrittäjiä… NIKLAS: Puhutaan nyt graafisesta suunnittelusta ja Timo tulee mukaan kuvioon… JOHANNES: Joo, tää menee nauhalle. TIMO: Noniin.
232
(hekotusta) JOHANNES: Niin tuli vaan mieleen että miten niinsanotuissa postmaterialistisissa töissä ihmiset lähtee tekemään jotain mikä on niiden ”intohimo” ja sit törmää usein siihen että todellisuus on aika karua, ja siks siihen on sisäänrakennettu se tilanne että joutuu neuvottelemaan itteleen sen balanssin, kuinka paljon intohimoja voi investoida johonki, ja tää johtaa siihen että selittää itselleen sitä tekemistään jonkun ”sankarillisen narratiivin” kautta. Että ajatellaan että oma työ on taistelua jotain voimia vastaan ja pyritään johonkin ideaaliin… TEEMU: Toi ”sankari” kuvaus on ehkä liiankin voimakas, mut siinä on se että ihmiset tuntee tekevänsä jotain ”merkityksellistä”, sillon siinä ei tarvii tehdä mitään ”maailmoja mullistavaa”, se on se mikä draivaa kaikkia jotka tekee jonkun verran suurempaa kuin mitä ne oikeesti on tekemässä, oli ne sitten akateemisia tutkijoita, tai siivooja, mut siinä on joku muu merkitys… TIMO: Eiks se graafisen suunnittelun klisee o se että rajat mitkä asettaa tekee työstä mielenkiintoista? Kun on tarpeeks rajotteita niin asioista tulee mielenkiintoisia… (Ville Tikka liittyy seuraan) TEEMU: Puhutaan postmaterialistisen työn tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Ja sullahan on tää ”postmaterialistinen”… JOHANNES: Sähän olet tollanen postmaterialisti! VILLE TIKKA: Täysin. JOHANNES: Jäiks sul kesken joku? TIMO: Ei, mä mietin vaan että tää perinteinen suhtautuminen rajoihin. Että kuinka hienoa on tehdä jotain mikä on tosi määriteltyä, ja sitten on niiden rajojen sisällä mahdollisuus toteuttaa itseään… Se toimii sitä kautta mun mielestä, sehän on miellyttävä tapa tehdä duunia… Jos toinen osapuoli pystyy määrittämään ne rajat, ja pystyy pysyttelemään niissä. Että pystyy oikeesti leikkimään niillä. JOHANNES: Me ollaan kans tähän konseptiin määritelty itsellemme sellaset ”kymmenen käskyä”, mut myös että ”ei ole sääntöjä”… Ja katsottu mitä siitä syntyy. Ehkä toi on sellasta ”pelaamista”. Että siitä tulee meille kans mielenkiintoisempaa… Leikin kautta. Mut ehkä se on kans aika tyhjänpäiväistä? TEEMU: Ehkä toi on just sitä että pystyy olemaan kriittinen ja pystyy itse rakentaa niitä merkityksiä, tai merkityksellisyyksiä, jotka tekee siitä kiinnostavaa, vaikka projekti olis mikä tahansa… Eli periaatteessa vaikka on jo nää tiukatkin guidelinet, niin sä voit rakentaa siitä…
233
TIMO: Sen sisällä… Ettiä omaa elintilaa… TEEMU: Että jos sä teet siitä ton ”pelin” esimerkiks… Se on kiinnostavaa tekijöille… NIKLAS: Mut onks se sitä että briiffin sisällä rakennetaan oma tila missä tavallaan ollaan graafikoiden (ei saa selvää), täällä on nää tyypit ja täällä on nää tyypit, mut pysytään briiffissä, mut se toinen ulottuvuus on se että kuinka paljon pystyy työntämään itse briiffiä johonkin suuntaan… JOHANNES: Kyllähän siinä on sellasta tavallaan liikuttavankin idealistista, että esimerkiks mä oon aina tehnyt duunit sen mukaan että se olis myös jotenkin ”relevanttia suunnittelua”, että mä en oo tehnyt silleen minimivaatimuksen mukaan, mut kelle sitä siinä vaiheessa tekee? Onks siinä mitään järkeä että alkaa taistella asiakkaan briiffiä vastaan vaan siks että se just tällä hetkellä kommunikoi jonku blogeissa kiertävän ”ajanmukaisen suunnittelun” kanssa? TEEMU: Siinä on se että sä teet siitä työstä itselles merkityksellistä, tällä tavoin… Se on omalle tekemiselle ja jaksamiselle tärkeetä… NIKLAS: Ja ehdottomasti siinä että vaikka se olis semmosta mitä asiakkaan näkökulmasta ei suoranaisesti välttämättä ees nää miten tällä on merkitystä, niin mun mielestä jotenkin sillä on graafisen suunnittelun sisällä joku merkitys, ja se saattaa viedä johonkin suuntaan mikä voi vaikuttaa myös yrityksen toimintaan… TEEMU: Ja saattaahan se avata jotenkin silmiä. Että jos ei yritä ja puske niin… TIMO: Ehkä tossa on ongelmana se että nykyään, tai ainakin tuntuu että kaikki asiakassuhteet on suht lyhyitä. Mikä oli mun mielestä loistavaa siel Madridissa oli että asiakassuhteet saatto jatkua vaik seitsemän kahdekas vuotta. Identiteetti tehtiin joskus kahdeksan vuotta sitten ja se kehittyy… Me luotiin sille sääntöjä ja luotiin käytäntöjä, mut siin vaihees kun mä tulin siihen firmaan sisään, tehtiin asioita… Se oli ihan loistavaa, asiakas sano meille että ”tää on näin” tai ”tää ei oo näin, tän pitää olla eri tavalla”… Mun mielestä se on loistava hetki että se asiakas on sisäistänyt sen… Kaikki ne säännöt, ja ne oikeesti kelaa niiden mukaan, ja siitä tulee sellanen dialogi asiakkaan kanssa… TEEMU: Graafisen suunnittelijan on pakko päästä rikkomaan niitä sääntöjä vaikka ne olis itse rakennettu. TIMO: Joo. Sit jossain vaiheessa se pitää. JOHANNES: Mä oon ajatellut että mä haastattelisin kans ennustajaa, tai siis korteista lukijaa… Mihin Tsto:n tai Designmuseon tulevaisuus on menossa. Mut olisko teillä jotain, tai olisko sulla Ville, kun sä oot
234
tutkinut silleen vähän maanläheisemmällä tavalla tulevaisuutta… Onks sulla jotain ajatusta? Musta vaan tuntuu että tässä on joku murrosvaihe käynnissä. Kaikesta tulee sisältölähtöisempää… Onks se niin? Vai kääntyyks kaikki kohta taas ympäri ja palataan kutomiseen ja käsityöhön? VILLE TIKKA: Se on varmaan niin että ne murrosvaiheet missä ollaan… Puhutaan designista yleisesti, vaikka museokontekstissa, tai kulutuskontekstissa, niin samat jutut… Muutos tapahtuu kahteen suuntaan, eli on body of work tällä hetkellä, missä ollaan fyysisessä maailmassa kiinni ja siirrytään eri suuntiin, toisaalta pitkälti sellasiin hyvin pieneen käsittämättömään suntaan, kun mennään nanotasolle, niin saadaan tollasista asioista kiinni, ja sit toisaalta niinku strategioihin johonkin isompaan, niin ollaan kiinni metajutuissa… design liikkuu silleen hirveen fluentisti eri leveleillä… Kiinnostavin juttu on ehkä siinä että aina varmaan kannattaa peilata ihmiseen… Eli ketä varten. Jos designin erottaa joku asia taiteesta, niin se on se että siinä yleensä otetaan kuitenkin jonkunnäköinen kohde sille suunnittelulle, ja yleensä se on asiakas tai käyttäjä tai kuluttaja, whatever… Siinä on se ihmis-layer-näkökulma mukana, ja mistä sitten se arvo tulee, niin se on se kiinnostavin juttu. Kun design liikkuu eri tasoilla. Niin mikä on ihmiselle arvokasta? Minkälaiset jutut tuottaa sitä lisäarvoa? Ja yhä enemmän se on tällasta sisältölähtöistä… Eli sen sijan että ollaan kiinno jossain tavaroissa, esineissä, jutuissa, puhelimissa tai muissa, niin mitä sä pystyt tekemään sillä, on se kiinnostava homma… Mitä enemmän sitä paketoitua arvoa pystyy kasaamaan mihin tahansa suunnitteluun niin sitä kiinnostavampaa ja merkityksellisempää se on… JOHANNES: Must tuntuu että esimerkiks Kasino on tehnyt sen valinnan aika varhasessa vaiheessa että niiden tekemisessä ei voi erottaa suunnittelua sisällön tuottamisesta… Tavallaan se on tosi tehokas erottautumisstrategia… Tai me ollaan pyöritelty ton Puolakan Annin kanssa ajatusta, että voisko suunnittelijat ite tavallaan olla myös siinä tuottaja-roolissa. Ikäänkuin, ei odoteta ”toimeksiantoja”, vaan että, koska suunnittelijalla voi olla melko laajakin ymmärrys asioista… TEEMU: Sanotaan, että vaikka mainostoimistopuolella toi on ymmärretty jo kauan aikaa sitten, että mahdollisimman paljon content creationia, mahdollisimman vähän kanavia ja muotoilua… VILLE: Mä ottaisin vielä ton, haastaisin tonkin ajatukset niinku sisällöstä, ja miettis sitä ”kokemuksena”, että jos ajatellaan nyt ”sisältöä” niin se on jotain mikä on skriinillä tai… Lähinnä skriinillä tällä hetkellä, tai kaijuttimissa, niin se on sisältöä. Mut se mikä on
235
oikeesti kiinnostava juttu on se kokemus. Mitä se skriinillä oleva voi tuottaa… Jos se on silleen monikanavaista ja tapahtuu ajassa eri jutuissa ja sit se onkin yhtäkkiä sosiaalista ja se yhtäkkiä ei se ookkaan sisältöä vaan se on iso rakennettu kokemus jostain… Niinku se, missä oikeesti voi tehdä jotain uutta, niin se, että menee siihen oikeesti kokemukselliselle tasolle. JOHANNES: No, mut puhutaaks siitä 40 Days of Datingista? Sehän on tavallaan ”ihmismuotoilua” tai sellasta että ne on, tai en mä tiiä onks se ajatus että se on vaan oma promoprojekti, vai onks siinä taustalla jotain… En mä nää siinä oikeesti mitään muuta… TIMO: Eiks ne muka jättänyt sen hämäräks, että oliko se tosissaan… JOHANNES: Ne on molemmat graafikkoja, kavereita keskenään, jotka on päättänyt että ne seurustelee nelkyt päivää ja tilaa jengiltä jotain piirustuksia, millä ne saa sen viiteryhmän aktivoimisen kautta jotain visuaalista lisäarvoa, ja sit tavallaan… Toi on sellasta itsensä peliinlaittamista, stunttitemppua, performanssia, sekä niinku esitysmielessä että suoritusmielessä, mikä on kyllä sinänsä tosi kiinnostavaa, vaikka tää kyseinen projekti kyl tuntuu must tosi vastenmieliseltä, mut että suunnittelijat niinku heittää ”itsensä peliin”, silleen… Ehkä vähän perverssiä kans… TEEMU: Mun mielestä täs on vähän se, että tietyl taval tuntuu että graafisessa suunnittelussa ollaan löytämässä niitä juttuja mihin mainostoimistot on aikoinaan perustunut, että on ollut tää niinku decojen ja sisältöjen luominen, se on ollut siellä niinku ytimessä, ja vaikka monet miettii että nyt ollaan ”step ahead” niin saatetaan olla kolkyt tai nelkyt vuotta jäljessä, tai niinku palaamassa tiettyjen perusasioiden äärelle… JOHANNES: Sit muistaakseni Chris Rock, eiku siis, ei tietenkään Chris Rock vaan Michael Rock, eiks Chris Rock oo se koomikko, Michael Rock kirjotti muistaakseni jotain kakstuhatviis, jos mä muistan väärin mä korjaan tän myöhemmin tekstissä… (hekotusta) JOHANNES: Kirjotti sellasen esseen ku ”Fuck Content”, missä se sanoo tosi yksiselitteisesti että ”graafisen suunnittelun historia on muotojen historiaa, ei sisältöjen historiaa”… Tavallaan sellasessa modernistisessa kehitysajattelussa, jos kattoo taaksepäin, toi tuntuu vastaansanomattomalta, eli että mitä ikinä ”jekkuja” me keksitään niin se palautuu siihen miltä se näyttää ja miten visuaalisuus on kehittynyt… Mut sit voi kysyä onks ”puhtaat muodot” mitenkään relevantti ajatus? Mä oon haaveillut että pääsis tavallaan vaik tekstin muotoilusta kokonaan eroon, että sais iPhoneen kaiken sisällön
236
vaan niinku RSS-feedinä, samal tavalla ku jotkut e-kirjat, tai Safarin ”Reader” toiminto, että se poistaa sen layoutin, ja on vaan yhtä fonttii jonka kokoo voi ite muuttaa. Koska se, miten teksti on ”taitettu” tuntuu tosi turhalta, koska haluu vaan lukee sen nopeesti kiinnittämättä huomiota johonki ”luovaan sommitteluun”, vaan haluis sen vaan jotenki ”raakamuodossa”… TIMO: Sehän ei oo ikinä raakamuodossa, että siinä on aina… JOHANNES: Ei se ookkaan, ei tietenkään! TIMO: Että aina siinä… VILLE: Eiks se oo esimerkki just siitä että design palautuu tossakin siihen pienimmälle mahdolliselle tasolle, että tossa se on pikseli, eli se on jonkun tietyn fontin pikseli, ja se on suunniteltu, ja sillä tasolla, jotta sitä ikinä alkais käyttää, sitä tarvii tviikkaa… TIMO: Ja jotenkin toi kokonaisuus, mut jotenkin se miten sä valitset sen fonttikoon, se must kertoo enemmän siitä muuttuvasta suunnittelusta, miten editorial design muuttuu tällä hetkellä, minkälaista se on vaik kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua, kuin siitä että jotenkin ”sisällöllinen ajattelu”… Vaan niinku adaptoituu meidän nykyhetkeen. Välineeseen. JOHANNES: Sul oli joku läppä jostain avaruus-voidista? Mikäs se oli? TEEMU: Tyhjiömatkustamisesta. TIMO: Tyhjiömatkustamisesta oli puhe aikaisemmin! Elon Musk, ja tää vacuum tube, tai Hyperloop… JOHANNES: Mä oon visualisoinut ittelleni kans että graafinen suunnittelu vois olla sellanen tuubi mitä on apteekeissa, missä lääkkeet tulee varastosta kassalle… Niin. Tai mikä tää läppä olikaan? TIMO: Niin, siis tää on ollut paljon viime aikoina esillä, että Elon Musk esitteli tällasen konseptin, että Los Angelesin ja San Franciscon väliseen matkustamiseen, mikä tapahtuis tällasen tyhjiötuubin sisällä, se on joku sata vuotta vanha idea, johon pikkuhiljaa alkaa olla teknologia olemassa, ja mitä sillä pystyis tekemään… Mikä siitä tekee mielenkiintoista on että tää on yksityinen ihminen, jolla on tällähetkellä jotenkin tarpeeks rahaa ja uskottavuutta, että ne pystyy konseptoimaan tällasii ideoita ja ehkä myös tuottamaan prototyypin, miten tällanen toimis. JOHANNES: Korvaisko se sit lentomatkailun? VILLE: Lento, juna, tieliikenne… Laiva… Se edustaa ”viidettä masstransit muotoa”, mitä ei toistaiseks käytetä neljän olemassaolevan lisäks…
237
TIMO: Toistaiseks meil on luotijunia, jotka pystyy lyhyiden välimatkojen tällaseen, mut tää olis huomattavasti nopeempi kuin luotijuna… VILLE: Kiinnostava analogia graafiseen suunnitteluun olis ehkä just siinä, että siinäkin on kyse tietty ”suunnittelusta”, vastaavasti… Että miks se on kiinnostavaa tällä hetkellä on että se suunnittelun näkökulmasta vie sen koko keskustelun seuraavalle tasolle. Se esittää ison vision, jonkun tollasen näkökulman, että mihin pitäis mennä… Tää sama puuttuu mun mielestä *kaikesta* suunnittelusta, oli sitten teollista tai graafista. Että kaikessa tollanen rohkee ajattelu, että ”hei, viides masstransit muoto, sitä tarvittais”. Missä graafisessa suunnittelussa olis vastaava toi? Toisaalta sä meet sinne pikseli tasolle, ja tviikkaat niitä, ja ihminen valitsee sit sen mitä fonttii se haluu käyttää, mut missä ne isot visiot? TEEMU: Graafinen suunnittelu, se on vaan yks, nanotason, se on vaan yks väline… VILLE: Mut missä ne *graafisen suunnittelun* isot visiot vois olla? TEEMU: Mun mielestä siinä on kyl ihan pointtinsa, että graafinen suunnittelu, se on niitä ”muotoja” ja muuta… Mut oikee kysymys on se, ollaanko me ”graafisia suunnittelijoita”? Koska siinä on kaikkee muuta, mitä me tehdään. Se on sosiaalista osaamista, bisnesosaamista, kaikkee muuta mitä siinä tulee sitten… Graafinen suunnittelu on vaan osa… TIMO: Niin, että tietyllä tavalla sä ylität… Silleen monialaisen ihmisen, renessanssi-ihmisen, tai tietyllä tavalla sä ylität omia rajotteita, sä haet sitä roolia… TEEMU: Se on vaan yks työkalu siinä kaikessa… VILLE: Käytännössä, silleen… No jälleen kerran analogia taiteeseen… Jos mietitään taidetta, miten taide on kehittynyt ja miten taidemuodot ja genret on lähteneet silleen aika ”orgaanisesti”, kulttuurisesti menemään eri suuntiin, niin muotoilussa ei olla vielä lähelläkään sitä, eli pidetään kiinni tällasista ”mä oon graafinen suunnittelija”… TEEMU: Identifioidaan näihin vanhoihin ”siiloihin”, että vaik todellisuus on että monet graafiset suunnittelijat, tässäkin, tekee paljon muitakin asioita, niin… VILLE: Sit halutaa pitää tollasesta jostain ”isosta narratiivista” kiinni… TEEMU: Kyllä… VILLE: Yhteinen identiteetti ja sitä ollaan nyt selvittämässä, mikä tää on identiteetti vois olla…
238
JOHANNES: Se mua just kiinnostaa nyt, että kun… ”Graphic Design”, se kuulostaa hyvältä, ja se näyttää hyvältä kirjotettuna, jos sä oon tehnyt jonku siistin fontin, niin sä kirjotat just tyyliin ekana sanat ”graphic design” sillä koska sä haluut nähä toimiiks se… Tai on ”hauska” leiskata, se on ”meditatiivista”, tai niinku mä sanoin jossain että se muistuttaa kutomista, mihin joku rouva yleisöstä tuli sanoo jälkeenpäin että ”ihanasti sanottu. Mä rakastan kutoa…”, onks siihen vaan jämähdetty? Koska toisaalta se on vaan tosi rutiininomaista *työtä*, niinku mikä tahansa käytännön työ. Että graafikko suhteessa vaik arkkitehtiin *on* sama kuin kassanhoitaja suhteessa pääekonomistiin… Eikä se ekonomisti identifioidu vielä eläkepäivillä siihen kassanhoitajan ammattinimikkeeseen, vaikka se olis alottanutkin uransa kassanhoitajana… Mut me ollaan… Ajatellaan että se itse nimi pitää jostain syystä säilyttää… TEEMU: Mä luulen että tohonkin löytyy paljon eriäviä näkemyksiä… VILLE: Ehkä sen voi laittaa… TEEMU: Jotkut haluu selkeesti, vaikka tekee paljon muuta, että se on helppo pelkästään jo kertoa siitä mitä tekee, jonkun tällasen siilon kautta, vaikka se oliskin paljon monimuotoisempaa se mitä moni tekee… Yksinkertaistaa… JOHANNES: Mut siinä on vähän se ongelma että kukaan ei oikeestaan tiedä mitä ”graphic designer” tekee työkseen… TEEMU: Moni nykyään tietää… JOHANNES: Mut ”designer”… TEEMU: Mut miks pitää leijuu? JOHANNES: Ymmärsinkö mä väärin mitä sä äsken sanoit? Että… (~3 sekuntia puheensorinaa) TIMO: Minkä takii… JOHANNES: Joo. Ohi! TIMO: Minkä takii sun pitää määritellä että sä oot ”graphic designer”, eiks voi olla pelkkä ”designer”? JANINE REWELL: Mut se on suomenkielellä tosi paljon vaikeempaa, mä jotenkin jatkuvasti kamppailen sen kanssa, että millä nimikkeellä mä kutsun itseäni… JOHANNES: Mut sä oot kuvittaja! Eiks se oo tosi yksinkertaista? TEEMU: Tai miks pitää olla joku nimike? Voi olla ”instrumentti”… VILLE: Identiteettikysymys, mun mielestä… Se menee niin syvälle…
239
TEEMU: Ja se ei liity ollenkaan just graafiseen suunnitteluun, vaan yleisesti työhön… VILLE: Yks sellanen käytännön työkalu mikä mun mielestä pitäis ottaa tällaseen identiteettikeskustelu on mun mielestä ”genreteoria”, joka on hyvä tapa lähtee purkaa sitä kulttuurisesti, että mitä tällaiset eri tavat kertoo jostain ryhmän tekemisestä, miten ne muotoutuu ja miten ne kehittyy, kuka siihen vaikuttaa ja mihin ne voi liikkua, mikään ei oo pysyvää… Nää on ehkä niitä isoja, että on näitä metanarratiiveja, jotka säilyy pitempään, ja sit on paljon mikä elää kokoajan… TEEMU: Mä mainitsin ton Raija Kolin aikaisemmin, niin se kun he ei pystyneet määrittelemään, että mikä tää Lontoo Finnish Instituutti on, niin ne… Siellä oli hirveet määrät konsultteja ja workshoppeja ja ne yritti määritellä mitä se on, kunnes ne sit päätti että he on vaan ”instrumentti”, jonka kautta tapahtuu asioita, jotka muokkautuu joksikin… Mun mielestä se oli ihan käypä analogia moneen siihen mitä mekin tehdään… JOHANNES: Niin siis mun mielestä tossa on ihan kiinnostavaa se että kaikki noi käsitteet ikäänkuin toimii niin monella eri tavalla, ne merkitsee eri asioita, riippuen millä tasolla me liikutaan… Että onks tarkoitus kirjottaa tarjous, onks tarkoitus kirjottaa oman firman ”hissipuhe”, onks tarkoitus tarinoida jotain brändin ”stoorya”, onks tarkoitus tehdä vaikutus ihmiseen baarissa, ja sit käytetään niitä samoja sanoja mut ihan eri… Kaikki on niinku identiteettikysymyksiä tolla tasolla, jossain mielessä, mut se kelle se on suunnattu, millä ajatuksella, missä yhteydessä, se sekottaa sitä lähtöasetelmaa niin ettei oikeestaan voi puhua koko asiasta… TEEMU: Siihen varmaan tarvii sen ”oman” identiteetin, että on joku ”taiteilija identiteetti”, jolla voi määritellä kans itsensä johonkin, oma oleminen osana jotakin… TIMO: Sillon kun opiskeli Taikissa oli sellanen mentaliteetti että oli hienoa olla graafinen suunnittelija, jotenkin nimenomaan siihen liitty se ”taiteilija aspekti”… JOHANNES: Niin, se on jotenkin, tuntuu, juurtunut… TIMO: Ja siihen liittyy sellanen tietynlainen konservatiivinen käsitys graafisesta suunnittelusta. Mikä taas tuntuu koulu jälkeen silleen… JOHANNES: Ja jotenkin just alussa, kun ei hahmottanut mistä on kyse, niin sellanen yleiskäsite tuntu silleen antavan turvaa… VILLE: Mä veikkaan että näinä aikoina niin toi sama määrittely on käynnissä joka alalla. TEEMU: Näin on.
240
VILLE: Arkkitehtuuri on hyvä esimerkki siitä, se Rory Hyden ”Future Practice” kirja oli kiinnostava siinä että se lähti ”syväluotaamaan” arkkitehtuuria kolmella tavalla, että miten se muttuu siellä sisällä, miten siellä veitsen terällä, missä jengi keikkuu, että onks ne arkkitehteja vai ei, ja miten ne jotka ei oo arkkitehteja, miten ne määrittelee arkkitehtuurin. Just sen miettiminen myös graafisessa suunnittelussa, että siinä on sellanen ”core”, mikä aina säilyy, ja tuottaa hemmetisti arvoa, on se pikselileveli, tai mikä tahansa, ja se säilyy, mut mihin sitä sovelletaan… Vielä pakko heittää – ”kaikki peliin kerralla” – niin ne suunnat mihin oikeestaan mikä tahansa suunnittelu liikkuu, sen ”perus läpät” silleen, mitä yleensä kannattaa miettiä, on että lisätään muutama funktio tälleen… Mietitään pikseliä jossain, ja lisätään siihen Aika, niin sit alkaa tulla jotain, se niinku liikkuu ja syntyy narratiiveja sitä kautta, ja lisätään Sosiaalinen ulottuvuus, niin siinä on ihmiset mukana, jonka jälkeen siinä tulee yhtäkkiä ihan erilaisia tulkintoja sille miten tällä voi vaikuttaa yhteisöihin, yksilöihin, yhteiskuntaan… Sit lisätään vielä Paikka, eli miten se liittyy ympäristöön, fyysiseen todellisuuteen. Kolme tällasta perinnettä mitä voidaan soveltaa niinku mihin tahansa suunnitteluun yleisesti ottaen… Sitä kautta voi hahmottaa että nää on ne suunnat, miten tällanen tarkastelun viitekehys… TEEMU: Niin sitä kautta pystyy kunkin suunnittelijaidentiteettiä yrittää paikallistaa… Missä sitä on… Ei varmaan löydy enää nimikettä silleen että… Mut jossain siinä akselien välissä, tai todennäköisesti on monessa eri kohtaa samaan aikaan… VILLE: Ja eri duunit voi vetää eri juttuihin… Siellä eri ulottuvuuksilla… (~4 sekuntia puheensorinaa) JOHANNES: Nyt tuli jo nelkyt minuuttia täyteen, että jos vielä… TEEMU: Nelkyt? JOHANNES: Joo nelkyt! Jos tehdään vielä joku yhteenveto, esimerkiks ”missä näette itsenne viiden vuoden kuluttua” tyyppisesti… Jos mä kysyn siltä ennustajalta samaa niin nähdään kumpi piti paremmin paikkansa… (~3 sekuntia puheensorinaa) TEEMU: Siis se, mikä on tietyllä tavalla varmaa on jonkin näkönen pysyvyys, että vaikka moni ennustaa… Siis on isoja myllerryksiä käynnissä, sosiaalista ja kulttuurista ja taloudellista ja muuta, mutta kuitenkin… Hommat jatkuu aika lailla saman suuntaisesti… Että siellä ei hirveesti välttämättä oo niitä muutoksia, vaikka visioidaan että mennään johonkin… Ne perustoiminnot, jotka kuitenkin
241
määrittelee sitä omaa tekemistä ja olemista, tulee olemaan samat viiden vuoden päästä. Tän kysymyksen vois asettaa toisin, että se vois olla viidentoista vuoden päästä tai viidenkymmenen vuoden päästä, ja siellä on kuitenkin ytimessä ne samat asiat… Tullaan yhteen, tehdään duunia, halutaan olla ihmisten kanssa tekemisissä, se säilyy… Että ei siinä kauheesti loppujen lopuks mikään muutu. Välineet ja työkalut, ehkä kommunikointikeinot ja muut tulee muuttumaan, mut perushommat pysyy… JOHANNES: Se on kiinnostavaa miten ”työn” kautta ajautuu keskustelussa aina johonkin ihan muuhun, tavallaan ”haaveisiin”, miten järjestää yksityiselämänsä, missä asuu, kierrättääkö jätteensä, kaikkiin tommosiin asioihin, jotenkin ne on kaikki kytketty yhteen silleen ”sommitelmallisesti”, ehkä se just myös estää asioita muuttumasta, että on tällanen, ehkä näennäinen, tasapaino, että on näitä perusasioita… NIKLAS: Niin niin, mutta just koska on näitä perusasioita, että on ihmisiä jotka tekee asioita yhdessä, mut mä näkisin että laajemmin voidaan vaikka tehdä pieniä asioita yhdessä, tai yhteisöt… JOHANNES: Että ne virtualisoituu kans? NIKLAS: Ne virtualisoituu ja tekeminen myös monimuotoistuu silleen että tekee jatkuvasti enemmän ja erilaisten ihmisten kanssa, sen sijan että tekis vain graafikkojen kesken jotain tilaajan teettämää työtä, millon siihen liittyy kokoajan enemmän ihmisiä… TIMO: Ehkä tosta jatkaen, niinku tavallaan ”sisällön” tai ”omistajuuden” kautta, että ehkä mielellään ite kulkis, tai tekis enemmän niitä ”itsestään lähtöisiä” tai jostain ryhmästä lähtöisiä duuneja, niin että ei tekis niin paljon asiakaslähtöistä, vaan tuottais itse sitä sisältöä… JOHANNES: Haluuks Ville vielä sanoa ”viimeiset sanat”? VILLE: Kyl mä luulen että… Mä veikkaan että ”merkitys”, eli se mikä on oman duunin keskiössä, niin sitä kokoajan miettii uusiks ja määrittelee mikä on ”merkityksellistä”, mä veikkaan että se on se juttu mikä muuttuu… Varmaan muut hommat pysyy siinä… Ehkä se on about samaa duunia. Mut että miks sitä tekee, niin mä ainakin toivon että se kokoajan pystyis muuttumaan ja kehittymään, ja luulis kyllä et vähemmän än äs tulee sellasia duuneja mitkä tulee tilattuna jostain, että ”voit sä tehdä jotain nyt”, vaan enemmän sitä mistä sä koet itse merkitystä, mihin pitäis lähtee viemään jotain… JOHANNES: Sehän on ”dynaaminen kenttä”… Hmm, joo. Tästä ei ehkä tullut nyt enää hyvä loppu, mä leikkaan tän mun lauseen veke. Mut kiitos. Tää oli arvokas lisä tähän kokonaisuuteen!
242
16. Maanantaina iIltapäivällä, 16. syyskuuta, olutravintola Teerenpelissä Kampissa. Keskusteluun osallistui Aalto yliopiston markkinoinnin laitoksen tutkija ja tohtoriohjelman opiskelija Joel Hietanen.
JOHANNES: että me ”taistellaan tylsyyttä vastaan”, niinku Nuorisoasiainkeskuksen iskulause sanoo… JOEL: Mun mielestä siinä on vaan väärin ymmärretty… Just niinku tää Henri Myöhäsen gradu, itseasiassa se teki videon siitä kans, mä voisin laittaa linkin jäbälle, se on ihan kiinnostava… Ei se oo täydellinen, mut siinä on aika hyviä pointteja. Varsinkin ottaen huomioon että se on gradu… Niin siin on se yks outcome että me ymmärretään ihan väärin se, mikä ei ole tylsää, koska jos elämä on jatkuvaa ”peak experiencejen hunttaamista”, jota kaikki mediat yrittää replikoida, niin kun se on se ”normaali” kokemus, niin se peak experience muuttuu banaaliks. JOHANNES: Tänään vissiin tuli kauppohin GTA vitonen. JOEL: No siinä on taas uudet peak experiencet. Mä en oo hirveen ”pelityyppi”… JOHANNES: Mä katoin sen teidän paint ball -videon… JOEL: Vittu, ei sitä saa enää kattoo! Se on eka juttu mitä me koskaan tehtiin, kakstuhat kahdeksan! Herra jumala se on vanha ja paska. Sun pitäis kattoo se meidän tän vuoden mis on palavii ristejä ja... JOHANNES: Hehe. Niin, siis tottakai varmaan tollaset tyyliseikat kehittyy nopeesti ja silleen… Eihän tos ollut silleen spektaakkelia hirveesti, mutta siinä oli mun mielestä paljon yhtymäkohtia esimerkiks meidän ammattiin… Jotenkin tuntu että kaikki tässä oikeestaan pyörii samojen juttujen ympärillä. Tai ehkä siinä just heräs kysymys, että onks kaikessa merkityksen etsimisessä kysymys vaan siitä miten ite löytää paikkansa jossain, minkä sisällä rakentaa jotain privaatteja merkityksiä… JOEL: Just näin… JOHANNES: Mut keskustelin tossa just joidenkin kolleegojen kanssa myös siitä että graafikot yleensä ajattelee että on joku toimeksanto, sit raamit, sit sitä voi rajata vaikka omatoimisesti pienemmäks, niin siitä tulee pelinä kiinnostavampi, siitä alkaa löytää ite jotain merkitystä, mutta onks tavallaan kaikki vaan sellasta ”pelleilyä”?
243
JOEL: No, se on mun näkemys, pretty much. Varsinkin tää akateeminen. Täähän vasta pelleilyä onkin. Journaalien julkaiseminen ja vastaava. Tää alahan toimii esimerkiks meillä, tää CCT-ala, niin sehän toimii periaatteessa niin… Sanotaan, maailmassa on ehkä viissataa ihmistä jotka tekee tätä juttua, suurin piirtein, ja ehkä kakssataa niistä osaa kirjottaa hyvin ja tekee mielenkiintosii juttuja. Näitä juttuja julkaistaa vuodessa ehkä noin nelkyt. Mut se tarkottaa että siellä on kakssataa ihmistä jotka osaa tehdä hyvii juttuja. Nelkyt julkaistaan. Sen jälkeen se on pelkkää politiikkaa. Sen jälkeen kilpaillaan kenen ideat saa, tai kuka pystyy suhmuroimaan ja nussimaan ittensä johonkin… Ihan skitsofreenistähän tää on, ihan täysin. JOHANNES: Onks siinä taustalla mitään pragmatiikaa, vai ajatellaaks sitä jotenkin ”puhtaana tutkimustyönä”, että sitä ei tarvii pystyä soveltamaan… JOEL: Me ajatellaan enemmän tota vitsinä. (hekotusta) JOEL: Huonona vitsinä. Mut kun ei viitsis mennä normiduuneihin. JOHANNES: Niin. JOEL: On se varmaan… Ei se oo pelkästään noin kyynistä. Kai jokainen ainakin leikittelee mielessään että olis joku juttu minkä oikeesti haluukin sanoa siinä. Ehkä se muistuttaa jotain fetissiä, että sä jaksat… JOHANNES: Niin, mä katoin kans sen teidän [videon], missä puhuttiin ”unelmien fetissoimisesta” ja sankarinarratiiveista… JOEL: Kuluttajatutkimuksessa on paljon julkaistu just noista sankarinarratiiveista, haastatellaan ihmisiä ja miten ne rationalisoi että ”nää on vitun hyvii päätöksiä mitä mä oon tehnyt elämäni aikana” ja ”sain potkut, but it was meant to be…”, ”pitikin olla elämänmuutoksen aika”… JOHANNES: Onhan tos paljon silleen tosi suoraviivaista demystifiointia… Yks mun kaveri, joka toimii taidemaailmas, sano että se on lukenut jonkin verran CCT:tä ja ollut sillai ”fuck, miten te voitte tietää miten mä perustelen ittelleni näitä valintoja!” JOEL: Mua yleensä ahdistaa että ne on niin paskoja ne jutut! Siel on muutama valopilkku siellä sun täällä, mut… Mark Tadajewski, joka on mun suuri idoli, nuori jäbä, historoitsija, niin se sano että CCT – vaikka väitetään että me ollaan kriittisiä, niin kriittinen tarkottaa vaan että ”ei olla kvantitatiivisia” – mut se sano että ei se oo mitää kriittisyyttä, niinku se kirjotti aikanaan, ”we just do happy marketing”. Vähän laskuvarjohyppyä, vähän lumilautailua, ei siinä oteta kantaa
244
mihinkään. Vaan tällasta deskriptiivistä etnografiaa aika paljon. Siitä mä oon vähän eri mieltä. Mun mielestä rehellinen tutkija valitsee puolensa, on jollain tavalla rehellinen sen suhteen minkä puolen valitsee. JOHANNES: Tota joo. Mua alko kiinnostaa kans että voisinko mä tehdä tästä etnografisen tutkimuksen, tästä aineistosta. Koska tää on mahdollisimman suoraan litteroitua tekstiä, niin tässä ei oo mun omaa asennetta tai mun ajatuksia mukana muuta kuin ehkä kysymyksenasettelussa… JOEL: Otetaan… Mun pitää lukee se sun data. Ja jos se on sellanen, että siinä näyttäis olevan hohtoo, niinku mä en jäbän jutuista yhtään epäile etteikö siitä löytyis, jos siin on hohtoo niin mä voin kirjottaa sun kaa sen. Jos sä haluut. JOHANNES: Niin… Mä en oo vielä päättänyt mitä mä sillä haluun tehdä. Onks tää romaani, ja tavallaan jo valmis? Mä ajattelen jotain Kenneth Goldsmithiä, jolla on sellanen “Uncreativity as Creative Practice” -ajatus, että tavallaan mitä vähemmän tekee tekstillä sen parempi se on. Se on litteroinut jotain säätiedotuksia ja julkassut niitä niinku ”käsitteelisinä runoina” tai jotain… Yks olis tietty jos mä tekisin tästä mun oman gradun. Toisaalta mä en jaksais suorittaa yhtään kurssia enää siellä Aallossa. Ehkä jossain olis koulu missä sais tehdä pelkästään gradun, esimerkiks se Sandberg, mihin mä hain viime vuonna ilman projektisuunnitelmaa, niin ehkä mä voisin hakea sinne ens keväänä uudestaan koska mul olis täs projektisuunnitelma jo suht valmis… Sit toisaalta, voishan tällä olla jotain muutakin käyttöä… Mut ehkä tää ei kiinnosta muita kuin alalla toimivia… JOEL: Mut sen takii sä oot kiinnostunut koska siinä on jänniteitä, siinä on paradokseja. Noi on niitä mistä ammennetaan nää jutut, tai etnografia. Varsinkin jos ne on sellasii mistä kukaan muu ei oo kauheesti kirjotellut ikinä, niin totta helvetissä siitä kannattaa kirjottaa. JOHANNES: Mikä etnografian päämäärä on? Onks se jotenkin kertoa… JOEL: Se sitoo eri koulukuntia… Etnografia on vittumainen konsepti kun siihen on niin paljon erilaisia lähestymistapoja. Mulla on ehkä se kaikista poststrukturalistisin ja radikaalein, Deleuzen ja vastaavien kautta, mut sit on sellasii hyvin klassisia etnografisteja, jotka on melkein jopa ”realistisia”, ne on just näitä, että kirjotetaan joku deskriptio jostain kuluttajakulttuurista ottamatta oikeastaan mitään kantaa siihen, eikä siitä saa oikein meitään, mut ”näin se nyt oli, ja that’s it.” Sit siinä välissä on kaikennäköistä. Ehkä se jakolinja on siinä miten suhtautuu omaan rooliinsa siinä. Radikaalimmat tuppaa
245
kertomaan jostain ideologioistaan tai markkinapaikkojen skitsofrenioista, kuinka sekaisin kaikki on, ja kuinka sekaisin myös Minä Itse olen… Ja sit nää vanhemman koulukunnan tyypit kirjottaa aika neutraaleja tekstejä… JOHANNES: Se mihin mä oon törmännyt, tavallaan joka suunnasta, on se että ensinnäkin graafinen suunnittelu on ”identiteettiharha”, että on joku koulutus, jonka vuoks me kuvitellaan että kaikki mitä me tehdään on ”graafista suunnittelua”, ja sit toisaalta monet on samaa mieltä että graafinen suunnittelu on vaan ”työkalu”, ja kysymys siitä ”voiks graafisella suunnittelulla muttaa maailmaa” on sama kuin kysyis ”voiks Photoshopilla muuttaa maailmaa”? Ja jatkokysymys on sit tietty mitä suunnittelija valitsee tehdä, mihin ne uskoo… Ja siitä se jakautuu kans kahtia, että jotkut ajattelee että on joku sosiaalinen vastuu, ja toiset ajattelee että on vaan uusliberalismin hengessä taloudellinen tehtävä kasvattaa bruttokansantuotetta, mikä sit valuu alas myös köyhille ja maailma pelastuu… JOEL: Onks joku oikeesti tota mieltä? Ilmeisesti! JOHANNES: Ilmeisesti tosi moni. JOEL: Toi on jotenkin niin Saul Schubakia. JOHANNES: Mut must tuntuu että se perustuu siihen että sitä kysymystä ei koskaan kysytä. Se jää aina piiloon. Koska perhe. Tai mikä ikinä tilanne. Että pitää vaan tehdä vitusti duunia ja menestyä. JOEL: Niin, se on varmaan annettu, vanhemmilta tai vastaavaa… Annettu tämä tietty ikkuna maailmaan, että… Niinku tää mun kaveri, se sai just lapsen, niin sen ensisijainen päämäärä on opettaa sen lasta käyttämään netissä American Expressiä ennen kuin se oppii kävelemään. JOHANNES: Heh. Joo. Sit me ollaan kans puhuttu mitä vois olla ”radikaali suunnittelu”. Tai ”kriittinen suunnittelu”, mut se tuntuu töksähtävän aika nopeesti siihen että kritiikki ei oikeestaan kannusta sinänsä mihinkään muutokseen… ”Radikaali” ehkä olettais, että sen ristiriidan tuolta puolen pitäis tarjoutua jotain uusia näkymiä… JOEL: Tuol IDBM:llä on yks tosi nasta tyttö, joka tekee ”design anarkiasta” semmosta väitöskirjaa… Sil on jotain keissejä missä on määritelty, että tässä on tehnyt jotain ihan uutta… Mä en ihan tiiä missä se on tällä hetkellä… Sellasta, Derridaa kai lähinnä… (~5 sekuntia taustahälyä, vanhaa diskomusiikkia) JOHANNES: Sain just Amazonista Lyotardin ”Libidinal Economyn”, en oo vielä ehtinyt alottaa, mut avasin sen summittaisesti, niin eka lause mikä tuli vastaan oli ”Defecation is not natural, but miraculous”.
246
JOEL: Heh. Alkaa hyvin. Ajankuluks luin Baudrillardin, en sitä kuuluisinta, vaan sen vähemmän, ”For a Critique of the Political Economy of the Sign”… Harvoin fanitan ketään, mut must tuli pikku Baudrillardilainen! Ihan mahtavaa kamaa. Sil ei ollut mitään estoja vittu kirjottaa miten sen mielestä maailma makaa. Siin ei paljon pyydellä anteeks. JOHANNES: Mä rupesin lukemaan teatteriteoriaa, niinku ”postdraamallinen teatteri”, ja huomasin että se on yllättävän lähellä just sitä mistä mä oon ite kiinnostunut, ja mihin mun mielestä tätä vitun ”graafista suunnitteluakin” vois viedä… JOEL: Mä en tiiä siitä mittää… JOHANNES: Siinäkin pohjataan aika paljon Deleuzeen, poststrukturalismiin, Judith Butlerin performatiivisuuden ideaan. Kaikki pitää pystyä dekonstruoimaan, kaikki valta-asemat. Tavallaan se, että ymmärtää ettei asioiden alkuperällä oo väliä, vaan ne on olemassa koska niitä ”ylläpidetään” toistojen kautta, ja sama pätee ihmiseen itseensä, niin se jotenkin samaan aikaan vapauttaa ihmisen sellasesta minuuden loukusta, mut kytkee vielä välttämättömämmin asiat yhteen silleen vastuullisuuksien verkostostoks. Ja että pelkistävistä tulkinnoista pitäis siirtyä sellaseen hajaantuneen havainnon ja alitajunnan virtojen hyväksymiseen… JOEL: Ymmärretään että illuusio on todellisuus itse… JOHANNES: Ei luoda pikkuporvarillisia illuusiota jostain ”todesta”, vaan aiheutetaan välittömiä tilanteita, jossa yleisö joutuu kohtaamaan itsensä… Ehkä just ”esitystaide” on tarpeeks laaja viitekehys että siihen mahtuu myös videografia, dokumenttiteatteri, kaikenlaiset kiistanalaiset asiat, mut silleen erotettuna jotain selkeestä ”agendasta”, että se esityksen totuus on aina laajempi kuin joku teesi tai ideologia… Mut se on än äs ”synteesitöntä”, koska se jättää tulkinnan auki ja nimenomaan pakottaa katsojan ymmärtämään että sen *pitää* jäädä auki. Jotenkin tuntuu että esitystaiteessa on kaikki ne asiat mitä mä oon haaveillut että mä pääsisin tekemään graafikkona… Eli vois ajatella että mä oon vaan valinnut ihan väärän tien alun alkaen, ehkä… JOEL: Se yhdistävä piste on kohtaaminen, it’s an encounter, se ei oo passiivista datan lukemista tai vastaanottamista, vaan… Siihen se perustuu koko deleuzeläinen ajattelu, että siihen asti kaikki oli kirjottanut että miettiminen ja ajattelu on jotenkin harmoniassa, ja tulee automaationa, ja sinä-subjekti, individualistinen subjekti, tekee päätöksiä jotka tulee jotenkin luonnostaan, ja Deleuze kirjottaa että vittu se on väkivaltaista! Kaikki ajattelu on väkivaltaa. Itsemurhaa. Itsetuhoa. Kaikki on kohtaamista. Disruptive. Jyräävää kohtaamista.
247
JOHANNES: Mä oon yrittänyt ton viime viikonlopun kokemusten jälkeen miettiä sitä eron ja toiston tematiikkaa… Mulla oli nimittäin aika voimakas kokemus siitä, että se mitä vois kutsua ”minuudeks” pilkkoutu sellasiks paloiks, joista mä pystyis selkeesti erottamaan, että se mitä mä oon luullut enemmän tai vähemmän muuttumattomaks, onkin tietty toistojen kautta syntynyt ja ylläpidetty strategia, ”performatiivi”, jonka avulla mä oon tottunut muodostamaan suhteita muihin ihmisiin, mutta että se ei millään lailla ole se kaikista kannattavin strategia, ja yhtäkkiä mulla on avoinna iso rekisteri kaikenlaisia rinnakkaisia ja toisiaan täydentäviä vaihtoehtoisia tapoja kohdata muut ihmiset, ja mun tarvii vaan valita joku… JOEL: Joo! Helvetin hyvä tapa sanoo toi, itseasiassa… Mä varmaan lainaan tota joskus! ”Hyvä ystäväni Johanneskin kerran mainitsi näin, että…” JOHANNES: Että just se ”keskeisperspektiivin”, tai Subjekti-position purkaminen osaks kollektiivista ymmärrystä jostain tilanteesta auttaa kaikenkaikkiaan eteenpäin paljon tehokkaammin… JOEL: Näinhän se on. Ja kyl se vituttaa mua edelleen että jotkut on vaan niin ylivoimaisia. ”Difference and Repetition” oli sen vitun väitöskirja. Jotkut painii vähän eri sarjassa. JOHANNES: Mä luin just jonkun artikkelin ”Teoriasta”, se tais olla sellases lehdes ku n+1, missä puhuttiin siitä että miks ei näitä oikeesti suuria ajattelijoita oo enää, ei oo enää derridoita tai deleuzeja, vaan paljon kevyempiä, zizekejä ja hHardteja ja negrejä… JOEL: Onks se liian synkistelevää sanoa että kaikki on jo sanottu? JOHANNES: Öö. Mun mielestä se kyl ei oo noin. Mut, joo… Mua alko kyl kiinnostaa kans Manuel De Landa… Muistaakseni broidi oli kans lukenut sen ”A Thousand Years of Non Linear History”… Nojoo. Mä nyt oon ihan Deleuzepäissäni täl hetkellä, ehkä tää on joku vaihe… JOEL: Se yksinkertaistaa kans Deleuzia niin perkeleesti, että kaikki pystyy lukemaan sitä. Se tekee monta hyvää asiaa mut monta mistä mä oon todella eri mieltä. JOHANNES: Se on kyl hauskaa ku Deleuzin ja Guattarin tyyli on niin erottuva ja tarttuva ja sit on kokonainen leegio tyyppejä jotka matkii sitä tyyliä ja paahtaa menemään, tuntuu jotenkin että se on enemmän silleen mantraa kuin teoriaa… Tai se on niinku meemi itsessään. Se on sellanen oma skene missä selkeesti tietyt ihmiset haluu olla. Ja sit se on niin ihana sanoo se nimi. Delöös. Dö-lööz… Yks mun kaveri kutsuu poststrukturalismia ”ylemmyydentuntokoneeks”. Että jotkut ihmiset käyttää sitä silleen välineenä tuntea ittensä toisia paremmiks.
248
JOEL: Joo. Se on varmaan ihan totta! Mutta Deleuze on itsekin leikittelevä. Ja itseironinen. Se muun muassa kirjottaa siinä ”A Thousand Plateaus”:issa, siinä tapahtuu platoninen vuoropuhelu, ja yksi hahmo on ”Professor-Challenger”… Niin tuskin on epäselvää että se tarkottaa itteään. JOHANNES: Tulee mieleen [Albert] Camus’n ”Putoaminen” missä se kertoja kutsuu itseään ”Katumuksentekijä-Tuomariks”… Ehkä me ollaan siitä päästy jo yli, että olis joku Tuomarin mahdollisuus… JOEL: Sitten akateemisesta näkökulmasta oikeesti uusien ideoiden tuottaminen on käytännössä kiellettyä. Se mitä angloamerikkalaisessa skitsifrenisessä julkaisemismaailmassa… Mä juttelin Andrew Spicerin kanssa, se on aika tunnettu jäbä näissä organisaatioteoriajutuissa, mä kysyin siltä ”mikä on sun jutuista paras”, ihan läpällä, se sano että ”ei, että ne on kaikki ihan paskaa, mä oon pelkästään hirveessä tenurerunkutuksessa, ei mul oo yhtään hyvää juttua”. Jos sul on oikeesti uusia ideoita niin ei kukaan julkaisekaan niitä. Se ei kuulu siihen peliin. Ehkä se on parempi jossain taidemaailmassa. Missä on vähän oletuksenakin että saa… Niinku mun munkkikaveri Taake sanois, vähän kärjistäen, että jokaises artikkelissa puhutaan ainaoastaan että ”mikä on tää gäppi minkä sä täytät”. Mistä toi gäppi sana tulee, se tulee modernistisesta progressiivisesta maailmankuvasta joka olettaa että tieto voi olla täydellinen jossain, täytät gäpin… JOHANNES: Niin niin, että kartassa on ”valkoisia kohtia” jotka voi täyttää… JOEL: Ei se tarkota yhtään mitään. (~4 sekuntia taustahälinää, Shirley Bassey: ”Light My Fire”) JOEL: Mä voisin hakee toisen oluen. Tuoks mä sullekin? JOHANNES: Mul on vielä kiitos. Ja mä en oo oikeastaan edes varma haluunks mä juoda… JOEL: Mä tuon sulle varastoon. (~4 min 30 sekuntia puheensorinaa, musiikkia, lopuksi kilinää, kolinaa) JOEL: Tää nostattaa aika hyviä kysymyksiä, kun periaatteessa kaikki on aika naurettavaa. Onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin kyynisyys? JOHANNES: Mä oon halunnut… Ikäänkuin hakea jotain sen takaa. Mun mielestä se, että hyväksyy että on kyse ”pelistä” ei välttämättä johda suoraan, tai ainakaan pääty siihen, että olis pakko hyväksyä kyynisyys jonain ratkaisuna kaikkeen. Kyynisyys on tavallaan just se helpoin strategia, missä päättää että tähän tää pelilauta loppuu, vedetään nuppi täyteen ja lähetään kotiin.
249
JOEL: Toi on hyvin sanottu, se on *liian helppo* strategia. JOHANNES: Mihin mä aina monesti törmään omassa työssä tai kun puhuu kolleegojen kanssa, niin kyynisyys on se silta, millä ylitetään se gäppi omien ajatusten ja sietämättömän tilanteen välillä… Sillon ei joudu kohtaamaan sitä ristiriitaa ikinä. Tuntuu että jätetään vaan tosi paljon kysymyksiä kokonaan käsittelemättä. JOEL: Toi on se ultimate, toi on se kyynisyyden lähde, tollanen ajattelu. Että ”kaikki on perseestä mutta sen pitää säilyä”… JOHANNES: Mut sit mä oon kyllä tavannut myös ihmisiä jotka on sisäistänyt sen pelin virtuaalisuuden vielä syvemmin, esimerkiks just nettitaidejutuissa, tai ylipäänsä jos työskennellään omien tunteiden parissa… Siihen pitää vaan pistää kierroksia lisää, just siks että on kyse pelistä, minkä päämääränä on loppujen lopuks päästä lähelle toisia ihmisiä, päästä ihon alle niin sanotusti… JOEL: Joo. Sen kyynisyyden taakse vois katsoa. Se on jotenkin vaan vähän liian obvious strategia. JOHANNES: Mut se syntyy… Se on jotenkin… Just tossa viikonloppunakin tajus, että aina kun koki jotain syvää, vaikkapa sydämellisiä tunteita, niin ne oli pakko heti kääntää itseironiseks kielipeliks, koska se kokemus itsessään tuntu jotenkin liian ”paljaalta” ja ”haavoittuvaiselta”, koska kaikki aidosti positiivinen kuulostaa väistämättä hirveen banaalilta kun sen sanoo ääneen. Ja se banaalius on jotain mitä on oppinut häpeemään sosiaalisesti… JOEL: Totta. Ja sit se suurin vihollinen tällaselle ”puhtaalle fenomenologiselle kokemukselle”, niin vittu, teeppä siitä tutkimus, sen jälkeen sä ite tunnistat kuinka banaali tää tunnekokemus on. Sä tunnistat itsesi sanovan just niitä lauseita, jotka kuulostaa kaikista naurettavimmilta. Meil on suunnitelma kirjottaa paperi sen John Schoutenin kaa tästä. Sen nimeks tulee ”The Etnographer’s Group Therapy”. Miten me ollaan kaikki muserrettu meidän omat kokemukset. Mutta totta, sekin pitäis ehkä kirjottaa siten, että kyynisyys ei välttämättä oo se outcome… JOHANNES: Jos kyynisyyden vastavoima on jonkunlainen ”vilpittömyys”, niin se ehkä just perustuu siihen että ei haeta jatkuvasti joka asialle jotain vastaefektiä, jotain detachmentia, tai että ”sanomalla näin mä oon oikeesti päinvastaista mieltä”. Mä oon myös tajunnut miten musta on tuntunut vaikeelta nimenomaan sanoa vilpittömästi muille miltä musta tuntuu joku asia, koska mä oon ollut siinä pelossa että mun ”kriittinen katse” saattaa mitätöidä jonkun toisen ihmisen ”merkityksenannon”, ja että siks mun pitäis suojella ympäröivää maailmaa itseltäni, mikä varmaan on todella omnipotenttisuusharha,
250
koska se olettaa, että mun tulkinta aina olis niin musertavan oikea ja muiden niin perinpohjaisen väärä… Mikä on tietenkin vitun typerä oletus kaikenkaikkiaan! JOEL: Toi palaa just siihen, miten mä oon just omissa tutkimusprojekteissa hiffannut, esimerkiks jo siinä paint ball -videossa. Se mitä se tutkimusote tekee kokemukselle on, että kun ennen ironisesti sanoi että ”me pelataa jotain typerää sottapalloa”, sillon kun mä pelasin oikeesti peinttii, mut sit kun mä tein sen tutkimuksen mä totesin että tää tosiaan on ”typerää sottapalloa”. Eli se ironia poistuu siitä ironisesta kommentista. Tai vitsikkyys. Välittömyys… Sen jälkeen se alkaa oikeesti tuntua naurettavalta. JOHANNES: Mutta eiks se just sillon vasta aukea se mahdollisuus että se ei ole enää naurettavaa? JOEL: Ehkä just pitäis päästä sen taakse. Päästä sen ”ei vittu” -fiiliksen taakse. Mut mitä siellä on? JOHANNES: Eiks se oo nimenomaan just se kokemus? JOEL: Mut näiden tutkimusten ongelma on että sitä muuttuu automaattisesti just analyyttiseks… Ja kun sä romahdat siihen moodiin, niin se ei oo enää omasta päätöksestä kiinni pääseekö takaisin siihen alkuperäiseen kokemukseen… Siihen analyyttiseen moodiin jää. JOHANNES: Mut onhan tossa harrastuksessa esimerkiks joku pieni fyysisen kivun riski, tai muut motivoivat tekijät, yhteistyö tiimin kesken, tai jo pelkkä voittamisen halu. Sun ruumis on välittömästi läsnä ja uhattuna… JOEL: Ei se sitä niinku totaalisesti poista. Mutta sellanen, miten nyt sanois, ”vittumainen epäilys” siitä koko hommasta jää ikuisiks ajoiks. JOHANNES: Mä voisin kyllä kuvitella että esimerkiks nykytanssista on kirjotettu paljon siitä lähtökohdasta että ”siinä ihminen sätkii”… Mutta että se on jotenkin kaikista beisikein taso. Se ei oikeestaan edes liity siihen mitä tanssi oikeesti on. JOEL: Tää konkretisoitu jotenkin, tää distantiation, kun tehtiin se dubstepjuttu. Kun Desto sano että ”ei täs oo enää mitään siistiä”, sen jälkeen ku se oli siis mukana siinä, niin kaikki mitä se miettii on disecting. Vittu ihmismieli on näin perseestä. Sä menetät sen fenomenologisen ”flowtilan”, tai mikä nyt onkaan, ja kun sä menetät sen, sitä ei saa enää takas. JOHANNES: Kyl mäkin muistan siltä ajalta kun mä tein musiikkia, että mä erottelin mielessäni kaiken musan mitä mä kuulin, silleen raitoihin, että ahaa tos hihatissa on nyt tollanen vähän tunkkanen saundi…
251
JOEL: Kiva ringmodulaattori! JOHANNES: Mut ei se oikeestaan pilannut mulla sitä kokemusta. Se vaan toi siihen sellasen, vähän neuroottisen ehkä, lisätason, minkä kautta sitä luki… JOEL: Ja tästä kaikestahan me päästään kiittämään ennen kaikkea Aristotelesta! Sehän se ensimmäisenä silpo kokemuksen osiinsa saatana. Vitun mulkero kreikkalaiset tuotti länsimaalaisen ajattelutavan… JOHANNES: Hmm… Mä en ehkä yleisesti ottaen oo ihminen joka puhuis meditaatiosta, koska must tuntuu ettei mulla oo mitään hyvää sanottavaa siitä, mut ehkä siinä on jotain järkeä että luovutaan hetkeks järkeilystä… JOEL: Tää on tietenkin myös hyvin deleuzeläinen juttu. ”Nonsense is also a very important characteristic of sense”. Elämästä vain pieni promille on järkeä, jos sekään… Me vaan rakennetaan maailmamme sen näköseks, että siinä muka olis järkeä, mutta… Järki on sellanen tuutulaulu, mitä me lauletaan itellemme. JOHANNES: Se mikä näissä teksteissä, tai siis keskusteluissa, on osottautunut tosi kiinnostavaks mun mielestä on se miten niiden yhteissumma on niin älyttömän paljon suurempi kuin mikään niistä yksittäisistä puheenvuoroista. Siinä syntyy sellanen ihan todellinen rhizomaattinen vaikutelma, että joka repliikistä lähtee sellasia ”paon viivoja”, mitä mä en pysty enkä edes halua mitenkään katkaista ja pakottaa jokskin mun omaks tulkinnaks. JOEL: Tottakai se on ajatustyökalu, minkä kautta tekee niitä. Mutta se kun miettii jotain kokemusta, tiedollista kokemusta, dataa tai vastaa, miettii rhizomaattiseks, niin mä väitän naiivisti että siitä on mahdollisuus saada ihan uusia fiiliksiä siitä asiasta. On se ihan hyödyllinen konsepti. Suurin osa ihmisistähän ajattelee että se on niinkuin peili. Tai ikkuna. JOHANNES: Mä puhuin yhen toimittajan kanssa, joka sano että ei se yleensä ikinä nauhoita keskusteluja, että se pystyy ihan hyvin muistiinpanojen avulla jäsentämään… Mut siinä on just se älyttömän suuri ero, että yrittääks muistaa, vai nauhottaaks jotain, koska muisti on vaan vitun petollinen. Mä oon huomannut ite miten jo kymmenen sekuntia on liikaa, että mä saisin joka sanan just niinkuin se oli, vaan mun oma havainto ja tulkinta alkaa muttaa sitä syntaksia jo siinä lauseen rakenteen tasolla. Yhtäkkii mä oon ohjannut jonkun toisen ajatuksia ihan johonkin eri suntaan. JOEL: Se on jo joku assemblaasio siinä vaiheessa, joo.
252
JOHANNES: Kun taas ”raakamatskussa” on se kiehtova puoli, että se on vielä ihan ”koskematonta”, ja avointa loputtomalle määrälle tulkintoja. Ehkä vähän kuin tositeevee, sä neuvottelet sun oman suhteen siihen sisältöön ja sen kauttaa koet merkitykselliseks sen mitä sä näät… JOEL: Sitähän se meidän Flow Festival-video kans, mehän kritisoidaan siinä sellasta tutkijaparia kuin Rose & Wood, joka teki tositeeveestä paperin, kakstuhat viis, joka on hyvä paperi… JOHANNES: Mä oon tainnut lukeakin sen! JOEL: Ne sano siinä paperissa että ei ole mitään todellisuutta, fine, mutta jokainen ihminen neuvottelee itselleen sopivan autenttisuuskokemuksen. Mikä pitää sisällä sen oletuksen että me halutaan jonkunlaista autenttista kokemusta, joka meidän pitää ratkaista. Ja siinä meidän Flow-videossa me halutaan osoittaa, että ”kattokaa nyt ympärillenne”, ei tässä mitään autenttisuutta haeta, tässä ollaan keskellä skitsofrenistä sekopäistä humalatilaa, palvomassa sitä että sitä ei ole ikinä ollutkaan… JOHANNES: Niin mut se neuvottelu siinä on just se ainoa autenttisuus itsessään… Esimerkiks kun mä yritin määritellä mun pukeutumistyyliä mun kavereille, niin mä väitin että mä sovellan tällasta ”siviilikyttäasua”, koska tää maastotakki-värikkäät-lenkkarit-kombo on vaan se kaikista tyypillisin ja kliseisin hipstervaatetus mitä voi kuvitella, eli tavallaan näkymöttämyysasu, mä pukeudun puhtaaseen ”trooppiin”, eli mä oon poistanut siitä sen haaveen olla ”autenttinen”, mä oon siis myös saanut suuren osan mun vaatteista, mä en oo ite tavallaan hankkinut niitä, mikä on tietenkin ihan valetta, tottakai mä oon just valinnut, mutta! Just tässä kaikessa ”selittelyssä” on se paradoksi, että mä yritän livistää siitä nimenomaisesta tilanteesta, eli että mun selitykset itsessään on se työkalu, millä mä nostan itteni hiuksista, ja saavutan jonkunlaisen ”aitouden epäaitoudessa” -kokemuksen… JOEL: Mikä on just sitä mistä Arsel & Thompson kirjottaa. Se on sitä ”demytologisointia”. Mikä on käytännössä sama asia kuin ironia. Sä ironisoit sitä mitä sun pitäis olla olemalla sitä. JOHANNES: Niin. Kyllä. Mut voisko tästä luopua? Eiks tää asenne olis helppo vaan jättää? JOEL: Ehkä tääkin on vaan sitä turhaa kyynisyyttä mitä ei kannattais espoussata, mut joskus tuntuu kyl että elämä olis vitun paljon siistimpää jos olis vaan mennyt amikseen ja raksalle. JOHANNES: Toisaalta. Must tuntuu että joku eri ympäristökään ei riitä sulkemaan tollasia tendenssejä pois. Sanotaan vaikka, että mä oon
253
ollut nyt kolme vuotta Tsto:lla duunissa, mikä on suoraan sanottuna tuntunut aika epä-älylliseltä toiminnalta, me ollaan työskennelty tosi konkreettisten, maanläheisten, ”hands-on” asioiden parissa, ja mä oon yrittänyt parhaani mukaan ”sovittaa” itseni siihen. Mutta se just alkaa ahdistaa. Musta tuntuu että mä voin miljoona kertaa paremmin jos mä saan ajaa mun ajatukset täysin umpisolmuun kuin jos mun pitäis vaan suorittaa jotain ruutiinia päivästä toiseen. Sama pätee sosiaalisesti. Aiemmin mä oon pelännyt sitä että mä järkeistän liikaa. Mut mä oon alkanut tajuta, että mä en vaan järkeistä tarpeeks. JOEL: Nois videojutuissa on kyllä se hyvä että se on tietyllä tavalla kans käsityötä. Sä et voi lukee Deleuzea krapulassa, mut sä voit leikkaa videoo krapulassa. Silleen mekaanisesti. Kunhan sulla on ne ideat valmiina, sen jälkeen sä vaan suoritat. JOHANNES: Joo, en mä sitä sano, kyl mä samaan aikaan uskon että käsityössä on jotain tosi vapauttavaa ja terapeuttista… JOEL: Siinä on joku tällanen kehollinen suhde johonkin asiaan… JOHANNES: Niin, toiminnan kautta on vaan pakko katkasta se ajatuslooppi jossain kohtaa, ja siirtyä toimintaan. Sitä ei voi ikäänkuin ikuisesti vaan lykätä sitä päätöstä. JOEL: Jollain tapaa se että kirjottaa näitä papereitä, niin se että pääsee editoimaan filmiä, niin se on hirveen rauhaisaa, sitä voi monta päivää vaan klikkailla menemään. (~3 sekuntia taustahälyä) JOHANNES: Se mitä mä haluisin löytää vielä enemmän olis sellanen ruumiillinen toiminta, läsnäolo, mikä puuttuu täysin tietokoneen ääressä työskennellessä. Joku riski, tai vaarantunne ehkä. Onhan tääkin että me puhutaan kasvotusten askeleen vaarallisempaa kuin tsättäily. Mutta jotenkin vielä konkreettisemmin, mä haluisin että mun ruumis olis pinta mihin muut voi kohdistaa iskuja, tai jotain. (~5 sekuntia taustahälyä) JOEL: No. Yks asia ainakin mikä on varma… Tai en mä tiiä. Olisko tää yks näkökulma… Tai onks tää kyynisyyttä, tai rehellisyyttä, tai jotain kyynisyyden jälkeistä… Kun Tikkanen sano mulle aikanaan, että ”elämä on aika perseestä, mut senkus vaan porskutat eteenpäin!” Tää ehkä kun mä sanon tän… Mut mä luulen että siinä oli enemmän toivoa kuin kyynisyttä. JOHANNES: Kyllähän toi kuulostaa tavallaan Camus’n eksistentialismin johtoajatukselta, että pitää ajatella, että Sisyfos on onnellinen. JOEL: Just niin.
254
JOHANNES: Vierittämässä sitä kiveä, uudestaan ja uudesta, vuoren rinnettä… JOEL: Tai kun Deleuze sanoo että me tarvitaan maailma jolle narritkin voi nauraa. Että ymmärretään että tää on narrien maailma. JOHANNES: Jossain lehtihaastattelussa se sano jotain siihen tyyliin että toimittajilla ja kulttuurihenkilöillä pitäis olla muutakin annettavaa kuin ”palvelijan julkeus ja hovinarrin nauru”… Ehkä mun idealismi ulottuu silleen ”naurettaviin” sfääreihin, mutta tuntuu tärkeeltä pitää siitä silleen kiinni… Että on joku ihanne, joka näyttäytyy hyvänä ja oikeena jostain kuvitteellisesta ”tuhannen vuoden perspektiivistä”, eli menee kaiken yksinkertaisen ja arkisen tuolle puolen… Ehkä siinä on jotenkin sellanen pyrkimys joka ei voi ikinä jäädä kesken… En mä keksi sille parempaakaan nimeä niin ehkä sitä vois sanoo jokskin ”luokkataisteluks” tai ”emansipaatioks”, tai mitä näitä nyt on… JOEL: Sen takii mun kimppuun hyökättiin kun mä olin konffassa Oxfordissa, kun mä käytin Deleuzea, niin yks äijä oli sitä mieltä että Deleuze on todellinen nihilisti ja epähumaani. Se ehkä onkin, jos lukee vaan sen perus ontologian, mutta sen jälkeen, se kysyy miten on mahdollista että me ollaan luovia, miten on mahdollista että meillä on mielikuvitus, miten olis mahdollista luoda maailma mille narritkin voi nauraa… Siinä ei oo mitään epähumaania mun mielestä. JOHANNES: Tiedäksä jotain siitä mitä Deleuze tarkottaa ”kapitalismin kiihdyttämisellä”? Mä oon sen kuullu jossain, mut en oo vielä ehtinyt perehtyä. Franco Berardi kirjotti siitä kans jonkun jutun äsken. Onks se nyt sit sitä että saadaan asiat vierimään niin nopeesti eteenpäin että kone leikkaa kiinni? JOEL: Siltä se kuulostaa… Myös se ranskalainen Bernard Stiegler on kirjottanut siitä että suurin vika kapitalismin vastustamisessa on se, että sä vastustat sitä. Sen pitäis antaa vaan jyrätä eteenpäin niin kyllä se jossain vaiheessa mosahtaa paskaks. Mitä Marxkaan ei aikanaan pystynyt ihan hiffaamaan, minkälainen kameleontti kapitalismi on, että aina kun lötyy ristiriita, tai ongelma tai paradoksi, niin se vaan paranee, koska se pystyy assimiloimaan itseensä sisään sen paradoksin ja tuottaa siihen palveluita ja tuotteita, mitkä ratkaisee sen… JOHANNES: Massatuotetut Anonymous-naamarit… JOEL: Niin, kyllä! Sillon kun mä olin Istanbulis osottamas mieltä mä ostin Anonymous-naamarin. (hekotusta) JOHANNES: Mustakin tuntuu että syy ”miks ihmiset ei kapinoi kokoajan”, miks pitää antaa asioiden mennä niin huonoiks ilman
255
vastustusta, on just se että kurjistuminen tapahtuu niin hitaasti, että siihen ehtii tottua, horisontti katoaa… JOEL: Niin, me päästään just tähän mitä Žižek on toistellut, että on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu… JOHANNES: Joo, toi tais olla kans tossa Helsingin kaupungin Taidemuseon näyttelyn mainoslause tai jotain… JOEL: Simulation, simulation. Žižekistähän on sanottu että aika harva sen juttu on oikeesti alunperin sen. Mut se nyt on just tällanen populääri mäkättäjä. Sit se on niin vihainen Deleuzelle siitä että Deleuze kirjotti ”A Thousand Plateaussissa” että ”there never has been ideology and never will”… Se on huvittavaa lukea sitä niiden ”vuoropuhelua”, kun Žižekkiä vituttaa niin saatanasti kun Deleuze dissaa psykoanalyysiä. JOHANNES: Niin, Žižekillä on molemmat silleen, vanhanvaikainen analyysi ja vanhanaikainen ideologiakäsitys… JOEL: Mä oon kirjottamassa yhtä juttuu kohta autopoiesiksesta, eli itseohjautuvista organisaatioissa, missä ei oo hierarkiaa, eli hierarkia on täysin minimissä. Liittyy tähän prätkäjengiin… Mua vituttaa sosiologisena tutkijana että mä meen sinne ja mä en löydä mistään hierarkiaa sieltä. Siinä ei oo minkäänlaista, mitä on opittu, että totellaan tietystä syystä tai toimitaan tietystä syystä. It’s a fucking assemblage. Siitä puuttuu myös se, että ne määrittelis itsensä sen kautta mitä ne *ei* oo… Ne ei vihaa mitään! JOHANNES: Niin, kuulostaa just sellaselta ”joukkoälyltä” tai ”parvelta”… JOEL: Ainoo mitä ne ehkä ihan vähän vieroksuu on sellanen ”american chopper”, mut ei ne sitäkään, siitäkin ne on silleen että ”kyl ne saa sitä tehdä jos huvittaa.” Ei ne sitäkään vastusta. Jäbä runkkaa hinttivishyy mut ei sekään oo mikään issue. JOHANNES: Toi rimmas. JOEL: Se on Kehäkettu ja Setä Koponen… JOHANNES: Ehkä just siinä miten noita mielenosoituksia Egypti, Syyria, Wallstreetille saakka, niin niitä on luonnehtinut se ettei niillä oo mitään keskushallintoa ja johtohahmoa, päätöksenteko tapahtuu horisontaalisesti, ja lehdistö on ollut vähän pihalla, koska ne on halunnut just osoittaa että joku siellä taustalla on… JOEL: Niin just. Esimerkiks Žižek… Tai [David] Graeber. Jos pitäis joku nykypäivän jättiläinen osoittaa niin ehkä se olis just Graeber. Siitä oli kans joku tutkimus, että ihmiset toteuttaa ihan samanlaista parviälyä kuin linnut sosiaalisessa kanssakäymisessään. Se miten ne
256
tutki lintuja oli että ne laitto kaks kolmasosaa toiseen paikkaan ja yks kolmasosaa toiseen paikkaan, ja se parvi jakautu täsmällisesti niiden fraktioiden mukaan, mut siinä oli tietty systemaattinen vaihdanta, että ne kiersi ne viimeiset paikasta toiseen tietyllä frekvenssillä, ja sit sitä oli verrattu ihmiseen, että ihmisellä on ihan sama laumakäyttäytyminen. JOHANNES: Siinä meidän viikonloppuworkshopin aikana huomas kans kuinka me, viiden hengen porukka, voidaan toimia täydellisesti hierarkiattomasti vuorovaikutuksessa, ei edes niin että äänestettäis, tai olis huoli siitä että ryhmä jakautuu tai organisoituu uudestaan, vaan ainoastaan niin että kokoajan tiedosti miten jokainen päätös syntyy sellasen yhteisymmärryksen myötä kun idea syntyy ja tarttuu muihin ja jos se idea on tarpeeks hyvä niin sit se toteutetaan. JOEL: Mut aina on sellanen hierarkia piilevästi. Aina on valtasuhteiden hierarkia… JOHANNES: Niin. Tottakai. Onhan meillä firmassakin silleen, että vaikka me ollaan paperilla täysin horisontaalinen, niin meillä on kaikilla eri osaaminen ja eri kiinnostuksen aiheet ja eri luonteenpiirteet, mistä syntyy silleen valtasuhteita jotka ohjaa sitä ”organisaatiotasolla”… JOEL: Tästä mä oon niin vittuuntunut siihen prätkäjengiin, koska mä en löydä ees näitä piilotettuja suhteita sieltä. JOHANNES: Käydääks tossa röökillä? JOEL: Me nähdään tosta ikkunasta varmaan. (~12 sekuntia suhinaa) JOEL: Mä olin sen yhen CCT big shotin kans täällä neljä vuotta sitten, mä muistan. Mä käyn täällä tosi harvoin. Istuttiin tossa Lisa Penalozan kanssa, meksikolainen lesbo jenkeistä, ja se joi jokaisen suomalaisen pöydän alle. Vittu mikä nainen! Se joi yheksän Duvelia…Kyse että ”what”. Täytyy tosiaan tsekkaa ne jäbän lähettämät jutut ja miettii jos syntyy resonanssia… JOHANNES: Nyt ainakin näillä näkymin Designmuseo kustantaa tuhat kappaletta noin kolmesataasivuista ”kompendiumia”. JOEL: Aika jees. JOHANNES: Mä oon kyl aika varma että sil tulee olemaan *joku* vaikutus… JOEL: Meneeks se myyntiin? Vai mikä idea? JOHANNES: Noh. Painetaan Virossa, kappalehinta on noin puoltoista euroa, eli todennäköisesti on joku vapaaehtoinen maksu tai jotain… JOEL: Kerro mistä mä voin sit hakee. Hauskaa.
257
JOHANNES: Pikkasen ahdistaa toi aikataulu. Paino halus ton periaatteessa jo täl viikolla. Tai viimeistään ens viikon alussa. JOEL: Se litterointi vasta tyhmää hommaa onkin. Voi jeesus. JOHANNES: Se oikeastaan on myös tosi kiinnostavaa. Siihen liitty tietty aina jotain tulkintaa jo siinä vaiheessa. Ja ylipäänsä on tosi meditatiivista purkaa arkinenkin keskustelu sellasiin viiden sekunnin pätkiin ja siinä oikeesti ehtii ajatella miljoona ajatusta jokaisen lauseen aikana. Välillä musta tuntuu että mä oon tulossa, tai mä oon jo hullu. Mä nään niin vitusti sellasii risteäviä viivoja ja suhteita ja merkityksiä… Myös se miten yhen keskustelun kokonaisnarratiivi saa muotonsa vasta jälkeenpäin. Se on niinku pienosmalli ajantajusta jo sinänsä. Että jälkeenpäin asiat loksahtaa paikalleen niinkuin ne olis olleet vaan kokoajan matkalla kohti jotain ennalta määrättyä päämäärää, vaikka tietenkin siinä tilanteessa kaikki on vielä täysin auki, aina voi tapahtua ihan mitä vaan. Ja tollasen mahdollisuuksien kentän kastroi aina heti jos ite yrittää muistin kautta rekonstruoida… Koska sillon on ite päättänyt etukäteen sen yhden tarinan mille kaikki jutut on alisteisia… JOEL: Niin niin. Siis. Mul oli siistein haastattelu. Mä en oo pitkään aikaan hirveesti haastatteluja mitään, mut oli Desto. Ja Desto pyys neljä viis DJ-kaveria paikalle, ja sit laitettiin musiikkia soimaan taustalle, ajatuksella että jutellaan noista biiseistä. Desto teki kahen tunnin soundtrackin dubstepin syntyajoista siihen pisteeseen että se meni täysin kaupalliseks. Kuunneltiin se kehityskaari läpi. JOHANNES: Niin sitä ahdistaa ettei siinä oo muuta ku kaupallinen peli? JOEL: Niin, ehkä se ydinlause siitä parin tunnin sessiosta oli se, että kaikki muisteli kaiholla sitä aikaa kun vitutti se että joutu selittämään ihmisille mitä dubstep on, ja nyt ne miettii sitä nykypäivää missä ne yrittää perustella minkä takia ne ei ole dubstep-deejiitä. JOHANNES: Mä tunnen paljon ihmisii joiden mielestä Skrillex on just parasta, sen takii että on niin mainstreamia vihata sitä sen kaupallisuuden vuoks, koska se on niin massailmiö, niin myös sen vastustaminen tietyissä piireissä on se vallitseva idea, eli on strategisesti fiksumpaa erottautua *pitämällä* siitä kuin olla pitämättä siitä… JOEL: Desto postas mun mielest hienosti Stealthunittiin kun Skrillex voitti sen jonkun Grammy-palkinnon, niin Skrillex piti puheen missä se sano että ”tää on niin vitun siistii mä en ikinä osannu kuvitella että mä saisin tän että sillon kun mä asuin laittomasti… I was living illegally… Niin Desto sano että olisko tässä nyt kaikki nää ikonit millä
258
voidaan rakentaa se sankarinarratiivi. Sehän on ihan tunnettua että se on vaan keulahahmo, mut ei se tee ite ees niitä biisejä. JOHANNES: Mä luin jonkun soveltavan tekstin Bourdieun distinktioteoriasta suhteessa nykypäivän kuluttajasegmentteihin, niin siin sanottiin että ihmiset joilla on korkee kulttuurinen pääoma, High Cultural Capital, kuuntelee useammin räppiä kuin ihmiset joilla on matala kulttuurinen pääoma. Mikä on hassu muutos siinä. Että vanha koulukunta uskoo että ollakseen akateemisesti uskottava, tai muuten vaan osoittaakseen kulttuurisen pääomansa, pitää nimenomaan puhuu kirjakieltä ja olla korrekti. Mut me meidän kesken, meidän sukupolven kesken, ollaan jotenki kaukana jo siitä… Että tärkeempää on ikäänkuin osoittaa että osaa liikkua sulavasti yhestä kontekstista toiseen. JOEL: Joka on omalla tavalla kans tällasta Facebook aikakautta, että sun pitää osaa lukea eri medioita ja sillata niiden välillä… JOHANNES: Žižek on siitä hauska, tai välillä tuntuu että se haluu vaan efektin vuoks puhua jostain Walt Disney leffoista esimerkkeinä… Tai että Hardt & Negri voi ihan pokkana otsikoida kappaleen ”May the force be with you”… Mut tollai siinä kai just osoitetaan että ollaan ”kartalla”… JOEL: Tai eri maiden vessanpönttöjen muotoja… Mullahan tulee totanoin nyt kahen viikon päästä siel jenkeissä, siellä on yks filmi jonka mä reviewasin, mä sanoin niille että hylsyttäkää, se on kaunis kuin karkki, se on täydellisen ammattimaisesti kuvattu, hullun hieno visuaalisesti, mut niiden, hyvin lyhyesti, niiden angle on… Se on itkutarina ammattivalokuvaajalta, joka sanoo että sen ammatti on mennyt pilalle siitä että kaikilla on nykyään kamerakännykät. Uutiset julkasee kamerakännykällä otettuja kuvia… JOHANNES: Luddiittiasenne… JOEL: Se niiden teoreettinen outcome on se että homma on mennyt enemmän puolueelliseks, sen takia että lukijat lähettää kuvia, kuin että ”objektiivinen” ammattikuvaaja kuvaa… Mitä vittua? Mä suosittelin että hylsyttäkää tää paska. JOHANNES: Mut just paskoissa kuvissa on tietyllä tavalla paljon enemmän voimaa. Koska ne on kevyitä jakaa, levii nopeesti. Että kuvan teho on sen arvo, eikä sen kuvan laatu. JOEL: Joo, mä oon ihan samaa mieltä tossa, ja sehän on just niin että se kuva mikä näyttää todellisimmalta on suurin vale. Kun taas, esimerkiks taiteessa tai leffoissa, hallusinaatiot esimerkiks on
259
Deleuzen mielestä todellinen kuva, koska se yhdistyy sun mielessä ja tuottaa sun mielessä jotain uutta, se on se todellisuus. Ei se ”aitous”. JOHANNES: Se on niin helppoo luoda hyvännäköstä kuvaa. Just oli jossain blogissa sellanen jonkun graafikon tekemä trollaus, että se oli leiskannut vitusti hienon näköisä julisteita jollain eri kielillä kirjotetulla dummy tekstillä, tyyliin ”tämä on koiranpaskaa, en tarvitse sisältöjä”, ja laittanu pystyyn fiktiivisen firman portfolion, ja niit kuvii oli sit jaettu kaikkial Pinterestissä ja muualla ja tykätty ties kuin paljon. Ja ne oli myös tehneet sellasen haastatteluvideon, mis se kuvitteellinen hahmo kertoo että se vaan tekee siistei ja trendikkäitä juttuja koska ”beauty is the ultimate justification”… Jos sul on hyvä kamera sä et tarvii mitään tarinaa ja se menee läpi. JOEL: Vähän niinku me viime viikolla. Me oltiin kuvaamassa RED:in Dragonilla, sellanen sadan tonnin kamera. Kyl siin pohti kokoajan ”mitä vitun järkee täs on”. JOHANNES: Onhan sekin vaan silleen välivaihe. Että sit esimerkiks ”Enter The Void” on sekä tosi upee tarina että huikeen näkönen. Tai vaik tää uus, ”Only God Forgives”, Nicolas Winding Refn… Ihan sairaan hienoja leffoja, ja ihan vitun eeppistä kerrontaa… JOEL: Akateemiset videografiat täl hekellä on vähän samassa vaiheessa kuin aikanaan pelit sillon ku tuli CD-ROM levyt, että ne on sellasta saippuaoopperaa, missä ei oo mitään pelattavaa… Nyt kaikki on silleen että ”dSLR:llä vois tulla hyvää kuvaa”, suht edullisesti, muutama kymppitonni niin sulla on aika hyvä setuppi… Sil saa hyvännäköstä kuvaa mut sisältö on ihan toinen juttu. JOHANNES: Mul on jotain kavereita taidekentällä jotka haluu tehdä nimenomaan rumaa sen takia että perfektionismi vaan lopulta tapaa kaiken ilon… JOEL: Me tehtiin siinä meidän dubstepjutussa nimenomaan sitä että jätetään kans ne kohtaukset missä näkyy toinen kamera tai mikki, että käy selväks että on kyse performanssista, tahallaan jätettiin sen takii… JOHANNES: Toi oli yhes vaiheessa muotikuvissa kans sellanen meemi kun piti näkyä salamastandit… JOEL: Joo, ei tää mikään uniikki idea… JOHANNES: Jotenkin toi liittyy kans siihen miten teatteri on muuttunut, että ei enää luoda illuusioita keinotodellisuudesta, vaan nähdään kulissien taakse, kuljetaan videokameran kanssa salin ulkopuolelle tai yleisön keskelle… Ehkä siitäkin on tullut jo maneeri, mut hekä se on myös välttämätön maneeri siinä mielessä että se muistuttaa ettei kyse ole realismista…
260
JOEL: Se mihin mä en oo ainakaan törmännyt on että joku olis leikkinyt ääniraidalla. Ääniraita on fact check maximum, sul voi olla rakeist kuvaa, rosoist kuvaa, mut jos ääniraita pätkii se on ultimaattinen reality check. JOHANNES: Kylhän hiphopissa on jonkinverran pelattu tolla, simuloitu jotain LP-levyn rapinaa tai katkottu ääni niinku CD-levyssä olis naarmuja... JOEL: Täysin dokumentaarisessa kuvassa… Kuva voi olla katkonaista, pätkittyä, mut jos ääni katoaa… Maailma tuhoutuu… JOHANNES: Ehkä ääni on jotenkin vielä paljon absoluuttisempaa kuin kuva, koska jos se katkee, se katoaa, kun taas liikkuvan kuvan voi pysäyttää stilliks… JOEL: Voi olla että vaikka modernismi on kohdistunut niin paljon katseeseen, niin ääni voi oikeesti olla kehollisesti paljon tärkeempi… JOHANNES: Joo. Mut sit jossain Jonathan Safran Foerin romaanissa on kans sivuja, joilla riviväli menee niin pieneks että teksti muuttuu ihan lukukelvottomaks, vaan silleen mustaks mössöks… Se tuntuu vähän samanlaiselta efektiltä ehkä, että se media itsessään hajoo tai häiriintyy niin pahasti että se merkitys katoaa… JOEL: Tosta samastahan mul on ne kaks paperii vireillään, mä kyseenalaistan lingvismiä, siitä näkökulmasta että teksti tuottaa meille maailman missä on aina subjekti-predikaatti-objekti… JOHANNES: Mä oon kans kokenut joskus sellasen tilan, missä kieli tuntuu tosi kehnosti vastaavaan sitä asiaa mitä se pyrkii kuvaamaan, että kieli pystyy vaan ilmaisemaan ”kielellisiä” totuuksia, mut että ne on vaan sellanen kuori, tai kalvo asioiden ympärillä… JOEL: Näitä on vaikee tossa akateemises kontekstis julkasta koska nää on sellasii juttuja mitä ihmiset ei haluu lukee. JOHANNES: Niin. Koitappa julkaista akateeminen teksti missä riviväli muuttuu negatiiviseks… JOEL: Derridahan sitä puuhas, ei tosin akateemisena paperina vaan kirjana… Mikä se oli, sen kirja… Glass. Lasi. Siinä kulkee kaks palstaa läpi koko kirjan, toisella puolella sivu kulkee toinen teksti ja toisella kulkee toinen teksti, ja ne liittyy toisiinsa mut on vähän epäselvää miten ne liittyy… JOHANNES: Aa! Samal tavalla oli taitettu kans Semiotext(e):n ”Schitzofrenia” issue jostain kuuskytluvulta, siinä kulkee just kaks eri tekstii rinnakkain.
261
JOEL: Semiotext(e) ja Verso. Ilmeisesti niil on ostajia riittävästi… Ja Continuum, on kovia. Akateemisesti meidän alalla kiinnostavimmat paperit on Antipode, joka on ”journal of radical geography”, ne julkasee ihan mitä tahansa! Ja sitten, hienoiten nimetty ikinä, Ephemera… JOHANNES: Semiotext(e):ltä mä löysin jutun siitä Jean-Jacques Abrahamsista, kuka toi nauhurin psykoanalyytikon vastaanotolle… Tai alunperin mä luin sen tost Anti-Oidipuksesta… JOEL: Joo, mä oon kuullut siitä! JOHANNES: Se luo niin hirvittävän symbolisen kaaoksen että se joudutaan viemään poliisiautolla pois. ”Aijot siis soittaa poliisille, mitä muuta poliisi on kuin isä? Aijot siis soittaa isällesi?” JOEL: Mä en oo yllättynyt että Deleuze viittaa tohon. JOHANNES: Mäkin nauhotin yhden terapiaistunnon. Mut se ei kyl kaatanut mitään. Mä en oo ihan varma laitanko mä sitä mukaan, ehkä se on liian tylsää luettavaa, tai liikaa aiheen sivusta, en tiiä… Mut sit toisaalta, ehkä se jotenkin käy silleen ”takeena” että mä en salaile mitään, tai silleen näyttää vähän kulissien taakse. Tai siis tottakai salailen. Ehkä se on just siks hyvä, että oikeestaan mä en sano siinä mitään mikä olis mitenkään hirveen intiimiä tai noloa. Perusläppää… Mut mä en mitenkään koe olevani ”uhri”, ehkä se on se pointti. Mä en koe että ”mulla on ongelmia”. Mä koen, että ”on olemassa ongelmia”, ja mä yritän vaan parhaani mukaan kohdata ne… Mä uskon että nää on aika yleismaailmallisia asioita… JOEL: Tää vähän sama juonihan on siinä Lynchin leffassa, missä se kalju mies kuvaa ihmisiä videokameralla kokoajan. Se on tää ”fetisistinen kamera”. Siinä on se yks hyytävimmistä elokuvahistorian kohtauksista missä se soittaa että ”moi miten menee, mä oon sun himassa just nyt”… ”Miten sä voit olla mun himassa?” ”Soita mulle”, sit se soittaa… ”Hi, I’m here”. Ja logiikka siinä on se että se suurin pahuus on se mikä ei haluu sulta mitään. Se on läsnä kokoajan, mutta ei haluu sulta mitään. JOHANNES: Joo, mä muistan ton. Mikä sen leffan nimi on? JOEL: En kyl muista… JOHANNES: Voitsä googlata? (~15 sekuntia puheensorinaa) JOEL: Lost Highway…
262
18. Keskiviikkona illalla, 18. syyskuuta, FAT [Finnish Art Today] -lehden julkistamisjuhlissa Designmuseolla. Puhetta oli pitämässä kuraattori Laura Köönikkä, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, sekä lehden AD Pekka Toivonen. Nauhalle päätyneisiin keskusteluihin osallistuivat Suvi Saloniemi, Vuoden Graafikko 2012 Kasper Strömman, tuottaja Martta Louekari, kertakäyttökameroista vastaava Anssi, sekä Antti Uotila. Virallisen osuuden päätyttyä juhlat siirtyivät Puttes Bar & Pizzaan. Myöhäisillan keskusteluun osallistui Pekka Toivonen, Puttesin baarimikko Kevin, Suvi Saloniemi, sekä sisustusarkkitehti Lauri Johansson.
LAURA: Tässä on lehden tekijät, Pekka Toivonen, Jonatan Mander, Tero Kartastenpää, ja minä, Laura Köönikkä. Ja oikeestaan pitemmittä puheitta, annan puheenvuoron kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle, joka on mahdollistanut lehden toteutumisen, eli myöntänyt meille huomattavan apurahan, jonka avulla olemme voineet toteuttaa tämän sydänverellä tehdyn taidelehden. (~3 sekuntia hiljaisuutta) PAAVO: Hyvät taiteen ystävät! Ministerillä on tiettyjä etuoikeuksia, yksi niistä oli se että ministeri kutsuttiin puoli tuntia ennen muita paikan päälle, jo ennen kuin tekijäkaartikaan oli ehtinyt Designmuseoon. Se oli sinänsä kätevää, koska kyllähän suomalaisessa kulttuuri- ja taide-elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin kuvataide tai design tai lehdet, nimittäin klassinen musiikki, jota kuuntelemaan poistun kahden minuutin kuluttua. Mutta hyvät ystävät! Mulla oli tossa aikaa jo vähän plärätä lehteä… Sen verran paksu, tai vois sanoa ”läski” lehti on… Nimi on herättänyt myös keskustelua ihan ministeriötasolla. Siinä riittää luettavaa enemmän kuin yhdeksänkymmentä minuuttia, joka on aina hyvän lehden lähtökohta. Mutta mikä tässä on hienoa, niin mun mielestä on upeeta että tehdään rautaisella ammattitaidolla, osaamisella. On parhaita suomalaisia ammattilaisia tekemässä suomalaista taidetta tunnetuksi. Tietysti jossain määrin Suomessa, mutta ennen muuta kansainvälisesti. Kun paljon kiertää kansainvälisiä museoita, kansainvälisiä näyttelyitä, ja tapaa taideihmisiä, ja kun Suomessa ollaan Designmuseossa, niin kyllähän design, muotoilu, tunnetaan paremmin kuin suomalainen taide, ja musta tää on upea ponnistus ja rohkea veto lähteä todella hyvin tehdyllä lehdellä viemään suomalaista taidetta eteenpäin ja
272
tekemään sitä tunnetuksi. Myös pidän ilahduttavana sitä että täällä on myös ruotsalaisia designtuotteita tarjolla FAT-lehden lisäksi. Nuuskapusseja… (hekotusta yleisössä) PAAVO: Suomalaista muotoilua, jos tiedätte… On myös myytävänä nykyään nuuskatyynyjä, jotka on saaneet muotonsa tosta samasta. Mutta mä haluan kiittää tekijöitä siitä että oli rohkeutta, oli uskallusta heittäytyä. Mun kokemus on se että lehtien tekeminen suomessa ei ole mikään björnwahlroosmainen bisnes, sillä ei ehkä miljonääriksi päästä, monesti jopa voi käydä niin että intohimosta kun tehdään taidetta, kulttuuria, tehdään lehtiä, voi jopa itse joutua laittamaan omia peliin… Sen vuoksi haluttiin ministeriössä lähteä tukemaan sitä että tää on mahdollista ja tätä kautta levittää tietoa suomalaisesta taiteesta ja suomalaisista taiteilijoista. Haluan onnitella tekijöitä erittäin hienosta ja onnistuneesta lehdestä ja toivottaa ”läskille” pitkää ikää. Koska ensimmäinen lehti on se kaikkein hauskin tehdä ja haaste on alkaa tehdä toista ja kolmatta, pitää aina yrittää tehdä entistä paremmin. Paljon onnea, ja ennen muuta paljon kiitoksia suomalaisen taiteen elämän puolesta, että olette uskaltaneet heittäytyä ja lähteä tekemään tällaista lehteä! Kiitos! (~8 sekuntia aplodeja) PEKKA: Meillä on jatkot kans! Nyt sinne yläkertaan juomaan! (naurua) NAISÄÄNI: Ensin pitää jäädä katsomaan näyttely varmaan? PEKKA: Joo, saa ihan missä järjestyksessä tahansa. --JOHANNES: Onks ollut paljon stressiä näyttelyn kanssa? SUVI: Joo, on kyllä, tää on se pahin aika, että… JOHANNES: Jääks ne videot veke? SUVI: Mä en oo ihan totaalisesti päättänyt vielä, se pitää varmaan päättää perjantaihin mennessä. JOHANNES: Joo. SUVI: Mulla alkaa nimittäin vähän toi budjetti paukkuu, siis silleen niinku, mä oon jo ylittänyt sen kymppitonnilla… Siis silleen, eihän kaikki oo, nää on tietenkin vakioita, mut mun on pakko jostain se kymppitonni leikata pois jostain… Niin ne videot on kyllä mielessä vielä, mutta tota… Että se on vähän harmillista. Kaikkeen menee vaan niin paljon rahaa.
273
JOHANNES: Mut julkaisun painaminen on halpaa kuin saippua! Jos sitä myy kahdella eurolla niin siitähän menee jo voitolle. SUVI: Niin! Mistähän sais sellasii lippaita, mitä Tatessa ja niissä on, sellasii, ne on rakentanut sen koko systeemin sen varaan, pitää kattoo sitä… Mun pitää tehä siitä siis, mä luin vähän niitä tekstejä… Tavallaan, tuleeks siihen jotain kuvia tai? JOHANNES: Ai, mitä? SUVI: Tuleeks siihen mitään kuvia, vai onks se vaan tekstiä tekstiä tekstiä? JOHANNES: Mä ajattelin että sen vois taittaa niin että se näyttää näytelmäkäsikirjotukselta… SUVI: Se on se että periaatteessa, mitä mä mietin, niin se on enemmänkin, jos budjetissa lasketaan, niin se on teidän niinku taiteellinen projekti, joka menee Tsto:n piikkiin, eikä näyttelykatalogi… JOHANNES: Niin! SUVI: Että sillä mä saisin sen esimerkiks perusteltua mun pomolle… JOHANNES: Silleen se olis varmaan helpoin! Siitähän oli puhetta jos meille tulis joku oma teos… SUVI: Koska se on tavalaan jo niin niinku henkilökohtainen ja niin semmonen… Jos inklusiivinen on kaikille niin eksklusiivinen on silleen… Ei silleen että se olis hieno, vaan tavallaan… Ku se ei siinä mielessä tavota niin tota ”kaikkea muuta”, että se ei oo silleen inklusiivinen että se kattais kaiken… Ja sen ei tarvii! Niin sen takii mä ajattelin että… Toki sitten. Mä en tiedä mitä sä siitä ajattelet että, siitä ei puhuta silleen näyttelykatalogina? JOHANNES: Ei ei. Joo, ei se oo näyttelykatalogi missään mielessä. Se on niinku ”tutkimusaineisto” graafisesta suunnittelusta tässä ja nyt… SUVI: Pitää hei vähän kattoo, pitää päättää paljon se maksaa, koska se on aika iso määrä… JOHANNES: Mä oon hastatellut taas montaa… SUVI: Mä luin lähinnä tota sun terapiasessiota, silleen ku mä ehdin lukee vaan siinä… Ja sillon mulle tavallaan tuli se että mä tajusin että tää on… Mitä siinä sit sun mielestä, mitä muut tosta ajattelee Tsto:lla, että onks se sitten taas *sun* omakuva? JOHANNES: Niin jaa… Onhan siinä tottakai vahva omaelämäkerrallinen kulma. Mut mä oon halunnut että siinä vaan risteytyis mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa… Jotenkin se mitä mieltä esimerkiks mä oon jotain niin sillä ei oo mitenkään suurempaa painoarvoa kuin muilla… Tai tietty tossa on vahva silleen kallistuma,
274
koska mä oon kuitenkin valinnut kenen kanssa mä puhun. Mut mä haluun vaan että se olis mielenkiintoista… Ammatti ja yksityselämä vaan sulautuu yhteen, siitä ei pääse irti. Ja onhan tässä ammatissakin paljon kyse identiteettikysymyksistä… Ja myös sitten se kysymys kyynisyydestä ja sen ylittämisestä ja jonkun positiivisen löytämisestä… SUVI: Sitähän me ei tiedetä ikinä, täälläkin kun tänään ollaan vaan, että ”hyvin menee”… JOHANNES: Mut ennen kaikkee mä nään tällä hetkellä että se on ”keskustelukirja”. Siinä on musta paljon ”ajatuksia”. SUVI: Mä mietin vaan niistä kustannuksista, että mikä se loppujen lopuks tulee oleen… Mikä se myyntiosuus on ja… JOHANNES: Meille sil ei oo mitän välii mihin hintaan sitä myydään, me ei haluta siitä mitään… SUVI: Niin niin mut mulle se vaan näyttää nyt kolmentuhannen euron kustannukselta… Tällä hetkellä. Käännökset ja kaikki… Ja sit kun siitä otetaan pois se. Mitä niit on? Tuhat? Eli kolme euroo tulee kappalehinnaks. Ja sit kun siitä otetaan vielä pois viis sataa ilmaseks. Niin sit se ei ookkaan enää… Tai ei kaikkee saada omilleen, sitä mä en tarkota, mut saisko osan ainakin pois. --JOHANNES: Mitäs Vuoden Graafikko? KASPER: No perskules! Händerna fulla, men goddag! JOHANNES: Goddag! KASPER: Ja fick just ett viktigt uppdrag här av Anssi. JOHANNES: Sa du ”fittigt uppdrag”? KASPER: Det kan man kalla det ockå! Jag ska tydligen ta fyra bilder med denhär. Vill du gå och ta fyra bilder av din penis med denhär? JOHANNES: Varför int. Jag kan göra det här… (~3 sekuntia puheensorinaa) KASPER: Jag har int kollat på tidningen ännu men den är säkert jätte bra! JOHANNES: Den är fin. Den är röd och doftar olika från uppslag till uppslag. KASPER: Är det ett misstag? JOHANNES: Nä, den luktar mossa… KASPER: Luktar den metro nånstans? Det är min favoritlukt. Du har rätt! Det är olika papper. Host. Jag fick just astma av denhär… Nä, int fick jag. Dom har drinkarna på fel ställe. Dom borde ju vara nere!
275
JOHANNES: Kanske du gör av med lika många kalorier när du går uppför trappan som dom du får i dej av drinken… KASPER: Det är sant. Det är helt okej. Jag menar, jag är ganska häpnad över dethär uppdraget, jag har aldrig använt en engångskamera. JOHANNES: Jag har också ett uppdrag. Jag ska intervjua dej för en utställning om ”graphic design”! KASPER: Fantastiskt! Jag sa åt Suvi att jag ju borde vara med i den, men hon sa att jag int får vara med, för jag var med i denhär… JOHANNES: Nu är du med! KASPER: Nu? Aha! In your face, Suvi! Let’s show her who’s the boss. JOHANNES: Du är också med i… Janine sa att du var med och välja… Hon sa int vem det blev och det ska int du heller avslöja! KASPER: Men jag kan säga! JOHANNES: Kan du det? KASPER: Jag får inte, men… JOHANNES: Då ska du int säga… KASPER: Jag tyckte vi var väldigt liksom, vi var int alls överens… Eller, jag vet ju inte hur det är. Kanske det är så varje år… Men jag var lite… Besviken. Folk drog i olika riktningar. Det var int alls enkelt. Så det var liksom buller i flera olika… JOHANNES: Det är ju överhuvudtage bara politik! KASPER: Jo! Och det är ju ingen skillnad. Liksom, vem bryr sig. (naurua) JOHANNES: Ja, säg nu, vad har du haft för glädje av dethär? Har du sålt många skjortor med texten ”Vuoden Graafikko”? KASPER: En. På riktigt. En. Vi har nog sållt en massa andra. Det har varit helt okej. Men det enda som har hänt liksom på riktigt är att folk ringer och frågar om jag vill komma nånstans o prata. JOHANNES: Det är väl roligt? KASPER: Det är helt okej. Det är ju ingen guldgruva på det sättet, men… Det har varit helt skojigt. JOHANNES: Det är ju lite konstigt också, grafiker ska ju inte prata, grafiker ska koncentrera sig på att välja fonter. KASPER: Ja, precis. Såg du dendär? Var det du som delade dendär, vad heter det, Bjorn Svensson… JOHANNES: Jo, jo, jo, den var bra… BS Design…
276
KASPER: BS Grafik… Det var ganska spot on. Den borde nästan vara med i utställningen! JOHANNES: Den nämns! KASPER: Okej, är du liksom kurator på nåt sätt? JOHANNES: Nej nej, jag har bara utnämnt mej själv till ”designjournalist”… KASPER: Just det! ”Textdesigner” som Jonde här… JOHANNES: Just det. Så jag har talat med mänskor, många tycks ha lite nånslags ångest, eller int vet jag, kanske det bara är jag… KASPER: Jaha… Jag har bara ångest för att mänskor drar i så olika riktningar. Eller det är ingen ångest. Jag känner bara att Grafia som förening kanske inte representerar det jag tycker att dom skulle kunna… JOHANNES: Nå vad tycker du att en ”grafiker” är, eller borde vara? KASPER: Jag tycker att eftersom dom får vara lite vad dom själva vill… Så tycker jag att Grafia representerar en ganska så smal slice av vad dom kunde… För jag var ju sådär att Vilunki borde bli vald. Han har ju hållit på i tiotals år. Han har sin egen stil. Och alla andra bara skratta… ”Yeah, right!” JOHANNES: Han är liksom int grafiker tillräckligt? KASPER: Nä, han är int! För att… Eller varför sku han int vara? Klart han är! Men därför att han spelar lite gitarr ibland, eller vad han nu håller på med. JOHANNES: Jag o Vilunki planderade i ett skede att göra en nätsida med bara en röstningsknapp, ”Kumpi on huonompi: Flow vai Kuudes Aisti?”… Nåja, i varjefall… Men det handlar jätte mycket om en såndär identitetsfråga, och det hänger mycket ihop med att man gått en viss skola, eller man har en viss sorts ”yrkesstolthet”, ett konstigt litet teamspelande, som går ut på att frysa ut vissa som inte passar in… KASPER: Och kanske nån som typ inte gått nån skola alls. Särskillt om dom inte har tillräckligt dåligt samvete för det… Men alltså, man får ju vara Bjorn Svensson också! Och det är ju roligt för det är sant! För att det finns så mycket såna, typ som han är… Men, ja. Nä. Jag hoppas att denhär utställningen… Eller det är ju ingen skillnad om den reflekterar det, men det sku ju vara roligt. Om vi sku ha Vilunki med här. Det ska du väl ha? Eller? Kanske? Du behöver int… JOHANNES: Mm… Deadline… KASPER: Du har ganska mycket att göra då med andra ord?
277
JOHANNES: Boken borde gå i tryck på måndag eller tisdag, så den borde vara klar för korrekturläsning typ imorgon. KASPER: Ja ja. Nå, du har hållit på med sånt där… JOHANNES: Jo, nä, jag sku gärna göra något annat också än bara layout… KASPER: Men det var det konstigaste när vi hade denhär Vuoden Graafikko grejen, och så kollade vi på nån… Det var int dom som blev valda, men typ nåns portfolio, och så tyckte jag att dom var helt värdelösa eftersom det var bara sådär, om dom hade gjort nån grej, så stod det bara typ ”hissi” men nån viss font. Och det borde ju inte vara det, att man väljer just en font, eller… Men så var dom alla att ”Klart det är!” Vad är det liksom? ”Sitä se on!” (hekotusta) JOHANNES: Du är ju lite ett undantag, du blev ju vald ganska rakt ut sagt för dina bloggar och… KASPER: Det var mina kompisar! Som alla andra också. Men var inte liksom Sanna där och valde förra året? Det är ju så det fungerar… JOHANNES: Att vara ”innehållsinriktad”, kanske det är liksom en annan linje… KASPER: Men det ska man ju vara! Det var vad dom lärde i skolan åt mej åtminstone. Jag vet inte vad dom gör i Taikken. I min skola var dom sådär ”ni ska int jobba på nån reklambyrå, ni ska ha innehåll i vad ni gör”… Det är inte så stor skillnad hur det ser ut. Det är bara så jag har blivit lärd. JOHANNES: Alltså vilken skola var det? KASPER: Camberwell… College of Arts. I London. JOHANNES: Det är nog helt annat på Taik. Kan det hänga ihop med att det finns ett visst sug, en industri som kräver att ett visst antal nyutskrivna grafiker dras in i reklamvärlden… MARTTA: Moi. KASPER: Mul on tärkee tehtävä. Mun pitää ottaa neljä kuvaa, kuulemma. JOHANNES: Ota neljä samanlaista kuvaa! KASPER: Ahaa! Kaks stereokuvaa. (~3 sekuntia puheensorinaa) KASPER: Nämen jo. Så tycker jag att det fungerar. Men jag har nu varit på en reklambyrå, vi ska göra något… Dom var sådär ”gör vad du vill, gör något såntdär som du brukar, vi vill int ge dej för mycket
278
råd”… Det är ju också lite för stort på något sätt, för brett… Hur ska jag tackla nåt sånt? Moi! Terve! ANSSI: Mä organisoin noita kameroita, niin tota tiiäksä siitä? KASPER: Neljä kuvaa! ANSSI: Joo. Mä en Liisalle sanonut, mut sä ilmeisesti saat siis tota nappia painamalla, sä saat ton flässin.. KASPER: Joo, kyllä! Se on tota… Kellarissa kun ollaan, eihän se haittaa. Mun pitäis varmaan kans ottaa ne kuvat jossain vaiheessa. Haluutsä pitää sun sormee sun niinku… Från gylfen ut… JOHANNES: Jess… KASPER: Nå det här är ju roligt. MARTTA: Tästä tilanteesta sais kans hauskan. --JOHANNES: Kan vi se på den tillsammans? KASPER: Det är klart vi kan se på den tillsammans! Okej, deconstruction. Mycket tomma sidor. Men så måst det ju bli om man ska fylla ut en tjock tidning… JOHANNES: Man behöver ju inte alltid säga nånting. KASPER: Nä, vad fan! JOHANNES: Henne såg jag här… KASPER: Okej, är det hon… Vad heter hon? JOHANNES: Honom såg jag också. Vad har dom gemensamt? Jaha, jaha… KASPER: Vem är dethär? JOHANNES: Nelli Palomäki. Hon är Finlands bästa fotograf. Men hon har knappast själv tagit bilden på sig själv… KASPER: Tätä kai pitäis lukea vähän että pääsis perille… Mä oon nyt tällanen tosi pinnallinen kun mä vaan selainen enkä istu lukemaan. ANTTI UOTILA: Vuoden Pinnallisin Graafikko. KASPER: Tässä on joku liite. JOHANNES: Kato, mustaa mustalla. Vähän niinku Metallican ”Black” -albumin kannessa oli se käärme… KASPER: Kyllä. Mm… Ihan törkeen hyvän näköinen! JOHANNES: Ja puhekuplia! Oho, tissit! KASPER: Infografiikkarinnat. ANTTI: Onks noi silikonit?
279
(hekotusta) KASPER: Nyt löytyy. Löytyy kiinnostavaa… NAISEN ÄÄNI: Heti kiinnostaa vaikka on vaan piirroksena… JOHANNES: Mulla on kotona sellanen lehti missä on valokuvia… KASPER: Tää just uudisti. Mul tulee mieleen… ANTTI: Face… KASPER: Joo, Face... JOHANNES: Mikä? ANTTI: Tää Face-magazine… KASPER: Käyttiks ne stensiliä kans? Neville Brody? Ei? Oliks siitäkin puhetta, että joku herättäis sen henkiin? --JOHANNES: Okay, we got six seconds of that conversation. PEKKA: Noniin. That’s enough! KEVIN: So you can use your memory and misquote him totally, or just quote me. JOHANNES: Yeah. KEVIN: Like, whatever. JOHANNES: Joo, ei meidän tarvii toistaa noita. Sul on selkeesti sellanen fiilis että sun duunissa on järkee ja vaikka sitä on ihan liikaa niin se on yleensä ihan hauskaa… (~4 sekuntia hiljaisuutta) PEKKA: En mä tiiä. Siis joo… Se on kivaa. Siis… Niin, miten se nyt sit on. Onhan se kivaa jos tekee esimerkiks… Tää on silleen valitettavan hyvä esimerkki. Ei haluis tiedätsä markkinoida jotain omii uusia töitä. Mutta kun tol lehdel on tavallaan tarkotus. Jonka *lisäks* se on sit omast sydänverest, niin sit se on silleen… Siin on vähän niinku kaks samassa… Mut kyllähän sekin on tärkeetä että joku tekee hyvin ”työt”… Siis jos joku tilaa jotain. Kyllähän sekin. Onhan se tärkeetä että joku tekee sen hyvin. Ja sit jos on niin vammanen ettei voi tehdä huonosti omasta mielestään niin sitä vahingossa auttaa muitakin ihmisii siinä samalla. JOHANNES: Kyl mä oon huomannut että mä saan tyydytystä perfektionismista… Välil ehkä ihan väärissäkin yhteyksissä rupee hinkkaa liikaa… Mut jos siin yhdistyy se että sil duunil on joku tarkotus ja sitä tekee kiinnostavien ihmisten kaa… En mä tiiä. Harmittaaks sua mikään? Voidaaks puhua siitä?
280
PEKKA: Missä? JOHANNES: Elämässä? Duunissa? Eiks se o sama? (naurua) JOHANNES: Tuntuuks sust joskus että työ syö sut kokonaan? PEKKA: Joo! JOHANNES: Että sä oot kokonaan yhtä kuin sun työ? PEKKA: Joo. Tai en mä silleen oo, mutta kyllähän se syö. Se syö tosi monta prossaa siitä… Kyl mä yritän nykyään tehä kaikkee muutakin… Mut jotenkin sitä aina päätyy tekemään. Tai siis, kyl se niinku syö, ja sekin on ihan ookoo. Mut siinä vaiheessahan se on ikään kuin taidetta, tekemisen muoto, mut ei se ite tekeminen sit ikinä oo taidetta… Jotain Taikkilapsia kävi tuol meidän toimistol viime viikolla, niin kyl mä olin aika silleen samaa mieltä ku ennenki että… (tuulenpuuska) JOHANNES: Oho! Varokaa! PEKKA: Vau, hienosti sateenvarjot! MARTTI: Nähdään! PEKKA: Nähdään taas! (naurua) JENNA: Hei! PEKKA: Niin silleen, ei tää työ oo kuitenkaan ikinä taidetta, se on aina ikäänkuin komissio. JOHANNES: Mua on ehkä harmittanut, tai on kestänyt vaan vitun kauan huomata että tää työ ei voi täysin täyttää jotain haavetta itsensätoteuttamisesta… Mut se mitä päätyy tekemään on ”tätä”. PEKKA: Niin niin! No sepä just. JOHANNES: Mut sitä yrittää silti luovia ittelleen sellasen tilan missä saa tehä jotain… PEKKA: En mä tiiä, kyl mä dikkaan tavallaan siitä ”ongelmanratkaisusta”… Jotenkin siit löytää, tietsä, jotenkin on niin silleen optimisti että näkee kaikessa jotain hyvää. Tai että miten sen vois tehdä jotenki. JOHANNES: Ja onhan se varmaan tosi sosiaalista, tai teillä on kuitenkin ollu… PEKKA: Ei se o sosiaalista. JOHANNES: Ottehan te haalineet ympärillenne ison porukan, Kasino lehtee tekemässä…
281
PEKKA: Se on tavallaan sellast vahingon kautta tullutta. Sitä vaan on tekemisissä ihmisten kaa keiden kaa on tekemisissä. On se silleen hienoo nykyään jos kelaa, tossa just Jonden kaa oli prosessi sellanen että ei me niinku puhutta mitään! Oltiin silleen vaan (näpsäyttää sormiaan). JOHANNES: Joo! PEKKA: Silleen, vittu! Tai kädet menee silleen ristii vaan… Niinku että ei siin puhuta mitään. Koska kumpikin tietää kokoajan mis mennään. Ja sit se on silleen yhteinen timantti jota hiotaan. Tai se ei oo just sellast ”no mitä, pannaaks toi vai toi”… Ei se tavallaan oo sosiaalista. Se on samaan aikaan tosi surullista, että on sellanen ”tekninen kone”… Sit heitellään femmoja jossain julkkareissa. Tai tosi harvoin ihmisten kaa on silleen oikee ihmissuhde siinä. Ehkä se myös suojelee. Ehkä me ollaan vaan silleen kolleegoja. Tietenkin ne on sun parhaita kavereita, mut tavallaan kolleegoita ensisijaisesti. JOHANNES: Tuntuuks sit siltä että ei saa näyttä jotain omaa heikkoutta koska pitää ylläpitää jotain luottamusta myös kolleegojen silmissä, että pystyy kaikkeen? PEKKA: Ei. Vaan se on enemmän silleen että ”mä tiedän että toi tekee ton, toi tekee ton”. Kaikki tekee omaa. (~3 sekuntia hiljaisuutta) PEKKA: En mä tiiä. Mistä me oikeen puhutaan? (naurua) JOHANNES: Hmm… Aa… En mä oikeen tiiä… Jotenkin tota… Mullakin alkaa olla jotenki pankki tyhjä. (hekotusta) PEKKA: Kyl mä ymmärrän. Ei se mitään! Ei se mitään. Niinhän se usein on! (~2 sekuntia hiljaisuutta) PEKKA: Tää on tällast ihme venkulointia. Tavallaan tiimityötä. JOHANNES: Niin. (~3 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mua on ehkä viime aikoina mietityttänyt kelle mä teen mitä mä teen. Että toisaalta on tietty jotkut perusduunit, mut sit on sellasia asioita, mitä tekee jotenkin omalle ”viiteryhmälle”, yrittää kommunikoida jotenkin ”skenen” kanssa, mut ne ei silleen… PEKKA: Niin… Mä en ehkä kelaa tolleen! Tai mä kelaan silleen että sen kuitenkin tekee loppujen lopuks silleen ku haluis ite tehä. Se
282
on niinku se kaiken tyydytyksen lähde. Ei mua *oikeesti* kiinnosta yhtään mitä te ootte mieltä tästäkään pamfletista. Se on enemmän, jos on ite tyytyväinen. En oo nyt kattonut. Mut parhaimmillaanhan se on silleen et pääsee vaan toteuttamaan sellasta jotain… Että ”mun mielestä tää on näin”. Siitä saa jopa nautintoa että jonkun mielestä se ei oo sitä… JOHANNES: Mä kysyin joskus Katarina Lambergilta ”oliks se yheksänkyt vai yheksänkytviis prossaa se kavennettu Times New Roman siin leipiksessä”. Ja se oli silleen ”huomasitsä?” (hekotusta) JOHANNES: Ja mun mielestä siin on jotain tosi hienoo että käyttää tota sellasena itseilmaisun tilana… PEKKA: Tavallaan. Jotain tollasta. Siin on sellasta sairasta… Jos sä oot silleen perfektionisti niin se on sellast ihme dogman metsästämistä aina kaikessa. Kylhän sitä sit kans vuosien varrella oppinut että joku… Siellä on vahingossa jotain. Eikä kukaan sitä huomaa. Se voi jopa vahingossa olla silleen että niin se vaan kuuluu olla. Silleen se on sellasta ihme taidepaskaa, että yhtäkkii se sääntö ei pädekään. JOHANNES: Mä haluisin kyl ite päästä eroon siit perfektionismistä… PEKKA: Ei me ikinä päästä eroon… JOHANNES: Tuntuu että on tullut puristetuks jonkun tuubin läpi, mikä on opettanut mut tähän, mut nyt mun pitäis oppii siitä myös pois… Että se on se seuraava taso, mihin pitää pyrkii, jotta kehittyis. Koulu on antanu meille tietyt työkalut, mut ne kans vaikeuttaa loppuelämää jos jämähätää niihin… PEKKA: Niin ehkä. Ehkä just noin. Koska vois tavallaan tehdä helpommalla paremmin… Mä oon aika silleen intuition kannalla nykyään, mut sekin on vähän ansa, koska… PEKKA: Adiöö! MIES: Tossa, se on pyörän pakkarilla, säänkestävä, elävä todiste siitä… PEKKA: Kyl se joku kolme millii [sadetta] ainakin kestää, ehkä. MIES: Vähän mennyt kuprulle kyl. PEKKA: Mut hei, me voidaan tehdä sille jotain… MIES: Pieni kosteus taitaa koskee vähän kaikkii meitä. (~4 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Ei mun tarvii sua enää pidätellä, sul on bailut, synttärit ja kaikki tossa. PEKKA: En mä mitää bailuja… Mä oon silleen ihan loppu…
283
JOHANNES: No mut kiitos! PEKKA: Toivottavasti tästä oli jotain iloo… En mä tiedä. JOHANNES: Oli oli! Mä halusin sun nimen tohon mukaan, heh. PEKKA: Niin, no siis. Mikä sen? Se on se joku Designmuseon? JOHANNES: Joo, se on se graafisen suunnittelun näyttely… Siinähän se Suvi just… SUVI: Moi! PEKKA: Hienoo että semmosia tehdään! JOHANNES: Ehkä mä yritän tos kartottaa kaikkee mikä tavallisesti jää keskustelun ulkopuolelle… LAURI: Onnea kauniista lapsesta! PEKKA: Kiitos! LAURI: Ilta loppuu omalta osaltani… PEKKA: Ei muuta kuin ens kertaan. Tuleehan näitä! LAURI: Katilla on perjantaina läksiäiset… PEKKA: Aijaa! Mut mä oon ehkä silleen, niin dead… Katotaan. LAURI: Toivotaan parasta. JOHANNES: Sä tarviit lepoo ton synnytyksen jälkeen… PEKKA: Niin no en mä tiiä. JOHANNES: Isyysvapaata. LAURI: Et sä meinaa, jos sä oot just lapsen päästänyt rännistä ulos niin… (hekotusta) PEKKA: Niin. Niin-niin. Niin. (~4 sekuntia hiljaisuutta) LAURI: Knotan on tuolla… Ootteko lähös kalaan? PEKKA: Ei me ehitä kun se lähtee huomen himaan. LAURI: Sellast se on… PEKKA: Mut ihmiset kaikki! Te, me… Tehdään vähemmän! LAURI: Mut parempaa. PEKKA: Vähemmäl parempaa! Harvemmin vähemmän parempaa… Mut nimenomaan vähemmän!
284
19. Keskiviikkona klo ~21.30, Helsinki Design Weekin Pecha Kucha -tapahtumassa Savoy teatterissa. Tilaisuuden juonsi Helsinki Design Weekin johtaja Kari Korkman.
KARI: Before the break, we still have time for one speech, one presentation. This is a multidisciplinary Pecha Kucha, and that’s what we want to serve you. People from different fields and disciplines. Now we will go to the core of design, we go to graphic design. One of the founders of Toimisto, T.S.T.O., graphic designer Johannes Ekholm. The stage is yours! (applause) JOHANNES: Hello. Tsup tsup. Can you hear me? Yep. I’m not going to talk about design, I’m going to talk about self as enterprise and virtual representation. Now I’m taking a picture of you and posting it on Instagram… And these are tweets I’ve been posting during the last month. This is my first official tweet: ”Small groups of people going to special occasions matching their clothing like RGB or CMYK or Bauhaus”. This is something I saw on the way to Flow Festival this summer. Suprising enough I found also myself dressed all in dark green, like one of the Teletubbies there, and found a friend all dressed in brownish yellow… My next tweet here is: ”dreamt i was rollerblading and it was much more fun than skateboarding. palimpsest of identity categories peeling off obviously”. Palimpsest was the word I learned that day and wanted to use in a sentence. (vaimeaa naurua) JOHANNES: It means that there are layers… Next: ”’Daddy sang bass, Mama sang tenor…’ Repeating perpetually.” That’s a horrible song by Johnny Cash. Family three there. Seems like an idea of ”vertical identity”, I guess. Something I want to just leave behind me… Like the whole platonic ideal of matching opposites… (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”Not shure if I would prefer a shirt saying Limited or Unlimited”. I saw a guy on the train station with a shirt saying ”Unlimited”, or was it ”Limited”, not sure, but on the background there’s now a picture of 2 Unlimited, and I wonder if you can be too unlimited, really… Freedom…
285
(naurua) JOHANNES: Perhaps it’s called schitzofrenia… Hmm. ”I hate LinkedIn why the fuck did I sign up in the first place” (naurua) JOHANNES: I get a ton of these, what are they called, people ”endorse” me for stuff I’m not really good at. What is it good for? Does it add value to me as an enterprise? Maybe… I don’t see my self becoming one of the dudes on that picture though. (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”Everything I know I’ve learned from blogs”. There was actually this interesting project on the internet just a few days ago, I guess it’s still there, about someone making a bunch of total lorem ipsum bullshit posters and posted them on Behance, and the design hungry community immediately stared sharing and liking them as if they were ”real” design artefacts. This is what design is mostly about nowadays. Mm… ”Making the effort of pressing shift to cancel automatic capital letter in beginning of sentence to seem more effortless”. I think effortlessness is something really difficult to achieve, like the wonderful commersial there on the background. It looks perfect to me. (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”I love my friends, no irony”. Uh, this is true. And still I find it hard to say, because I belong to the generation of swag and yolo. Yolo being the douchebag version of ”carpe diem”. (naurua) JOHANNES: ”Listening to recordings of my own voice makes me want to cut my throat”. And the image is about awkwardness visualized. (vaimeaa naurua) JOHANNES: After that I tweeted: ”I guess Drake would be the kind of friend to say don’t worry everybody feel their voice sounds stupid on tape”. You know Drake? No? Ok, this is Radiohead: ”I don’t care if it hurts / I want to have control / I want a perfect body / I want a perfect selfie”. This is obviously wrong and my new friend Jesse Darling helpfully corrected me that it’s supposed to be ”I want a perfect selfie / I want a perfect soul”, because what do you need a body for if you have a selfie. (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”Twitter brings out in me a pubescent sentimentality i cannot handle, or am not ready to handle, or have to learn to master”.
286
Like, putting up things about your self on the internet makes you vulnerable because what you are doing is you are commodifying your intimacy… ”Twitter is like me reminding myself to tell myself how i think i am supposed to feel about knowing other people can hear me think about it.” (naurua, taputusta) JOHANNES: That’s how I feel about it, I guess… Hmm… ”Faust made a pact with the devil to get unlimited knowledge and worldly pleasures if he quit Instagram”. (vaimeaa naurua) JOHANNES: But then on second thought I corrected myself. ”Maybe i got it all wrong, Faust got unlimited pleasures from social media by giving up the notion of ’soul’.. (vaimeaa naurua) JOHANNES: Hmm… ”Oh lord give me the gifts of freestyle rap and figure skating damn it” These are the two things I would like to learn the most but are really hard, I’ve tried. Body movement. And improvization is so much more difficult than putting something up on Twitter… ”This certain urban photographer look; it’s not like ’the guy with the Canon5D’, but the Canon5D parasiting the trope of post-punk emo guys..” It’s like the camera is Krang, having a body around him as a vessel… You know Turtles… This is when I was talking to a girl at a party: ”was thinking dont keep up that hyper advanced asshole defence system on me i’m not an asshole but couldnt say it out loud”… The image is ofcourse Ellen Ripley in an exoskeleton, holding back the Alien… (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”First like Woody Allen walks in Deconstructing Harry”, (suhinaa) always when I’m walking alone I try to imitate that. ”Bossy but out of proportion” (vaimeaa naurua) JOHANNES: ”Then change to Larry David”, it’s a little different, still very relaxed, maybe swinging the hands a little bit… ”Then switching back n forth”… Eh. ”’Mom’ is not a ’name’, but a relation. Wonder if it would have any impact to never teach a kid the word.” Because ”listening to mother of 3 year old being overtly sarcastic when kid doesn’t understand common sarcasm.” To this my friend Kimmo Modig replied ”That kid’s carreer is over”. (naurua)
287
JOHANNES: ”Panic every time phone rings, wish everybody would just tweet if they want to reach me.” True story. Don’t call… It’s anyway never someone just calling to say ”I love you”… Was that the last one? No? ”The Other translates today as Friend” This is something I read, it’s not my own thought. We are like connected ”acquaintances”, our sociel relations being like a professional network of possible clients or colleagues… Ah. Thank you! (naurua, aplodeja ~15 sekuntia) KARI: Yes. Thank you indeed! Now let’s go for a break and be back in half an hour or so… (~15 sekuntia suhinaa, kolinaa, puheensorinaa) NAISEN ÄÄNI: Moi! (ei saa selvää) JOHANNES: Mä oonkin viime aikoina halunnut käyttää kehoani. Toisin ku Twitteri… MIEHEN ÄÄNI: Niin niin, mut sehän meni kivasti! JOHANNES: Jos yleisöllä olis ollut tomaatteja niin ne olis oikeesti osunu muhun… (hekotusta)
288
20. Torstaina aamupäivällä, 19. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen.
(~2 minuuttia 50 sekuntia askelten kopinaa, lasien kilistelyä, tuhahduksia) INKA: Ne tulee ne lainaukset laittiaan… JOHANNES: Joo… INKA: Luultavasti teipattuina pelkästään kiiltävällä, mikä on ihan hyvä niin sit ne menee ton kans yhteen… (~5 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Mun mielestä tää on just jännä kun tosta [kutsusta] toi menee tekstin päälle, se lisää sellasta jännitystä… INKA: Voi arvailla… Niin, hei. Me mietittiin, että pitäis olla nyt jonkin näköinen kaavio, että miten nää liittyy, koska toisaalta tunttuu että *tää* konsepti, se että ”demystifioidaan graafinen suunnittelu”, se toistuu tos kutsussa, mut sit osa niistä teksteissä, ne on niinku jotain enemmän sun omaa terapiakeskustelua… Niin että miten ne sais tavallaan järkeistettyä, että mikä liittyy mihinkin. Koska tosi monessa niis keskusteluissa on hirveen negatiivinen, niinku, sävy. Tai jotenkin sellanen, niinku, miten sen nyt sanois, tai tavallaan tää olis kuitenkin sellanen, että pysyis siinä ”demystifioinnissa”. Miten sais sen ilmeen, kun tavallaan se kirja on tosi mielenkiintonen *itsenäinen teos*, mut mä en tiiä liittyyks se millään tavalla enää niinku tähän… Tähän meidän ilmeeseen ja ideaan. Tai miten sais ne tiedäksä jaoteltuu silleen että ne tukis toisiaan, mutta ei silleen söis toisiaan? Että pystyiskö jonku sellasen kaavion… Kuitenkin ne lainaukset tulee niistä teksteistä, mut siiten… Tavallaan, miten me, jos meidän pitäis tiivistää tää, niin miten sen sais tehtyy… (~2 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: No kylhän niillä lainauksilla, niistä voi valita niin että niissä on tietty ”tone of voice”… Tietty johdonmukaisuus. ANTTI: Tai ehkä se on sillai että… JOHANNES: Tai mä en ihan ymmärrä tota kysymystä… ANTTI: Tai siinä niinku, jos ne tekstit, kun nyt eilen luki niitä silleen kokonaan, niin sitten niistä vois ajatella silleen omana kokonaisuutena,
289
teoksena, niin siitä tulee vähän semmonen, se on niinku sun, tavallaan henkilökohtainen semmonen ”identiteettikriisi” niinku just, että ”työntekijänä”, mikä se varmaan niinku onkin? JOHANNES: Joo, ihan täysin! ANTTI: Niin sit tavallaan se, että ei se ilme oo pelkästää se, että se ilme, sen juttu ei olis se pelkkä identiteettikriisi, että se olis myös sitä sellasta niinku, tai että se olis sitä mitä me puhuttiin, enemmän sitä demystifiointia, että se on ihan niinku silleen ”paljas ja riisuttu”, että miten sitä sais silleen, tossahan toi toimii tosi hyvin, just toi kutsujuttu noiden tekstien kanssa, mut sitten, ku siellä pitää näyttelyssä avata sitä että mistä tossa ilmeessä on kyse… Niin sit, tavallaan, jos se kirja, jos se olis vaan kaikki noi tekstit… Sun terapiakeskustelut, kaikki, niin sitten, tietysti ne ekat keskustelut avaa sitä, mut sit se ehkä sen jälkeen… No kyllähän siellä on sen jälkeenkin niitä just kohtia, jotka avaa, mut sit ettei siitä välity sellanen liian semmonen jotenkin nihilistinen, että ”onks tässä enää mitään järkeä”… JOHANNES: Mä en suoraan sanottuna nää tossa mitään nihilististä. Ehkä jos sen lukee vaan, tai jos sen lukee kokonaan, tai huolellisemmin, niin siinä näkyy tosi selkeesti semmonen kehityskaari… Se lähtee ikäänkuin ”kriisiyttämisestä” tai asioiden kyseenalaistamisesta, mut mun mielestä se kyl ehdottomasti yltää sen yli sellaseen positiiviseen… INKA: Niin. Ehkä. Mul tuli sellanen olo että ne graafisen suunnittelun keskustelut on tietyl taval ehkä päälleliimattuja, että siellä on niin paljon, että se mielenkiintonen keskustelu on sun sisäistä, tai tiedätsä sellasta niinku dialogia, vaikka Kimmo Modigin Antagon-projektista, tai jotain muuten sellasta, vähän muuta kuin graafista suunnittelua, ja mun mielestä se toimii, tavallaan itsenäisenä teoksena tosi hyvin, ja se on mielenkiintoista, mut jotenkin ehkä sitä ei pysty sekottaa tohon ilmeeseen, koska… JOHANNES: Joo, oikei. Ehkä mä alan hahmottaa. Mut ei sitä mun mielestä tarviikaan sekottaa siihen. Tai en mä edes nää miten se oikeestaan sekottuis siihen ilmeeseen, muuta kuin just sillä tasolla että tos ilmeessä voi vapaasti käyttää tota matskua, noita keskusteluja joita ollaan käyty… INKA: Mm… ANTTI: Mm… JOHANNES: Ja ei siin tarvii siinä kontekstissa ottaa sisään mitään Antagonia tai mitään… Vaan se mikä tulee sinne kirjamuotoon, se on vaan silleen… Tai siis onhan se muuttunut tos matkan varrella
290
tosi paljon, koska mä oon halunnut pitää sen avoinna että mihin tällä oikeen pyritään… Ja mä oon ehkä antanut vaan intuition viedä, ja miten se toimii nyt on tavallaan, että siinä on lähtölaukauksena nää meidän keskustelut, jotka on niinku avannut sen pelin, asettanut tiettyjä kysymyksiä, ja sit se on vaan kasvanut hallitsemattomasti joka suuntaan, koska musta on tuntunut että ei vaan oo mitään yksiselitteisiä vastauksia, vaan nää kaikki asiat täs ”designkentällä” on niin sidoksissa toisiinsa… Tai jos me halutaan vaik väittää että graafisella suunnittelulla voidaan osallistua ”yhteiskunnalliseen keskusteluun” niin se ei tapahdu pelkillä symboleilla tai väreillä, pitää myös kysyä mikä tää ”yhteiskunta” on, mitä on ”keskustelu”? Nyt mul on tossa vielä työn alla pari sellasta ”asiallisempaa” tekstiä, mut tossa mun mielestä… Ton ehkä ainoo silleen ”arvo” on sellanen tulkinnalle vapaa virta, mistä jokainen voi poimii mitä lystää… Ja että mä oon halunnut vaik puhuu Elmerin kanssa, koska Elmeri on toisaalta silleen herkkä ja taiteellinen, mut työskentelee mainostoimistossa missä pitää olla kova jätkä ja tehokas, ja miten se ite käsittelee sitä ristiriitaa, tai nää tuntuu vaan silleen tietyllä tavalla tosi yleismaailmallisilta asioilta… ANTTI: Mut noi on sellasii, että niitä olis varmaan hyvä siinä tekstissä avata, että mitä tää tyyppi on silleen että kulloinkin puhutaan, että mikä tyyppi se on… JOHANNES: Joo! ANTTI: Just jos maallikko lukee sitä niin se ei yhtään tiiä kuka tää Elmeri on… Mut sitä ehkä, että olisko se, tavallaan miettiä sitä että, miten, ja tavallaan ehkä jossain näyttelyn ilmotuksessa tai lehdessä pitää silleen avata että mistä tässä, niinku, näyttelyilmeessä, miks on tehty tämmönen näyttelyilme… Niin se että saatais se niinku selkeeks, miks me ollaan tehty tämmönen, ja miten ne kaikki keskustelut, ja onks se sit se kirja, niin pitäiskö se, koska se kuitenkin niin vahvasti just niinku suhun henkilöityy, että olisko se kirja silleen, että se olis sun tavallaan kirja… Ja sit se ilme pohjautuu osin otoksiin siitä? JOHANNES: Joo. ANTTI: Niin jotain tollasta. Tavallaan että missä mikäkin juttu on, että saadaan selkeeksi… INKA: Vois tehdä sellasen kaavion! ANTTI: Niin saadaan selkeeks itellemme se, että tää on tää meidän ilme ja täs on nää teesit, ja nää tekstit kirjasta liittyy tähän ilmeeseen, että vähän selkeytetään tätä. JOHANNES: Joo. Kuulostaa ihan järkevältä.
291
INKA: Niin. Ja nyt Suvi sano että ne voi ottaa sit siitä kirjasta pienemmän määrän koska se on tavallaan niin kaukana siitä ”graafisesta suunnittelusta”, kun se kans näki että se on enemmän ”itsenäinen teos”… Sitä ei niinku jaeta siellä ilmaseks… ANTTI: Että se ei oo niinku ”näyttelykatalogi”! JOHANNES: Niin, totta, toi on ollut vielä silleen epäselvää… INKA: Ku se just luuli ehkä että se enemmän avais niinku graafista suunnittelua… JOHANNES: Mitä se kyl mun mielestä tekee… INKA: Mut sit ei ehkä tee sitä tarpeeks, että jos ajattelee sitä niinku museokatalogina, sithän siellä pitäs käydä tietsä jututtaa kaikkii silleen, Wekligin Anssia, joka on taas täysin erityyppinen lähestymistapa. Että siitä puuttuu sellanen ehkä innostunut ja rakentava keskustelu tulevaisuudesta, ku tossa ehkä pikkasen etitään vaan pakokeinoja vaan ennemminkin, ja sit kun se on sellanen niin synkkä ja negatiivinen, siis kärjistettynä, se yleisfiilis… Koska sit kuitenkaan, se identifioituu vaan suhun, ja ehkä niihin ihmisiin, niin sitten jotenkin… Tavallaan jos sais sen rakenteen, että… Koska mäkään en haluis julistaa asiakkaalle että mä en haluu tehä graafista suunnittelua koska koko Tsto vihaa graafista suunnittelua. Vaan tavallaan, niinku, mikä se oli se alkuperäinen idea, että… Se toimii täs tosi hyvin, että miten me saadan nyt selitettyy ne, ja sitten että ne palikat löytää paikkansa, ja osataan selittää ne. Musta tuntuu että me tavallaan hamotetaan nyt ne, mutta Suvikaan ei ihan tajuu niitä… ANTTI: Ja sit jos meiltä kysytään niin meidänkin on vaikee sanoo sitä silleen suoraan auki, että mistä tässä nyt on kyse. INKA: Muuta kuin että ”demystifioidaan graafinen suunnittelu”… Joka toimii tässä. Mut että miten me sit voidaan tuoda sitä niinku… ANTTI: Niin, mun mielestä se on tosi hyvä, niinku että siinä on tota ”sisältöö”, niinku… Että siinä on pakko olla, että se, kaikki noi sun nauhottamat keskustelut ja mitä sä oot käyny haastattelemassa, että kyl niiden niinku pitää olla siinä mukana, mut just että miten sitä jotenkin vois silleen jaotella. Mulle se, mä nään sen just että se on semmonen, jos sä kävit eilen sitä Juha Siltalaa haastattelemassa, että miks ihmiset ei viihdy työssään, ja se että se on just se, ja se on sellanen ”graafikon identiteettikriisi”… Mut sit taas se ei ehkä oo hyvä että se koko ilme on ”graafikon identiteettikriisi”… Tai emmä tiiä… JOHANNES: No, mä jututin myös Pekka Toivosta joka tuntu olevan ihan tyytyväinen työhönsä… Tai mitä me puhuttiin Teemun tai Villen kaa niin ne on erilaisia keinoja elää täs tilanteessa, ja en mä tiedä sit…
292
Mä en vaan nää tota mitenkään negatiivisena. Mun mielestä toi ei teoksena tuomitse ketään. Siin on paljon ajatuksia, ja jokainen lukija voi ite päättää miten suhtautua niihin. INKA: Niin, siis mun mielestä siin ei tavallaan oo mitään *toivoo*… ANTTI: Paitsi kyl siin sit. On siin niinku joissain, sitä toivoo, jos sitä jaksaa lukee pidempään, jossain, esimerkiks just siin terapiassakin mä huomasin… INKA: Mä en oo lukenut sitä terapia… ANTTI: Ku sä oot ite puhunut että sä haluut pois tästä ammatista mut sit siellä olikin jotain että sä ootkin nyt alkanut miettiä jos tästä vielä *sittenkin löytyis* jotain… Oli siellä semmonen toivon kipinä… JOHANNES: Kyl mä… INKA: Eiku mun ongelma on ehkä siis se, että musta tuntuu että ne graafiset, että se on tosi mielenkiintoinen, niinku ne keskustelut, mut ne graafiset jutut on niin päälleliimattuja juttuja siihen, että niitä on tuotu mukaan vaan sen takii, että kun tän nyt piti liittyy tähän näyttelyyn… JOHANNES: Mm… INKA: Tai olisko se niinku vahvempi ilman niitä graafisen suunnittelun keskusteluja? Tai liittyyks ne keskustelut *millään* tavalla toisiinsa, että onks ne niinku, tai saatsä kiinni siitä mitä mä niinku ajan takaa? JOHANNES: Pjooo… INKA: Mut sä oot ainoo jolla on se koko kokonaisuus, että mitä niistä tulee, päässä, että tietenkin sit kun on lukenut vaan osan. JOHANNES: Mä oon ehkä ite visualisoinu sen ittelleni silleen että se on lähteny tosi pienestä, niinku tohon toimeksantoon liittyvästä tuokiokuvasta, ja sit se on lähteny silleen spiraalina laajenemaan. Ja koska ei oo mitään sellasta ”noumenaalista” asiaa ku ”graafinen suunnittelu”, sellasta jotain ”asiaa itsessään” vaan on vaan niinku keskenään verkottuneita käytäntöjä ja odotuksia, ja identiteettikysyms on siihen niin vahavasti kytketty, niin näistä asioista ei vaan voi puhua mitenkään ymmärrettävällä tavalla jos keskittyy vaan johonkin yhteen pieneen pisteeseen… Niin tää on vaan silleen tosi perusasioiden äärellä olemista, jotenkin mun mielestä just nimenomaan tätä ”demystifiointia”… Ja koska nää on vaan eri ihmisten omia mielipiteitä, niin ei oo mitään syytä lukea niitä jonain totuuksien laukomisena, ja jotenki se monipuolisuus just tuo siihen sen, että noita eri näkökulmia voi ymmärtää vasta suhteessa toisiinsa. Mun mielestä jos tota lähtee lukemaan, toi kirja pitää ehdottomasti lukee kokonaan, mut sillä ei
293
oo oikeestaan mitään väliä mistä kappaleesta sen alottaa, koska ne eri keskustelut kommunikoi keskenään tosi abstraktilla ja jännällä tavalla… Mut mikään keskustelu ei mun mielestä mitätöi toista, vaan jokainen just täydentää kaikkia muita, tekee näkyväks niitä tapoja miten eri ihmiset perustelee ittelleen jotain valintoja eikä jotain muita. Ku jotenkin koulussa se oli silleen että [professori Tapio] Vapaasalo puhu aina ”moniäänisyydestä” niin me luultiin aina että se vaan tarkotti että käytetään montaa eri fonttia samassa julkasussa… Mut kun se niinku on just sitä että esimerkiks tekstissä voi olla monta keskenään ristiriitaista ääntä, jotka muodostaa kokonaisuuden… INKA: Mul tuli vaan sellanen tunne että tosta tulis niin paljon parempi vielä jos olis tiedätsä kuukaus lisäaikaa tehdä, tai tuntuu että nyt tos tulee toi aika vastaan… Pitää äkkii vaan saada viel jotain tähän että saa sitä niinku toistakin näkökulmaa, tai niinku harmittaa, että saispa edes viikon lisäaika… Tai mä oon ihan varma että se silleen niinku kiteytyis ja löytyis vielä ehkä jotain muitakin näkökulmii… JOHANNES: Mun mielestä tää loksahtaa kyl aika nätisti silleen paikalleen, tai täähän on just sitä pelaamista, mistä on kokoajan puhuttu, että on jotkut säännöt ja jotkut rajotteet, ja mitä niiden sisällä voi tehdä… Jotenkin musta tuntuu että tää on ollut myös silleen sellanen älytön idea, koko tää idea alkaa koota jotain kirjaa, ja just siks se on tuntunut tärkeeltä. Ja sit tää just niinku nyt alkaa punoutua umpeen, tai tähän alkaa syntyä sellanen punainen lanka mitä mä en ollut osannut odottaakaan, mut silleen että ehkä tän pelin voi vielä voittaa, jos vaan saa kaiken ajoissa valmiiks… INKA: Mut jos sinne saa just vielä sellasii pekkatoivoskeskusteluja, niin sithän se on tosi hyvä, mut kuitenkin niin… Mut sit jotenki, jos se on tavallaan Pallasvuon ja Kimmon taidekeskustelu enemmän niinku, se menee niin sellaseen ”inside”, että siitä puuttuu sit sellanen… Joka on siis edelleen täysin sallittua, koska se on sun näkemys. Sä oot valinnut ne henkilöt. Mut sit jotenkin. JOHANNES: Ehkä mä oon halunnut kuulla niiden näkökulmia just sen takii että kun on ite jossain tilanteessa niin on aika sokee niille omille rutiineilleen, ja jos joku toinen ihminen edustaa jotain toisenlaista lähestymistapaa niin siitä voi just oppia paljon enemmän kuin jos vaan tyytyy silleen toteamaan että ”näin tää on aina ollut ja tulee olemaan”… Niin se kertoo mun mielestä meille, graafikoille, jotain meistä itsestämme paljon enemmän että laajentaa sitä näkökulmaa… INKA: Niin. ANTTI: Kyl se Pallasvuon, mis te olitte junassa sen kaa, niin kylhän siinä oli ihan hyvii kaikkii…
294
INKA: Niin kylhän niis oli hyvii pointtei, ei sillai… ANTTI: Että sillai, siinä puhuttiin lähinnä pelkästään asiasta, tai sillai… INKA: Paitsi ne muutama juttu jotka kyl joutuu poistamaan… JOHANNES: Joo, mut just kun siinä puhuttiin vaik arkkitehtuurista ja miten arkkitehdit perustelee itteleen asioita, ja miten se liittyy graafiseen suunnitteluun, niin siks mä halusin esimerkiks Jannen, koska se tekee tavallaan just tollasta vähän rakennussunnittelua kevyempää suunnittelua, millä halutaan kuitenkin jotenkin vaikuttaa ihmisten elämään… Arkkitehtuuri tulee mones keskustelus puheeks. INKA: Ehiksä kirjottaa tosta sit siihen kirjaan sellasen esipuheen? ANTTI: Niin, johdannon. Koska se vois tosi paljon jeesata jos siin on just toi johdanto ja sit niinku että miten tätä kirjaa… Tavallaan voi tulkita… Niin se varmaan jeesais tosi paljon. Ja just kaikki että on ne tyypit kaikki aina… Niistä myös sellaset johdannot, että kuka tää tyyppi on. INKA: Tai niin, just silleen… ANTTI: Tai miks se on, niinku miks se on valittu… INKA: Että tosta tekis mielenkiintoisemman jos siinä johdannossa se selitettäis silleen tavallaan, että meidänkin vanhemman tai jotku perus näyttelyvieraat pystyis ymmärtää sen, ettei se jää sellaseks niinku sisäpiiritiedoks… JOHANNES: Niin siis mä oon miettinyt, tai ehkä koska mulle toi kela on lähtenyt siitä kun mä kirjotin sen esseen mikä julkastaan nyt seuraavassa Grafia-lehdessä… INKA: Se minkä sä lähetit meille. JOHANNES: Joo. Jotenkin siinä mun mielestä aika selkee kaari, mikä loppuu sellaseen ”tulevaisuususkoiseen tunnelmaan”… Ehkä se vois olla siinä jotenkin ”liitteenä” tai johdantona kans… Tavallaan siinä käy mun mielestä aika hyvin selväks mikä se on se problematiikka mitä tos keskusteluissa kokoajan käsitellään… Oman ammatti-identiteetin muodostaminen, työolojen muuttuminen, estetiikkaan ja makuun liittyvät strategiat, miks kyynisyys tuntuu olevan niin monelle välttämätön keino selvitä, tavallaan myös mitä maailmassa täl hetkellä tapahtuu ja mitä graafikko vois tehdä asioille… INKA: Mm.. Se vois ehkä olla siinä ekana… Mut pystyiskö, ajattelitsä että sen lisäks, sä voisit kirjottaa sellasen henkilökohtaisen, että sä avaisit sitä? Se vois toimii… Mä mietin että pystytäänks me piirtää
295
sellanen tavallaan kartta että mistä lähtee mikäkin ja mihin se… Vaan siis myöskin se että sinne näyttelyyn sais… JOHANNES: Joo! (huopakynän suhinaa paperilla) JOHANNES: No jos tässä on tää ilme. Ja siihen liittyy toi MetaFlop, toi fontti, ja sit siihen liittyy ”demystifiointi”, mitä ikinä se tarkottaakaan, ja sit siihen liittyy noi meidän keksimät dogmat, niin liittyyks siihen oikeestaan muuta? Siitä just puhuttiin, tai Timo Ilolakin otti puheeks, että kun tekee sen toimeksannon sisään, luo niinku ittelleen vielä tiukemmat säännöt, niin se tekee siitä työstä mielekkäämpää… INKA & ANTTI: Mm… JOHANNES: Ja ehkä siinä on just kyse tosta… Ja siitä Juha Siltala kans puhu, että sellasen craftsmanshipin kautta se että haluu tehdä ite jonkun asian alusta loppuun huolella ja jälki on tekijälle itselleen tyydyttävää, niin ehkä meillä on meidän omat motivaatiot ton ilmeen suhteen, jotka perustuu just siihen että siitä on tehty haastava ”peli”… ANTTI: Niin, no se on just joo… JOHANNES: Ehkä se on silleen dogma kautta peli… ”Gamification”. INKA: Ja tää on niinku tässä. JOHANNES: Niin. Ja sit tavallaan meil on niinku ”metakeskusteluja”, mitä me ollaan käyty, jotka tota tavallaan liittyy tohon demystifiointiin, että esimerkiks miks kutsussa on toi teksti, on se että se on niinku kurkistus kulissien taakse. INKA & ANTTI: Mm… JOHANNES: Ja se selittää… Noi metakeskustelut selittää noi dogmat ja metaflopit ja muut… Sitten toi metakeskustelu on johtanut kysymkseen työn motiiveista yleisemmin, että mikä työssä on kiinnostavaa, ja sit se on lähtenyt myös silleen arvokeskusteluks, että minkälaista maailmaa me ollaan rakentamassa, ja sitten… (ovi pamahtaa kiinni) MATTI: Moi! JOHANNES: Moi! Ehkä se mulle alituisesti läsnä oleva juttu on kans kysymys kyynisyydestä, että miks jotkut tarvii turvautua siihen silleen hätäkeinona, tai mulla on tullut sellanen tunne että melkein kaikki meidän kulttuurissa, kaikki meidän ystäväpiirissä, kaikki tapahtuu kyynisyyden tai sellasen sarkasmin kautta… INKA: Hirveen surullista! ANTTI: Mut niinhän se on! MATTI: Mä en oo ajatellu että se on niin.
296
INKA: En mäkään! ANTTI: On sellanen sarkasmi kokoajan, kyl mulla ainakin on aina sillai, että, tai tollasissa niinku se eilinenkin tilaisuus, niin suurin osa mitä siellä puhuu on silleen sellasta sarkasmin sävyttämää… INKA: Must tuntuu että ainoo mitä mä puhun sarkasmii on kyl Jaakko Pietiläisen kanssa. (~3 sekuntia hiljaisuutta) JOHANNES: Niiii… INKA: Nyt oma keskustelukin muuttu heti sellaseks… Mutta tota, niin… JOHANNES: No, mä otan sen kaiken niskoilleni! INKA: Ei ei, kyl se on yleisestikin, mut tavallaan, niin… JOHANNES: Mut että sit tavallaan siitä mä oon halunnut viedä sitä siihen että mitä sarkasmin tuollapuolen on. Kun kyynisyys on vaan defenssi. Se on sellanen tapa selvitä tilanteista jotka muuten tuntuis liian vaikeilta käsitellä. Mut sit tavallaan se miks asiat tuntuu niin vaikeilta, on se että meillä on väärät olettamukset siitä että pitäis olla täydellinen, pitäis olla täydellinen esiintyjä, lahjakas, taitava, sanavalmis joka tilanteessa, ja että jos vaan voitais luopua niistä liian korkeista oletuksista ja päästä siihen kiinni että miten kaikki ollaan tavalla tai toisella puutteellisia, niinku ”voitaisko tällä tullo jotenki toimeen”, niin se vaan edellyttää sellasta luopumista ”fasaadista”, tai semmosesta professionalismista ja kyynisestä etäisyydestä? INKA: Musta tuntuu vaan että mä oon ainakin ite aktiivisesti pari vuotta työstäny pois kyynisyydestä ja negatiivisesta ajattelusta, ja että sit kun mä en pysty enää allekirjottamaan, niinku että, tottakai joskus tulee tilanne että ahistaa ja muuta, mutta kun ehkä se mikä tässä on se, että meidän pitäis yleisesti esitellä mikä on graafinen suunnittelu, ja sit me tietenkin tuodaan siihen heti meidän oma näkemys mikä näkyy jo tässä miten me tehtiin näitä valintoja, mut sit sen pitäis kuitenkin edustaa sitä niinku ”yleistä tasoa” ja sitä ”demystifiointia” mut miten sitä pystyy tekee ilman että siihen sekottaa sitä niinku omaa… Että tavallaan, että kun ei voi tehdä sellasii yleistyksiä… JOHANNES: Niin, tai siis mun mielestä ainoo rehellinen tapa, tai pätevä väite, on se että jokainen yksilö neuvottelee ittelleen itseään tyydyttävän suhteen siihen tekemiseensä… Niin että se tuntuu vastaavan omia arvoja, riittävästi. Ja tuntuu takaavan jonkun toimeentulon, riittävästi. Ja tuntuu toimivan sosiaalisesti riittävän hyvin. Ja ne strategiat millä siihen pääsee on jokaiselle eri, mut jokainen tavottelee sellasta tilaa missä voi olla tyytyväinen itteensä ja siihen mitä tekee…
297
Sen kautta mun mielestä… Tai toi ”kyynisyys” on vaan yks strategia muiden joukossa, mut se vaan tuntuu olevan aika yleinen… INKA: Mut toi on just sitä että kun se on niin yleinen, niinku *meidän* keskuudessa mut heti ku mennään johonkin tiedätsä muualle, eri tyyppisii ihmisii jotka on myös graafikoita, niin sitä ei välttämättä enää oo… Tai jotenkin kun se on niin suppee se, mä en nyt tiiä, ei tää liity mihinkään… JOHANNES: Mut ei se mun mielestä haittaa että se on suppee. Me liikutaan sellasessa jossain alle sadan ihmisen ”köntsässä”… INKA: Umpiossa! JOHANNES: Niin, joka yhdistyy just tähän kaupunginosaan ja yhdistyy tähän kulttuuriin, että tästä ajatellan täällä että tää on joku pienoismalli Manhattanista, semmonen fantasia New Yorkista, ja tää on semmosta hassua roolipeliä, jossa jokainen pyrkii löytämään paikkansa tän systeemin sisällä, ja mun mielestä just sillä tavalla tarkasteltuna tää on tosi kiinnostavaa olla spesifi. Pysyy tässä ”otannassa”… Sit on tietenkin tosi paljon muita tapoja tehdä tota työtä. Mut nää on myös niin just meidän sukupolvelle keskeisä kysymyksiä, että ne ei samalla tavalla edes päde jossain toisessa ympäristössä tai ikäryhmässä… Just nyt just tässä meiltä vaaditaan kokoajan enemmän ”läsnäoloo” sosiaalisessa mediassa, meidän pitäis brändätä itsemme kokoajan paremmin, meidän pitäis tuunata meidän hissipuheesta vetävämpää ja endorssata toisiamme kokoajan LinkedInissä, päästä lehtiin ja telkkariin ja otattaa ittestämme korkeelaatuset promokuvat… Jotenkin toi eilinen Pecha Kucha just oli silleen paraatiesimerkki miten ihmiset myy niiden tuotetta, mikä on ne itse, ja niiden palveluja niiden omalla naamalla. Silleen ”mä oon tosi menestynyt, kattokaa!” tai ”I’m inspired by the Finnish archipelago”. Mut joo, tottakai mä kans tein tavallaan sitä ihan samaa, vaikka mä kuinka haluisin uskotella että se oli jotain muuta. Tottakai mä just siinä toin esiin niinku kaikki muutkin mun ”henkilöbrändiä”. Mut ehkä just mitä Kimmon kanssa puhuttiin, että avoimuus on aina jotenkin sellasta sumutusta. Tai että ”leikkiähän tää vaan on, voitaisko keskittyy johonki muuhun välillä”… Mut siis jotenki musta tuntuu että toi ei haittaa, että toi on tosi kapee toi otanta. Se ei oo silleen määrällisesti laaja, mut musta tuntuu oikeesti että noi on melko universaaleja keloja… INKA: Ehkä just kun on heijastanut niitä kirjan tekstejä niinku näihin töihin, mitä täällä [näyttelyssä] on, niin sit tavallaan ku näissä ei ehkä näy mitään tota maailmaa… JOHANNES: Hmm… INKA: Eikä se oo välttämättä millään tavalla huono juttu…
298
JOHANNES: Mut eiks se oo tavallan tarkotus, että ei sanota samaa asiaa kahteen kertaan… Että tää tuo jotain lisää tohon… INKA: Mut tietyllä tavalla tuntuu että pidetääks näissä kaikissa sit ”kulissia yllä” ja sit täällä on sellanen… JOHANNES: Mun mielestä toi on just ihan turha pelko. Ehkä mä ajattelen niin että jokainen saa ajatella musta ihan mitä haluu, eikä mun mielipide oo mitenkään universaali… INKA: Joo joo, mut mä ajattelen vaan sitä meidän ilmettä suhteessa töihin, joka on sit eri asia kuin toi oma mielipide tai kirja… JOHANNES: Aa, niin. INKA: Niin sitä että miten sen saa silleen että se tukee näitä… Selitettyy silleen että… JOHANNES: Aa, mut kyl nyt, jos pysytään tossa ”ilme”-laatikon sisällä niin toi MetaFlop ja dogmat ja pelit niin nehän just istuu tohon tosi ongelmattomasti, koska on kyse toihan on vaan just sitä graafista suunnittelua, plain and stupid. Sehän toimii myös tommosena kanavana… INKA: Ehkä sen kirjan viereen pitää laittaa joku maskotti hyppimään… (hekotusta) INKA: Mikä se on siellä Muumeissa se ruskee… Haisuli. JOHANNES: Aa, mä ajattelin heti että se olis vaaleenpunan. Tai ehkä siinä kannessa vois olla sydämiä. (hekotusta) ANTTI: Mut jos se ilme on tavallaan just tää… Ja nää ei oo sitä ilmettä… INKA: Niin. Tavallaan, jos puhutaan, niin nyt puhutaan vaan tästä. JOHANNES: Niin. INKA: Ja tää on se mikä me tuodaan esille tähän. Ja sitten. Ja sit meidän pitää ite myös miettiä tää esillepano. Että halutaaks me tulostaa tää teksti siihen, ja missä suhteessa toi kirja on suhteessa tähän? Toisaalta se liittyy, mut toisaalta se on itsenäinein… JOHANNES: Mm… INKA: Ehkä sinne vois laittaa aasin jolla olis silta. JOHANNES: Joo! Aasi olis tosi hyvä! Aasi jolla on kirjat selässä ja kävelee jotain siltaa siellä keskellä… (hekotusta) JOHANNES: Ehkä mä voin olla se aasi.
299
INKA: Sähän halusit sinne jotain performanssia! JOHANNES: Itseasiassa ranskaks toi sanonta [Ponts-aux-ânes] tarkottaa jotain muuta ku suomeks. Että aasi ei voi ylittää siltaa… Tai siis se ranskalaisten ”aasinsilta” ajatellaan silleen, että on aasi joka seisoo joen yli menevän kaarevan sillan luona, mut koska silta on silleen korkeempi keskeltä, niin se aasi näkee sen seinänä, eikä siks ylitä sitä siltaa… Niinku sillä yritetään sanoa että se mikä on näyttäny esteeltä voikin olla ratkasu johonkin tilanteeseen… INKA: Aijaa! Hmm… JOHANNES: Ehkä sen kirjan nimi vois olla Aasinsilta. (hekotusta) INKA: Se toimii varmaan hyvin englanniks. JOHANNES: Ehkä se vois olla ranskaks. Tai miks ei. ”The Bridge of the Ass”… (hekotusta) INKA: Mikä, donkey bridge… ANTTI: Hmm… Joo… (~5 sekunnin hiljaisuus) JOHANNES: Mut joo, ehkä se olis hyvä kans että se kirja on taitettu ihan eri tyyliin kuin toi näyttelyilme. Eri fontilla. Että siinä ei oo mitään sellasta suoraa kytköstä. ANTTI: Joo, sit pitäis olla tavallaan toi statement. INKA: Pystyisitsä tekemään ton statementin? JOHANNES: Joo sitä vois vaikka ”pallotella”. INKA: Sillä ei oo silleen mikään hengenhätä. Me päätettiin että siihen Avotakan mainokseen tulee valokuva. Koska se toimii sille kohdeyleisölle parhaiten. JOHANNES: Joo, se on hyvä idea! Sit pitäis vielä päättää haluuks Tsto olla tossa silleen ”julkaisija”… ANTTI: Kyl se periaatteessa vois olla tota ”Tsto-kirjasarjaa”, ehkä… JOHANNES: Niinku ”published by”… INKA: Mut selkeesti sun… ANTTI: Sä oot niinku se ”creator” siinä… JOHANNES: ”Vastaava päätoimittaja” tai jotain… ANTTI: Tavallaan se ”kirjailija”, ikäänkuin… Sit Tsto voi olla julkaisija…
300
INKA: Siitähän me puhuttiin eilen, että jos se olis samaa kokoo kuin Hymiö-kirja. Mun mielestä se olis kiva, jos niit tulee enemmänkin, niin se olis jotenkin… Siitä vois saada, vaik siinä onkin eri näkemyksii, mut sehän on se koko meidän ideakin tässä, että me voidaan olla mitä me ollaan… ANTTI: Sehän on kyllä tosi, niinku, mielenkiintonen se kirja… INKA: Mmm. Nyt mua jotenki helpotti! ANTTI: Nyt tää on selkee. Selkee juttu. Sithän tästä vois tehdä sen vaikka Tumblr-version missä olis nää kaikki tekstit, ja sehän olis siistejä jos sinne tulis niit lisää, vaik sellasii boonustekstejä, että sulla olis vaik avajaisissa nauhuri päällä ku sä juttelet ihmisten kaa… Ja jos me kuullaan vaik että joku on jotain hakkunu sitä niin jutellaan täällä nauhuri päällä ja niitä vois tulla sinne nettiin. JOHANNES: Joo, totta, se olis kiva että se jatkais elämäänsä silleen… Pitää vaan, mä lupasin Juha Siltalalle, että sen haastattelu tulee vain paperimuodossa, niin se pitää sit editoida pois… Mut joo, se olis kiva että se ei pysähtyis siihen että nyt tää on painettu. ANTTI: Niin, että siitä tulis sellanen journal, ja sit me voidaan niitä aina jossain meidän Facebookissa ja Twitterissä puffaa… JOHANNES: Joo. INKA: Joo, no mut toihan hahmottu nyt hyvin. Pitää vaan miettii ne esillepanot.
301
21. Perjantai lounasaikaan, 20. syyskuuta, Hakaniemen Hallin Soppakeittiössä. Keskusteluun osallistui näkijä Kimmo Modig.
KIMMO: Venaas. Mä käytän tässä tota. Ja sitten kynää ja paperia. Mä ajattelin että jos me ollaan just jossain niin ne lähtee aina liikkeelle ne kortit. JOHANNES: Siisti nextin levelin laitteisto. KIMMO: Olis siisti jos täs puhelimessa ei olis mitään muuta, että tällä ei vois ees soittaa… ”Mä en voi ottaa sitä riskiä että CPU menee toisiin ohjelmiin”… (hekotusta) KIMMO: Mä tein just Koneen säätiölle hakemuksen mis mä haen rahaa uuteen iPhoneen. Koska sosiaalinen media on tärkee osa mun työskentelyä. --KIMMO: Mihin tääkin perustuu, on ehkä sama kuin taide, että uskoo vaan siihen että jos sä uskot siihen ja mä uskon siihen se on totta, niinku enemmän kuin siihen että mä ajattelen että mä oon niinku joku… Se on hyvin yksinkertaista. Joo. Mä tein sulle tällasen ”pöydän” missä tää on aikajana, muhun päin, menneisyys, täs on tulevaisuus, täs on nykyisyys, lähimenneisyys, lähitulevaisuus… Sit täällä on kolme voimaa jotka vaikuttaa suhun. Ja sitten, tehdään noita kolme, poikkeukselliseti… Kolme boonuskorttia jotka sä voit sijottaa mihin tahansa kortteihin ja tarkentaa, että jos tohon tulee vaikka joku että ”mikä toi ristijätkä on?” niin sä voit tarkentaa sitä… Mut sä voit käyttää vaan yhtä korttia kohden, sä et voi käyttää vaikka kaikkia kolmea nykyhetken tarkentamiseen… Ei oikeastaan muuta. Osoita sormellas mitä korttia sä haluat kääntää, älä koske sormella paperiin. Se on ainoo sääntö. Sit mä katon täältä. Mut joo, ole hyvä, mistä sä haluut alottaa? JOHANNES: Hmm. No aloitetaan vaikka voimista. KIMMO: Joo. (~9 sekuntia puheensorinaa, vieressä puhutaan kevyistä matkatavaroista)
302
KIMMO: Eli pata jätkä oli ensimmäinen. Mä ajattelen tän näin, näitä kuvakortteja niinku henkilöinä. En tarkota että toi on mies tai nainen, mut henkilöinä vähän silleen arvovallan mukaan, että hertta kuningas on se voimakkain, ruutukuningas on joku jolla on voimaa, mut se ei oo vielä täysin fulfilled… Pata on mulle sellanen ”työn”, mä usein ajattelen niin, tässäkin tapauksessa, mä ajattelen että se on vähän sellanen ”työmyyrä”, mä ajattelen sotilasta, joka tekee kaiken todella hyvin. Tekee kaiken niinkuin pyydetään. Semmonen ”toteuttaja”, semmonen tosi tehokas… Ja koska se on täällä voimissa, se on tosi merkittävä, semmonen insinöörintarkka osaaminen, voi se olla luovakin, mutta semmonen kuin sotilas, että se ei kyseenalaista käskyjä, ja tekee sen hemmetin hyvin. Eli joku tavallaan tyyppi, nainen tai mies, ehkä joku tahokin. Se voi olla myös joku voima, se voi olla graafinen suunnittelu tai joku, tai joku perinne, tai joku… Ei se välttämättä oo henkilö sillälailla, mut joku henkilöitymä tai joukko henkilöitä, joiden juttu on se että asiat tehdään ihan järkyttävän niinku ”pam pam pam pam”, ja ollaan helvetin hyviä siinä. Se voi siitä tarkentua, mutta se on nyt ensimmäinen voima. Tarkkuuden ja määrätietoisuuden ja tottelevaisuuden voima. JOHANNES: Nää voimat ei siis oo missään aikajärjestyksessä? KIMMO: Ei, ne on vaan tuolla… JOHANNES: No katsottaisko nykyisyyttä sitten? KIMMO: Katotaan vaan! Hm. Mun lempikortti. Ruutu kymppi. No toi on silleen, mitä mä sanoin, hertta on vahvin maa ja ruutu on toiseksi vahvin maa. Ja ruutu on, joskus sanotaan että ruutu on rahaa, mutta mulle ruutu on myös semmonen toteutumattomana potentiaalina tässä semmosena konditionaalina. Se ei oo niinku se hertta vielä, se ei oo myöskään se pata, se tekijä, jos ajattelee näitä järjestyksessä, vaan ruutu on niinkuin se välimaasto. Mut se on kymppi. Se on niinku korkein numero millä ei ole kasvoja. Se on kasvoton, vielä. Mut silti se on hirveen täydellinen. Ja se on samaan aikaan hirveen yksinäinen, se on ainoo noista kaksnumeroisista korteista minkä summa, niinku yks plus nolla on yks… Se on tosi yksinäinen kortti, tavallaan. Mutta samaan aikaan… Siis toteutumatonta potentiaalia ja semmosta yksinäisen suden ”kalliolla katselua”, vois hyökätä mutta ei vielä hyökkää, tietätkö? Että tsekkailee sitä… Mut samalla hirveen voimakas koska se on just kymppi eikä esimerkiks ysi tai ykstoista. Se ei oo esimerkiks ottanut sitä jätkän roolia tai rouvan roolia, vaan on vaan sellanen toteutumaton potentiaali… Klassikkokortti. JOHANNES: No, katotaaks seuraavaks lähimenneisyys?
303
KIMMO: Katotaan vaan. Oho! Tästähän tulee loogista! (Hertta jätkä) Siellä on oikeesti joku tän toteutumaton, sun lähimenneisyydessä… Nyt tää on liian selvää. Ärsyttävää. Mut tavallaan ton asian toteutumaton, että sä oot ollut toi. Jotenkin ihan täysillä. Niin hyvin kuin tän [voiman] tavallaan voi tehdä. Mut sit kun se on kuitenkin se hertta, eikä pata, niin siinä on ollut myös semmonen poikkeavuus, että se ei ollut se sotilas, vaan se on ollut enemmän semmonen ”hurmuri” tai… Kuka nyt olis hyvä henkilö. Sellanen John Malkovich tyyppinen henkinen, että se on helvetin hyvä näyttelijä, mut silti se on silleen peluri, että kaikki suhtautuu siihen sillai että ”saattaa tulla Turun musiikkijuhlille esiintymään” ja semmonen, tavallaan rohkea, mut silti tietyssä alassa oleva… John Malkovich ei ohjaa, eikä kirjota sarjakuvia, vaan se näyttelee. Joissain asioissa helvetin hyvä, olevinaan, mutta samaan aikaan semmosella hannuhanhimaisella kepeydellä… Kepeä osaaminen, sellanen hurmaava osaaminen, siellä menneisyydessä, ja liittyy tietenkin tohon voimaan ihan täysin. JOHANNES: Kuulostaa kyllä hämmentävän… Tai pystyy kyllä samastumaan… Katotaas vaikka toinen voima. KIMMO: Joo. Tota. Öö. No tää on kiinnostava, tää on niin eri kortti kuin… Tää on ollut tähän asti niin loogista, mutta tää hajottaa sitä. Mä ajattelen tätä, hertta kakkonen, jos joku kortti on ”puhdas” tai ”jalo” pakassa, niin se on hertta kakkonen. Että se on ensimmäinen kortti, jos ei ässää lasketa, ässä on sellanen tosi spesiaali, ässä on sellanen supertiivistymä, supervoima, kakkonen on ensimmäinen semmonen ikäänkuin ”kortti”… Se on pienin numero, mutta kun se on hertta, niin se on semmonen ihme singulariteetti. Tavallaan siihen liittyy se parin voima, että se on kaks eikä yks. Se ei oo myöskään kolme, elikkä ryhmä, vaan se on just kaks. Tulee mieleen intimiteetti, että jollekin ihmiselle uskoutuminen… Eli mulle tulee mieleen että se voima on se että… Mä ehkä ajattelen että se on joku henkilö, johon sä luotat ihan saatanasti, joku henkilö joka on tehnyt jotain sellasta mitä sä ihailet, joku sun ihailema henkilö, jota ehkä muut sun piirissä ei tiedä. Se on sun piirien ulkopuolelta. Se vois olla vaikka sisko joka asuu ulkomailla, tai semmonen henkilö. Ja joka oikeesti on helvetin hyvä jossain, eikä se ”hyvä” välttämättä oo semmonen että on hyvä tekemään ruokaa, vaan hyvä olemaan ihminen. Voimakas, tosi helvetin semmonen ihailtava hahmo. Mutta se ei oo sun peruspiiristä, se on selkeesti tän ulkpuolella. Tää kaikki muu on niin, se on selkeesti ihan off jotenkin. Ja se on just ihminen jota sä ajattelet enemmän ihmisenä, et niinku työntekijänä tai kolleegana vaan täysin riisuttuna kaikesta arvoista, riisuttu symboleista, ulkoisista arvostuksen tavoista… Tää on tosi tyhmä läppä muuta joku ”puhdas ihminen”, ”vain ihminen”… Että
304
kun sä näät sitä, sä et nää sitä sen takia että sä voisit puhua vaik jostain graafisesta suunnittelusta, tai videotaiteesta, vaan sä näät sitä koska te meette, en mä tiiä… Lenkille, tai jotain, mökille, tai jotain tosi beisikkiä… Semmonen ”riisuttuus”, mä en tiedä. Voi olla että se ihminen ei vielä oo sun niinku… Mulle on vähän epäselvää vielä kun se on tässä voimissa, mutta se ehkä selvenee tässä pikkuhiljaa… Ehkä epäselvin kortti tähän asti. JOHANNES: No jos mennään ihan tonne kauas menneisyyteen… KIMMO: Oi… Hankala kortti. (~7 sekuntia hiljaisuutta) KIMMO: Noh. Risti kolmonen on siitä hankala kortti, se tuli just siinä Baltic Circlen kanssa esille, mut se on semmonen ”hämärä diplomatian kortti”, tai semmosen piilossaolemisen… Se on risti, se on se kaikkein heikoin maa. Se on ensimmäinen kortti mikä ei oo kakkonen eikä ykkönen. Ensimmäinen ryhmäkortti, eli liittyy sosiaalisuuteen ja ihmissuhteisiin… Ehkä ehkä sä et tunnista niinku itseäs jostain kaukaisesta menneisyydestä. Sä oot ollut jossain, mikä on täysin tuntematon, vähän niinkuin toi Heidi-Laura-läppä, että jos sä tapaisit sun menneisyyden minän, sä et ehkä tietäis miten siitä pitäis puhua, koska ei oo mitään… Sul on joku katkos, oikeesti, täs on niin helvetillinen hyppy, että sulla on ollut joku katkos jossain menneisyydessä. Ehkä nytkin on tulossa, mut siis, en tiiä siitä, mut siis se on ensimmäinen katkos, täysin toinen aika, jotenkin varjoisa aika, ja tosi semmonen selittämätön. Se on ollut tosi auki, mikä se menneisyys on… Se liittyy sosiaalisiin suhteisiin, se ei liity suhun yksinään. Vaan siihen miten sä olit ihmisten kanssa, tai miten ihmiset kohteli sua, tai joku tapahtuma tai joku… Jotenkin hirveen selkee ero taas. [Hertta] Kakkonen ja [risti] kolmonen, näillä on selkeesti jotain tekemistä… Ehkä sillä menee, jos on joku tosi hyvä voima kaiken keskellä. (~3 sekuntia puheensorinaa, kilinää) KIMMO: Mut katotaan miten tää kehkeytyy vielä. JOHANNES: Tota… Mennään vaikka tohon lähitulevaisuuteen. KIMMO: Joo… Ruutu seiska. Hauskaa se että sieltä ei tullut esimerkiks jotain kunkkua tai ässää, mitään kymppiä korkeempaa korttia, vaan tuli seiska, mikä on toiminnan kortti. Seiska on se kirvesmiehen kortti jotenkin. Se on tekemisen kortti. Sä teet jotain… Mä en tiedä onks tässä jotenkin sellanen kahden tulevaisuuden juttu, että sulla on toi ruutu, eli semmonen… Kun se on seiskassa niin jotenkin… Onpas helvetin vaikee…
305
(~4 sekuntia puheensorinaa, kilinää) KIMMO: Siinä on joku semmonen kerääminen, pisteiden kerääminen, semmonen tehtävien kerääminen… Jotenkin noi seittemän ruutua, miten ne on levittäytynyt, että se on just seiska ja ruutu, seiska on tekemisen, se on työn kortti. Jotenkin että sä järjestät uudelleen… Se et ehkä vaihda sitä kenttää, sä vaan järjestelet sen uudelleen. Että se perustekeminen ei ehkä muutu, mutta se hajoo enemmän osiin, se ei oo semmonen täydellinen yks asia, vaan se on enemmän niinku osissa kaikkialla, ehkä se kirves tulee siitä että sä pilkot, että sä pilkot asiat osiin, että sulla alkaa ehkä olla monia eri identiteettejä tai monia eri, en tiiä, työpaikkoja tai kaupunkeja tai jotain… Mut semmonen, tosi positiivinen, hajoaminen, toi ruutu. Ja sit toi jätkä on se mitä sä teet nyt. Ei ookkaan mitään sellasta ”suurta breikkiä”, suurta eroo siihen mitä sä oot aikasemmin tehnyt, vaan enemmän se vaan niinku uudelleenjärjestäytyy, vähän niinku dramaturgi järjestää materiaalia… Kyl mä ajattelen. Oho, hups, täytyy nollata. Eiku ei voi. Täytyy tehä niin että… Noh, nelosta ei käytetä, se oli väärä kortti, ei voi mitään. Kortteja tippuu joskus pöydältä. Mut tota… Kuitenkin laitan sen tohon ylös jos se tarkottaa jotain tiettyä… Niin. Semmonen hajoaminen tai hajottaminen. Mut tosiaan positiivinen, ei semmonen hajoaminen että mielenterveys hajoo tai joku vitun elämä hajoo, vaan enemmän niin että asiat ei oo enää niin yhdessä, yhdessä paikassa. Keskiöitä on enemmän kuin yks. JOHANNES: Tota… No, mä en tiedä kumpi olis jännittävämpi… Voima vai… Otetaan toi voima vielä… Ehkä sit se kokonaisuus hahmottuu… KIMMO: Joo. Risti seiska. (~4 sekuntia puheensorinaa, kilinää) KIMMO: Kiinnostavaa että siellä on toi sama seiska, ja siellä on toi sama risti. Mä jotenkin yhdistän nää menneisyyden epäselvästä ajasta, ja sit toi asioitten hajottaminen… Jälleen kerran mä ajattelen esikuvaa, että joku joka on tehnyt… Joku joka on tehnyt sen saman muuvin minkä sä tuut tekemään, mut semmosella tavalla mitä sä et pysty allekirjottamaan, jotenkin moraalittomalla tavalla. Tai semmonen moraalittomuus, semmonen että saadaan kyllä paljon aikaan mutta se hinta millä se saadaan on aika rankka. Ajatellaan vaikka jotain yrityskauppaa, jossa saneerataan neljäsataa ihmistä ulos, niin tavallaan tuottaa vitusti voittoo, mutta se on aika hevi veto. Tavallaan sen tyyppinen… Joku jonka sä tunnet, ehkä sun kaukaisesta menneisyydestä, tekee just tätä. Ja se tekee sitä sun mielestä äärimmäisen epäilyttävillä tavoilla, koska sä et voi allekirjottaa sitä, se et halua että
306
sut assosioidaan siihen voimaan tai siihen ihmiseen, ja siihen tyyliin tehdä asioita. Selkeesti että sä haluut ottaa pesäeroa samanlaiseen tapaan tehdä mitä sä ite teet… Koska se toinen tapa on vivahteiltaan paljon moraalittomampi, niinku julmempi ja ihmisvihamielisempi. Joo. Liittyy jotenkin sun menneisyyteen ja siihen mitä sä aiot tehdä seuraavaks. Joku semmonen ”varoittava esimerkki” ikäänkuin. Sulle. JOHANNES: Tää on kyl tosi jännää. Mua silleen itkettää, tai jotain. (hekotusta) JOHANNES: Tuntuu että mä oon jossain purkautumisalttiissa tilassa just nyt… KIMMO: Tää on tällasta. JOHANNES: No, otetaan se viimeinen. Tulevaisuus. KIMMO: No tässä sen näkee! [Hertta seitsemän] Kauheen onnellinen niinku lopetus tälle, että se on niin… Että se mitä sä oot tekemässä tulee kantamaan hedelmää, sä oot oikeella tiellä. Sä olit aikasemminkin oikeella tiellä, lähitulevaisuudessa, mutta sä yritit vaan täyttää kaikenlaisia sellaisia odotuksia mitkä ei ollut sulle tehty, mut sit kun sä löydät sen ratkaisun uudelleenkonfiguroida ne asiat, niin se tulee tuottamaan tulosta. Tavallaan, että se et hylkää työtä sinänsä, tai sä et lopeta tekemistä sinänsä, sä vaan uudelleenmuotoilet sen tavalla, mikä tekee sulle järkee… Ja se vaikuttaa hirveen hedelmälliseltä tieltä. Jotenkin sä voitat ne (ei erota) omilla keinoilla, jotenkin pelaa samaa peliä… Semmonen Daavid ja Goliat tyyppinen jotenkin… Toisen voimaa hyväkskäyttämällä, tai sellanen judo-läppä. Että käyttää sitä voimaa hyväkseen mikä on ympärillä. Tavallaan sellanen flippi, sellanen diplomatia tai semmonen hienovaraisuus siinä liikkeessä… Se on ehkä se. Joo. Jännittävä… Haluutsä käyttää noi tarkennuskortit? JOHANNES: Joo. Eli mulla on kolme? No, katotaan vaikka toi menne… Eikun nykyisyyttä vielä… KIMMO: Joo katotaan vaan. Se on hyvä idea. Joo… Henkilökortti, pata rouva, toinen pata tässä pöydässä. Liittyy selkeesti tohon voimaan. Täysillä suorittamisen voimaan… Joku joka on vielä korkeemmassa asemassa, ehkä joku virkamies tai johtaja tai joku, ei ihan se kuningas, mutta joku jolla on yhteys kuninkaaseen… Intiimi yhteys kuninkaaseen, ajatellaan vaikka sitä että jos vaikka Arhinmäki on kulttuurikentän kuningas jossain mielessä, niin sitten patarouva olis joku sen lähin virkamies tai… Se joka oikeesti tekee ne päätökset. Jota ei pidetä kuninkaana, mutta oikeesti on se kuningas. Sulla on nykyhetkessäkin tärkee yhteys tämmöseen ihmiseen, joka on siinä voima-asetelmassa, sä käyt sitä kommunikaatiota tän voiman kanssa
307
tän tyypin kautta. Koska se tuli suhun se kortti, se ymmärtää sua, mut se ymmärtää myös tätä. Se on sun semmonen silta, semmonen mediaattori, mediator, on siinä tän voiman ja sun välillä. JOHANNES: Mikä voima tää siis oli? KIMMO: Tää on tekemisen, helvetin hyvän insinöörimäisen tarkan tekemisen, sotilaallisen palveleva. Ei kyseenalaistava tekeminen. Ehkä se on joku graafisen suunnittelun perusparadigma tai mikä se sitten onkaan… Tai joku työn eetos, tai joku mitä sä ehkä vierastat jollain tavalla, mikä ei o tietenkään selvää, mut sit sulla on kans toi ihminen kenen kanssa sä neuvottelet sitä maailmaa… Tavallaan se on sun semmonen kilpi tai semmonen… Ylipäänsä se että sä voit olla yhteydessä siihen maailmaan niihin voimiin koska sulla on kuninkaan, kuningattaressa vähän sellanen salainen hallitsija, kuningashan on se perinteinen, mutta kuningattaret on ne jotka oikeesti tekee ne päätökset. Perusläppä. Niin sulla on semmonen jännittävä diplomaattinen keino siihen yhteisöön tai siihen voimaan, mä en tiedä käyks se järkeen, mut se on jotenkin niin selkee läppä. Mut se miten sä käytät sitä on tietenkin ihan toinen juttu. Miten se liittyy sun tulevaisuuteen tai mihinkään se on vaikee sanoo… JOHANNES: Hmm… Käytetään vaikka sit tarkennuskortti tohon lähitulevaisuuteen. Tuntuu että se on kiinnostavaa… KIMMO: Se on. (~4 sekuntia taustamelua) KIMMO: Hertta nelonen oli vaan… (~4 sekuntia taustamelua) KIMMO: Noniin. [Risti kaksi] No taas on jotenkin tää! Nyt se on niin helvetin selvää että toi risti kolmonen, tää on jotenkin se kaikista riisutuin, yksinkertaisin versio siitä sun menneisyydestä. Menneisyys niinku fundamentaalisimmillaan, jos ajatellaan että se menneisyys liittyis sun johonkin, ajatellaan nyt vaikka jos sä olisit tehnyt lapsen menneisyydessä niin sen paluu… Tai yleensä… Toi nyt oli tollanen elokuvallinen. Mut semmonen joku menneisyys yksinkertaisimmassa ja fundamentaalisimmassa muodossaan tulee uudestaan esille… Se tulee liittymään jotenkin tohon hertta kakkoseen, joka oli ehkä se vasta… Ehkä sä kestät sen just sen takia, koska sulla on se vastapaino, sulla on se toinen elämä, tai toinen ihminen, joka ei liity koko tähän vitun skeneen millään tavalla. Samalla tavalla tääkään ei oikeen liity tähän, ainakaan mihinkään traagiseen, tai mihinkään sellaseen skeneen, vaan se on joku menneisyyden voima… Ehkä se sun luottoystävä tai luottohenkilö tai joku niin se tuntee tän… Miten
308
se liittyy tohon hajottamiseen ja asioiden uudelleenjärjestämiseen, tuolla on toi ristiseiska, sekin on ristiä… Mä nään että sä joudut vaan kohtaamaan sen, niinku, jotta sä saat sen tehtyä uudelleen, sun on vaan yksinkertaisesti pakko kohdata jotain siitä menneisyydestä… JOHANNES: Voiks se olla jotain mikä liittyy perhesuhteisiin tai… KIMMO: Mun tekis mieli, mä olisin halunnut sanoa sulle alussa jo perhesuhteista, mut se on niin henkilökohtaista että mä en välttämättä tykkää sanoa semmosia, mut… JOHANNES: Joo… KIMMO: Mut se tuli ihan itsestäänselvästi mieleen… Että tossa on tosi selkeesti joku sellanen isä-äiti-sisko-tyyppinen, henkilö joka tiivistää, koska niihinhän se tiivistyy, ne on nähnyt sut lapsesta asti, ehkä se on yleensä vanhemmat, koska se on joku joka on nähnyt sut aina. Se on sua vanhempi ihminen. Mut se olis mun mielestä kornia arvailla mikä se on, koska se on… tyhmää… Mutta joku semmonen. Sen tyyppinen voima ihan selkeesti. JOHANNES: Viimeinen lisäkortti… Laitetaan se tonne kauas tulevaisuuteen… KIMMO: Kato kato! Mielenkiintoista! [Hertta yhdeksän] Uus kortti ensinnäkin, täysin, ei mee mitenkään yhteen aikaisempien korttien kanssa… Mä nyt ajattelen sillai matemaattisesti, että kakstoista miinus kolme on yheksän, ja sit nää on silleen ihanassa harmoniassa nää kolme korttia… Niin jotenkin se voimahenkilö, johon sulla on yhteys ton, toi sun yhteys tohon skeneen, siitä paljastuu semmonen onnellisempi, parempi puoli, joku sellanen ihminen joka vaikuttaa ensin kylmältä, semmoselta johtajalta, joka vaan pyörittelee, se on tosi semmonen… Tietyllä tavalla ehkä semmonen henkilö, joka on tosi ”all about the game”… Niin sen tavallaan riisuuntuminen jotenkin, sä näät sen hirveen samanlaisena kuin sä oot itse, ja se on ehkä sua vanhempi joten se on sua edellä siinä asiassa, että joskus tulevaisuudessa sä tajuat jonkun ihmisen, joka tällä hetkellä on jossian hirveen merkittävässä asemassa, sä tuut näkemään sen jotenkin ihmisenä, koska jotenkin nää kaikki hertat on ihmisiä ilman rooleja, ilman työpaikkoja ja muita. Niin joku sellanen ihminen joka sulla on tällä hetkellä elämässä työn kautta, niin tulee paljastumaan, tulee paljastumaan intiimimmin… Ihmisenä. Ehkä just toi, joka on myös sun mediator, kävis järkee ton takia… Mut joo. Eli tota. Teen yhteenvedon niin… (~3 sekuntia taustahälyä) KIMMO: Niin. Tää on hirveen selkee pöytä, tää ei ollut mikään vaikee lukee. Kaikki nää jäljet tuntuu vitun selviltä. Ja noi voimat,
309
että on tavallaan toi ulkopuolisen elämän voima, sit se väärintekemisen voima, se että sä näät… Sellanen januskasvoisuus, että näkee sen, mutta pystyy olemaan ja tajuamaan että toi on saman kolikon kääntöpuoli… Menestyvä kääntöpuoli… Sit tollanen sotilasmainen hyvintekeminen, semmonen luottamus. Sit menneisyys ja sen tuskat. Niiden konkretisoituminen nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa, ja toi herttajätkä, että sä olit joku tollanen, osa tota… Kyllä tossa tollanen selkee muutos on, mutta se on jännää että se muutos ei oo sellanen radikaali, että sun tarttis hypätä johonkin vitun kuiluun, vaan sun pitää vaan pystyä… Yleensä muutos onkin tylsää, että se saattaa usein olla se muutos vitun arkinen, sitä pitää vaan hyväksyä että ei tapahtunutkaan mitään vitun lottovoittoa tai jotain, tai että ”mä ostin aseen ja rupesin tappaa ihmisiä”, että se muutos onkin se että sä järjestät vaan asias vähän eri tavalla… Se konfiguraation muutos voi olla se kaikkein suurin vallankumous… Tai että se pieni asia onkin se isoin muutos. Sellanen. Siinä. JOHANNES: Heh. Kiitos. KIMMO: Voit pitää sen jos haluat. JOHANNES: Joo… Mä laitan nyt ton nauhurin pois niin voidaan puhua rauhassa.
310
Hakemisto #
B
2 Unlimited 285 40 Days of Dating 11, 236
Baltic Circle 139, 140, 141, 207, 210, 305 Banks, Azealia 139 Banksy 94 Barbican 133 Bassey, Shirley 249 Baudrillard 196, 247, 268 Bauhaus 56, 285 BBC 69 benchmarking 267 Berardi, Franco 10, 15, 255 Berliini 65, 173, 226 Big Brother 97, 125 Björk 211, 212 Black Sabbath 162 blogi 71, 139, 260, 268 Bob Hund 14, 17 body of work 235 Bomba 108 Bono 29 Boston 183 Bourdieu, Pierre 13, 259 Bourgeois, Louise 222 Bourriaud, Nicolas 210 brändi 22, 73, 128, 129, 136, 211, 212, 229, 240, 298 Brody, Neville 280 Brooklyn 86 BS Grafik 277 budjetti 132, 170, 199, 264, 273, 274 Burnout 11 Butler, Judith 247
A Aalto yliopisto 228, 243 Abrahams, Jean-Jacques 77 Adbusters 15 Adobe 25, 58, 79, 83 After Effects 141 Agent Pekka 50 Ahtila, Eija-Liisa 131 Ahtisaari, Marko 15 Akava 268 Alepa 26 Alien 287 Alien vs. Predator 115 Allen, Woody 287 Alpha Centauri 115 Amazon 246 American Express 246 AMK-tutkinto 227 Angry Birds 95, 223 Anonymous 255 ANSI 33 Antagon 49, 50, 119, 120, 121, 122, 123, 124, 126, 130, 135, 136, 137, 143, 144, 227, 290 anti-design 31, 141 anti-estetiikka 124 Anti-Oidipus 172, 262 Antipode 262 Aphex Twin 211 Areena 155 Arendt, Hannah 268 Arhinmäki 95, 112, 307 Arhinmäki, Paavo 96, 272 Arial 32, 36, 62, 125, 149 Aristoteles 252 Arsel & Thompson 253 Artek 74, 89, 134, 169, 177, 199, 209 ASCII 33 assemblage 252, 256 A Thousand Plateaus 249, 256 Auer, Anneli 110 Aurinkokuningas 112 austerity 9 Austerlitz 116 AY-liikke 266, 271
C Call of Duty: Modern Warfare 115 Calvin Klein 27 Cameron, David 112 Camus, Albert 249, 254 Canon5D 287 Cash, Johnny 285 CCT 244, 257 CD 179, 260, 261 Cederström, Carl 12 Cheek 95, 96, 126, 223 Chesterfield 183 Civilization 115 clinamen 44 Clinton, Bill 110
312
CMMN SNS PRJCT 205 CMYK 285 Comic Sans 33, 34, 124, 125, 126, 132, 135 Commander Keen 115 Continuum 262 cool 34, 79, 86, 87, 98, 126, 129, 135, 153, 156, 176, 189, 211, 212, 226 Corbusier, Le 162 Cosmopolis 69 Counter Strike 87 Coupat, Julien 225 CPU 302 craftsmanship 267, 296 Crouvel, Wim 9 CSS 62, 217 CTRL 72, 124 cultural capital 259 CV 106, 183, 228 Cyrus, Miley 139
D Dark Age 137 Darling, Jesse 127, 136, 137, 143, 145, 286 David, Larry 287 Dawkins, Richard 155 Debord, Guy 11 Declaration 224 Deleuze, Gilles 15, 16, 245, 247, 248, 249, 254, 252, 255, 256, 260, 262 Delgado, Jeremias 150 demystifiointi 32, 35, 53, 71, 210, 223, 244, 289, 290, 292, 293, 296, 297 Derrida, Jacques 246, 261 Descent 115 Design Forum 59, 65, 66 Designmuseo 26, 45, 49, 153, 215, 234, 257, 272, 284 design scale 134 Destiny’s Child 71 Desto 251, 258 Dialogue Piece 215 Difference and Repetition 248 Disney, Walt 259 DJ 210, 231, 258 Documenta 198 DocVentures 92 dogma 56, 58, 283, 296, 299 Donkey Kong 135 Don’t Shoot The Messenger 22, 23, 53 Doom 115 Drake 149, 286 dSLR 260 Duvel 257
E Egli, Simon 56 Egs 168
Egypti 108, 256 Ekholm, Niklas 228 Elastinen 97 Element 165 Emergency Pavilion 137 Emmerdale 97 empathic design 52 energia 81, 125, 129, 130, 137, 138, 220 Enter The Void 260 Eriksson, Jonatan 21, 64 Espoo 85 etnografia 245 EU 92 Eurooppa 82, 165 evoluutiopsykologia 80 Excel 31 Exit Through the Gift Shop 93
F Facebook 13, 75, 77, 85, 96, 97, 106, 132, 134, 152, 155, 223, 224, 228, 259, 268, 280, 301 Face-magazine 280 Fall Out 135 Fatboy 172 Faust 106, 224, 287 Finnish Art Today 272, 273 Finnish Design 71 Finsk 86 first person shooter 102 First Things First Manifesto 14 Fleetwood Mac 148 Fleming, Peter 12 Florida, Richard 13 Flow Festival 253, 285 Folk-Fredi 16 formalismi 138, 142, 207 Frankfurtin koulu 14 Frank, Kaj 59 Freeman, Tomi 72 Freeman, Morgan 16 Freud, Sigmund 40, 41, 42 Fromm, Erich 268 Fry, Stephen 112 Fuck Content 236 Future Practice 241
G Gallen-Kallela, Akseli 109, 230 Gallen-Kallela-Sirén, Janne 75 Gamification 296 geneerinen freejazz 140 genomi 155 gentrifikaatio 207 Gentrifikaatio 13 Germany 183 Getty Images 99 GIF 14, 64
313
Ginger Ale 159 globaali epätasarvo 88 globalisaatio 193, 267 Godard, Jean-Luc 198 Goldman Sachs 69, 264 Goldsmith, Kenneth 16, 245 Google 14 GQ 14 graafinen suunnittelija 24, 51, 52, 54, 71, 91, 174, 193, 238, 240 graafinen suunnittelu 21, 22, 25, 27, 28, 31, 32, 35, 45, 53, 54, 71, 72, 77, 78, 81, 84, 87, 210, 211, 228, 229, 230, 232, 237, 238, 246, 263, 289, 292, 293, 297, 303 Graeber, David 256 Grafia 66, 72, 73, 85, 277, 295 Grammy 258 graphic design 27, 54, 60, 71, 174, 194, 204, 239, 276, 285 Grand Theft Auto 115, 117, 243 Guattari, Felix 15 Guitar Hero 12 Gula Villan 193 gun for hire 10
H Haapaniemi, Kaus 191 Haavisto, Pekka 96, 116 Hakaniemen Halli 302 Halla-Aho, Jussi 96 halvemmalla enemmän 266 Haneke, Michael 16 Hardt, Michael 15, 43, 196, 259 Helsingin Sanomat 13 Helsinki Design Week 285 Helsinki School 138, 139 Helvetica 9, 56, 125, 149 Hel-Yes 232 Hennes et Mauritz 29, 74 Henriksson, Minna L. 66 Hessu 50, 100, 101, 109 hipster 12, 15, 75, 212, 223, 253 hissipuhe 27, 52, 84, 240, 298 HOAS 151 Hollanti 9 Hollywood 203, 216 Hurtig, Kaarle 37, 47, 71 Hyde, Rory 241 hyperloop 237
Idov, Mihail 14 Ikea 9, 74 Ilola, Timo 228, 296 Iltalehti 228 Iltasanomat 228 IMF 193 inDesign 35, 230 Instagram 14, 85, 106, 285, 287 iPhone 50, 72, 99, 120, 236, 302 irc-kanava 225 IT-ala 264, 269 Itkonen, Markus 229 itsemurha 44, 247
J Järvinen, Inka 21, 147, 193, 289 Jay-Z 162 jazz 119, 121, 140, 142 Jerky Beef 102 Jersey Shore 96 Job, Steve 162 Joensuu 90 Johansson, Lauri 272 Johnson, Lars 154 joukkoäly 256 judo 307 Jugner, Mikael 98, 135 julistetaide 9
K
I Ibsen, Henrik 132 IDBM 246 IDDQD 117 identiteetti 15, 35, 45, 47, 84, 89, 128, 194, 213, 225, 234, 238, 239, 240, 241, 246, 267, 275, 290, 292, 293
Kafka, Franz 38 Kalauz, Laura 205 Kalliala, Martti 133 Kallio 132, 151 Karhunen, Leo 92, 113 Karjala 168 Kartastenpää, Tero 272 Kasino 72, 235, 281 Kehäkettu 256 Kela 42 Kerava 79 Kessels Kramer 124 kevytmuotoilu 228 Kiasma 54, 64, 85 Kids Voice 97 Kimmo 294 King Kong 107 Kirkkonummi 82 Kleinin pullo 60 Klemola, Leea 16 kōan 101 kohdeyleisö 82, 300 Kokoro&Moi 214, 228 Koli, Raija 232, 240 Koneisto 72, 124, 229 konsepti 32, 62, 64, 127, 137, 139, 160, 161, 164, 231, 233, 237, 245, 252, 263, 289
314
Köönikkä, Laura 272 Korine, Harmony 16, 65 Korkein veisu 86 Korkman, Kari 285 Kortteinen, Matti 270 Kosovo 111 Krang 287 kriisiyttäminen 290 Kulta Katriina 213 Kulttuurisauna 37 Kundera, Milan 216 Kuudes Aisti 277 Kuurna 49 Kuu-ukko 171 kuvakriisi 83 kuvittaja 22, 27, 71, 81, 85, 91, 230, 239 Kuvittajat ry 73 kyynisyys 46, 249, 250, 295, 297, 298
L Lacan, Jacques 13, 177 lähimenneisyys 302, 303 lähitulevaisuus 302 Lamberg, Katarina 283 Landa, Manuel De 248 Latva, Tiina 49 Leinonen, Jani 93 Lenin, V.I. 177 Letman 71, 76 Lewinsky, Monica 110 liberation management 11 Libidinal Economy 246 Lil B 212 LinkedIn 106, 268, 286, 298 LOL 81, 84, 88, 130, 134, 144 Lontoo 69, 133, 182, 224, 240, 278 Lontoo, Finnish Institute 240 Lorem ipsum 24 Los Angeles 203, 237 Lost Highway 262 Louekari, Martta 272 Lozano, Lee 215 LP 261 Lucky Strike 182 Lucretius 44 luddiitti 259 Lundberg, Johanna 193 luontosuhde 131 luova luokka 10 luovuustoimisto 12, 228 Lupton, Ellen 195 Lyotard, Jean-François 246
M Mac 62, 79, 209 Mad 107 Madeleine, Prinsessa 97
Mad Men 128 Madrid 234 Magna Carta Holy Grail 162 Maledetta primavera 137 Malkovich, John 304 Mander, Jonatan 272 Margiela, Martin 62 Marx, Karl 255 marxismi 14 Max Pain 115 Merihaka 133 MetaFlop 56, 296, 299 Metahaven 9, 13, 27, 195 Metallica 279 metallityöläistutkimus 270 Mighty Mouse 56 Mimmo 169, 171 Minn, Elina 137, 143 Mississippi 266 Mitsubishi 150 M/M Paris 211 Möbiuksen nauha 60 modernismi 9, 14, 29, 46, 74, 209, 227, 261 Modig, Kimmo 50, 119, 287, 290, 302 Monster 93 Mos Def 54, 67 Moskova 90 MTV3 98 Müller, Marco 56 multidisciplinary 285 Murata, Emmy 193 Musk, Elon 237 Myöhänen, Henri 243 My O My 65 mystistisismi 137
N NATO 111 nauhuri 77, 120, 262, 301, 310 Negri, Antonio 15, 43, 196, 259 Neuman, Alfred E. 108 New York 86, 96 NHL 112 nihilismi 41, 141, 196, 216, 221, 255, 290 Nike 11 Nine Inch Nails 225 Ninjatune 210 nirvana 40 Nives, Matti 127 Nokia 169, 228, 266 Nolla.net 160 Nooa Säästöpanki 166 noob 116 North Face 102 numedia 131 Nuorisoasiainkeskus 243 nykyisyys 302 Nylén, Antti 10
315
O
R
Occupy 43, 198 ollie 153, 157 omnipotenssiharha 144 ongelmanratkaisu 13, 87, 88, 281 Only God Forgives 260 Örebro 161 Oscar-palkinto 93 Osiris 108 Oxford 255
Radiohead 286 Rafman, Jon 115 Rakkaus Symposium 227 reaktiivinen masennus 267 RED 260 Refn, Nicolas Winding 260 Reigel, Alexis 56 Reilu Kauppa 193 Reinhardt, Ad 31, 56 Rewell, Janine 71 Reykjavik 210 RGB 285 Rhino park 160 rhizomaattinen 43, 197, 252 Rhizome 137 Ricovamos 151 Rihanna 139 riittämättömyyden tunne 267 Ripley, Ellen 287 Risku, Juhani 229 R-kioski 97 Robin Hood 198 Rock, Michael 236 rollerblading 285 Rose & Wood 253 RSS 237 Rubin, Rick 162 Ruotsi 112 ruukkupuutarhurointi 267
P paint ball 243, 251 Palestiina 131 palimpsest 285 Pallasvuo, Jaakko 50, 77, 119, 205, 294 Palomäki, Nelli 279 Pasanen, Spede 88 Pasila 90 PC 33 peak experience 243 Pecha Kucha 285, 298 Pehmeä työkulttuuri 12 peli 26, 31, 41, 45, 69, 79, 80, 83, 101, 112, 115, 116, 117, 135, 218, 224, 234, 236, 241, 243, 249, 250, 258, 260, 265, 266, 267, 270, 271, 273, 291, 294, 296, 298, 299, 307 Pelit-lehti 115 Penaloza, Lisa 257 Persianlahden sota 111 Pettersson, Akse 132 Phillip Morris 182 Photoshop 246 PHS 229 Pinterest 260 Playstation 117 Ponts-aux-ânes 300 Pori 90 positio 42, 119, 125, 126, 141, 145, 220, 229, 248 postdraamallinen teatteri 247 postmaterialismi 232, 233, 269 poststrukturalismi 15, 247, 248 post-production, 210 Poynor, Rick 195 Predator 71 Pretzels 181 Primula 205 Punavuori 21, 31, 71, 79, 91, 198, 209 Punavuoren Ahven 91 Puolakka, Anni 84, 86, 171, 193 208, 235 Pussy Riot 13 Puttes Bar & Pizza 174, 272
S Saario, Janne 150 Saario, Teemu 150 Safari 237 SAK 270 Saksa 266 Salmisaari 152, 158 Saloniemi, Suvi 49, 71, 76, 147, 272, 276, 284, 292 Sandberg 245 San Francisco 237 Savoy teatteri 285 Schatzki, Theodore 210 Schouten, John 250 Schubak, Saul 246 Seals & Crofts 108 Second Life 116 Second Nature 163 Segway 229 Selänne, Teemu 112 self as enterprise 268, 285 selfie 225, 286 Semiotext(e) 261, 262 Setä Koponen 256 Siddhartha 40 sidosasu 148
316
Sihvola, Pekka 154 Siltala, Juha 10, 263, 292, 296, 301 Simpson, O.J. 110 simulaatio 12, 103, 217, 220, 256, 268 singulariteetti 304 Sirén, Janne Gallen-Kallela 75 Sisyfos 254 Site of the Social 210 skandinaavinen minimalismi 56 skateboarding 285 Skatta 151 Skrillex 258 Skype 64, 65 sliding scale 87 Söderberg, Hjalmar 100 Soini, Timo 96 sommitelma 13, 210, 242 Sonic the Hedgehog 115 Soppakeittiö 302 Sotšin olympialaiset 112 Sound Art 124 Soundcloud 124 spektaakkeli 141, 203, 216, 217, 243 Spektaakkelin Yhteiskunta, 11 Spicer, Andrew 249 Starbucks 194 Stealthunit 258 Stedelijk Museum 62, 141 Steyerl, Hito 16, 64 stockphoto 81 strategia 79, 126, 127, 129, 141, 212, 222, 235, 248, 249, 250, 295, 297, 298 Street Unit 165 Strömman, Kasper 272 Stubb, Alexander 95, 96 Suomen Kuvalehti 138 Suomi 82, 112, 138, 139, 169 Suomibrändi 22 Super Nintendo 102 sushi 175 Suviala, Teemu 228 Svenska Teatern 72 Svensson, Bjorn 277 swag 154, 286 Syrup Helsinki 72 Syyria 97, 256
T Tahrir Square 197 Taideteollisuusyhdistys 66 Taideteollinen Korkeakoulu 73, 83, 88, 210, 214, 218, 230, 240, 278, 281 Takkinen, Jussi 71 Tamarin 107 Tamminen, Juhani 112 Teatterikorkeakoulu 132 team building 12 TEDxMogadishu 111
Teerenpeli 243 Teletubbies 285 template 14, 52, 168 terapia 35, 40, 41, 42, 46, 130, 162, 221, 262, 274, 289, 290, 293 Terho, Elmeri 50, 91, 168, 291 Tervo, Miia 168 textdesigner 277 TextEdit 25, 31, 33, 34, 58, 61, 68, 83, 87, 147 text to speech 117 The Knife 212 The Other 288 The Sound Of Music 179 This is My Office 152 tietotyö 10 Tikka, Ville 228 Times New Roman 16, 56, 283 Tiqqun 225 Titanic 180 TLC 75 Tohtori Glas 100 Toivonen, Pekka 28, 272, 292 tone of voice 289 Töölö 119 Toorn, Jan van 9 Torikortteli 228 trollaus 13, 141, 260 Trollface 124 Tse, Lao 42 Tsto 21, 27, 31, 49, 52, 147, 166, 168, 213, 234, 254, 274, 289, 292, 300 Tsuboi, Nene 25 Tukiainen, Johanna 82 tulevaisuus 302 Tumblr 9, 13, 72, 124, 139, 140, 195, 207, 301 Tupperware 268 Turku 145 Turtles 287 twee 81 Twitter 77, 155, 195, 224, 286, 287, 288, 301 Työhuone Muukalainen 71 Työväen presidentti 75 typografia 9, 21, 46, 57, 71 Tzu, Sun 127
U Über 152 UPM Kymmene 266 Uncreativity as Creative Practice 245 Uotila, Antti 21, 147, 272, 289 uusi hengellisyys 220
V Vampire Weekend 79, 147 Vapaasalo, Tapio 294 Vasko, Tommi 193 Vastarannan Kiiski 119
317
Veijola, Jaakko 15 velka 38, 39, 98, 145, 196 Venäjä 13, 112 Venetsia 136 Verso 262 VHS 65 Victoria’s Secret 186, 187 viirus 32, 33, 53, 80, 219 Viiskulma 151, 205 Visuaalisen taiteen keskus Frame 232 Vitra 199 Vuoden Graafikko 73, 272, 275, 276, 278, 279 Vuoden Huiput 60 Vuosaari 150
W walkathon 12 Walker Art Center 60 Walli 157 WallMart 266 Wallpaper 210 Wallstreet 256 Warde, Beatrice 9 Waters, John 220 Weasel and Baboon 180
We Jazz 127 West, Kanye 62, 162 Wevolve 228 WhatsApp 179 Wikipedia 172, 180, 182, 191 Wolfenstein 3D 117 Word 168 World of Warcraft 224
Y yhteiskunta 74, 82, 89, 90, 98, 158, 197, 241, 291 YK 111 YLE 116, 138 YOLO 286 YO!-Räps 67
Z Zara 98 zeitgeist 180 zen 100, 158 Žižek, Slavoj 194, 248, 256, 259 Zuckerberg, Mark 268
318
